Musiikki:
Tool: Lateralus;
David Bowie: The Man Who Sold the World;
Rammstein: Mutter;
Flogging Molly: Float;
Hevein: Sound over MatterSijainti: Krabi, Thaimaa
Sen jälkeen kun viimeksi päivitin matkapäiväkirjaani olemme siirtyneet hitaasti Nepalista Thaimaahan jossa olemme viettäneet nyt jo viikon. Koska suuri osa ajastamme on mennyt paikasta toiseen siirtymiseen, ja Thaimaassa vietimme ensimmäiset päivät rannalla jossa oli sähköä vain iltaisin, ei ole tullut paljoa kirjoitettua, mutta nyt pitäisi tulla päivityksiä taas hieman ripeämpään tahtiin. Tämän Annapurna-jutun jälkeen on luvassa tarinaa mm. Kathmandusta ja Kolkatasta, sekä juttua siitä, miten jouduimme rikoksen uhriksi, mutta tästä kaikesta lisää myöhemmin.
Kahdeksas päivä lokakuuta aloitimme siis Markin kanssa Annapurna-kierroksen. Kyseessä on noin 200 kilometriä pitkä kävelyreitti Annapurna-vuoriston ympäri. Reittin alku- ja loppupisteet sijaitsevat noin 800 metriä merenpinnan yläpuolella ja sen korkein piste Thorung Pass on 5416 metrin korkeudessa. Riippuen etenemisnopeudesta ja lepopäivien määrästä, aikaa tämän kierroksen tekemiseen menee noin 14-17 päivää. Kyseessä on ns. teahouse-trek, eli majoituksesta ja ruuasta ei tarvitse huolehtia. Keskimäärin kahden tunnin välein vastaan tulee pieniä kyliä joista löytyy majataloja ja ravintoloita. Myöskään eksymisvaaraa ei tällä retkellä ole. Yleensä eteenpäin pääsee vain yhtä reittiä pitkin ja harvojen risteyksen kohdalla on kyltti tai ihmisiä joilta voi kysyä neuvoa. Ja kuten otsikosta voi päätellä, emme Markin kanssa kovasta yrityksestä huolimatta tehneet koko kierrosta vaan käännyimme takaisin hieman ennen puoltaväliä.
Pokharassa viettämämme kahden päivän aikana teimme pieniä matkavalmisteluja. Hankimme vaellusluvat, jotka maksoivat 2000 rupiaa eli 20 euroa, ja jotka oikeuttavat yhteen sisäänpääsyyn Annapurna-luonnonsuojelualueelle. Muihin valmisteluihin kuului joditablettien osto vedenpuhdistusta varten sekä makuupussien vuokraus hintaan 40 senttiä per makuupussi per päivä. Tarpeen vaatiessa Pokharasta olisi onnistunut myös esimerkiksi telttojen ja vaelluskenkien vuorkaus, mutta niitä emme tarvinneet.
Päivä 0. Retkemme alkoi bussimatkalla Besi Sahariin. Aurinko paistoi ja sää oli täydellinen. Vietimme noin neljä tuntia kestäneen matkan bussin katolla nauttien upeista maisemista. Mark otti aurinkoa; minä pidin kiinni kalkkilaivan kapteeni –imagostani. Besi Saharissa, tultuamme bussin katolta alas, eräs ystävällinen hotellinomistaja rupesi tarjoamaan heti palveluitaan. Olimme kuitenkin päättäneet jatkaa heti Bhulbhuleeheen jonne menisi vielä autotie ja jonne pääsisi jeepillä. Löysimme nopeasti kyydin – emme tosin jeeppiä vaan minibussin – ja olimme jo astumassa autoon kun aikasemmin mainitsemani hotellinomistaja tuli juttelemaan kuskille, joka taas hetkeä myöhemmin totesi ettei autoon oikein mahtunutkaan ja että meidän pitäisi jäädä tänne. Totesin hotellinomistajalle että emme aikoneet jäädä hänen hotelliinsa mistään hinnasta ja
kiipesimme minibussiin jossa oli jopa länsimaalaisittain katsottuna hyvin tilaa vielä kahdelle. Kuskimme ei protestoinut mitenkään ja pääsimme lopultakin matkaan. Matkaa Bhulbhuleehen oli 9 kilometriä – minibussillamme meni tähän tunti. Tie olisi tosiaan vaatinut maastoautoa ja olin iloisesti yllättynyt kun pääsimme lopulta perille ikuisuudelta tuntuneen penkillä pomppimisen jälkeen.
Bhulbhuleehen saapuessamme Mark rupesi tiedostamaan kivuliaasti liiallisen auringon vaikutuksen iholle. Shortsien kokoista aluetta lukuun ottamatta Mark oli täysin punainen. Etsiytyimme majataloon ja tilasimme illallisen. Kahden hengen yksinkertainen mutta puhdas huone maksoi 200 rupiaa (100 rupiaa on aika tarkalleen 1 euro); muutamalla kananviipaleella koristettu annos paistettua riisiä maksoi 180 Rs ja 0,6 litran olut 200 Rs. Illallisen aikana ohitseme kulki ehkä noin 20 muuta retkeilijää, osa itse reppuaan kantaen, osa kantajan kanssa kulkien; osa alumiinisillä kävelykepeillä, kunnollisilla vaelluskengillä, juomarepuilla ja muilla hienouksilla varustautuneina, osa lenkkareissa kulkien. Illalla satoi pari tuntia. Nukkumaan mentäessämme ilme Markin kasvoilla oli palaneesta ihosta johtuen jo varsin tuskainen. Kävimme ostamassa aurinkorasvaa, mutta tässä vaiheessa siitä ei ollut enää suurta iloa.
Päivä 1. Heräsin aamu-kuudelta kukon lauluun. Annoin Markin jatkaa unia ja lähdin ulos. Taivas oli pilvetön – oli tulossa taas kaunis ja lämmin päivä. Kello seitsemältä herätin Markin. Rakas veljeni ei ollut palaneen ihonsa takia saanut yöllä kunnolla nukuttua ja nyt aamulla jokainen liike sai sen kasvot vääristymään kivusta. Aamiaisen jälkeen Mark totesi ettei pysty kävelemään ainakaan ihan heti vielä. Kello kymmenen maissa, Buranan voimin, Mark pääsi lopultakin ylös ja lähdimme liikkeelle.
Oli tosiaankin kaunis ja lämmin päivä. Taivaanrantaan oli ilmestynyt muutamia pilviä, mutta suurin osa taivaasta oli edelleen pilvetön. Polkumme seurasi Marsyangdi Nadi –jokea ja vei meidät läpi värikkään maaseudun. Kävelimme läpi keltaisten viljapeltojen, yli valkoisena vaahtoavien purojen ja ohi vihreiden metsien. Ja kaikkialla ympärillämme nousivat kasvillisuudesta vihreät vuoret. Minä nautin jokaisesta askeleesta, mutta ilme Markin kasvoille paljasti ettei retkemme alku tuottanut hänelle samanlaista iloa. Muutaman tunnin kävelyn jälkeen pysähdyimme lounaalle Ngadin kylään. Ruokalista näytti yllättävän samanlaiselta kuin edeltävänä iltana Bhulbhulessa –hinnat vain olivat nousseet hieman – ja paistetut nuudelit kasviksilla maistuivat samalta kuin riisiä edellisenä iltana.
Koska Markin kävely muuttui asken askeleelta kivuliaammaksi, pysähdyimme 8 kilometrin jälkeen Bahundandan kylään (korkeus merenpinnasta 1310 m.). Majatalossa huoneessamme (150 Rs) vaatteita vaihtaessamme Mark huomasi punaisen läikän oikean jalan sukassaan. Sukan alta paljastui kolme neulanpän kokoista punaista haavaa joista yksi vuosi edelleen. Majatalonpitäjän mukaan kyseessä oli iilimadon purema.
Hetken levättyään Mark pystyi liikkumaan taas hieman joten menimme kylälle katsomaan elämää. Oli 9.10. ja hindut juhlivat Vijayadashamia - hyvän voittoa pahasta. Kaikki paikalliset olivat maalanneet otsansa punaisiksi. Suuri osa kylän ihmisistä oli kertynyt tätä tapahtumaan varten rakennetun neli-henkisen maailmanpyörän kaltaisen laitteen luokse. Latasin flickriin myös lyhyen
videopätkän josta välittyy ehkä osa illan tunnelmasta.
Auringon laskettua, takaisin majatalossa illallista tilatessamme saimme eteemme saman tutun ja turvallisen menun taas hieman noussein hinnoin ja ruoka maistui samalta kuin kahtena edellisenä kertana. Illallisen aikaan satoi taas jonkin aikaa. Vietimme mukavan illan majatalomme terassilla ainoan toisen vieraan noin 50 vuotiaan ranskalaisen Benoitin kanssa jutellessamme ja inkivääriteetä juodessamme.
Päivä 2. Mark heräsi taas tuskissa. Edeltävänä kävelypäivänä oli sen rinkan hihnat hiertäneet sen verran pahasti ettei hän yksinkertaisesti pystynyt laittamaan rinkkaansa enää selkään. Halusin kuitenkin saada ainankin muutamalla kilometrillä edistettyä reissuamme, joten pakotin Markin jalkeille ja lähdimme hitaasti liikkeelle. Osan ajasta kannoimme Markin rinkkaa kahdestaan välissämme, osan ajasta Mark kantoi sitä yksin käyttäen nepalilaista tyyliä, eli otti koko rinkan painon otsalleen.
Luonto pysyi uskomattoman kauniina. Reittimme seurasi edelleen jokea johon yhtyi tasaisin väliajoin isoja ja pieniä puroja sekä upeita vesiputouksia. Värikkäitä perhosia lenteli jatkuvasti ympärillämme ja joen kohinan lisäksi saimme kuulla jatkuvaa heinäsirkkojen siritystä. Noin 3 tuntia ja 4 kilometriä myöhemmin saavuimme Syanjen kylään (korkeus merenpinnasta 1100 m) jonne jäimme yöksi. Siinä missä Bahundanda oli ollut mukava ja eloisa, oli Syanje kuiva ja tylsä eikä siellä ollut muutaman majatalon ja kaupan lisäksi juurikaan muita rakennuksia. Oli mielenkiintoista huomata miten sen lisäksi että osa paikoista mainosti itseään ”Recommended by Lonely Planet”, oli myös muutama paikka jotka mainostivat itseään lauseella ”Not recommended by Lonely Planet.” Niin kuin edellisinäkin päivinä, aamu oli koittanut pilvettömänä, ensimmäiset pilvet olivat ilmestyneet noin kello yhdeksän maissa ja illalla satoi taas noin tunnin verran.
Päivä 3. Mark tunsi olonsa hieman paremmaksi joten starttasimme aikasin tavoitteena kävellä hieman pidempi matka tänään. Ensimmäiset pari kilometriä Syanjesta tiemme oli kivinen ja kuiva, mutta muuttui pian sen jälkeen taas vihreäksi. Vesiputoukset ja vuoret koristivat edelleen maisemia ympärillämme.
Kello kolmen maissa saavuimme Talin kylään (korkeus merenpinnasta 1700 m). Olimme kulkeneet vain 12 kilometriä ja olin toivonut saavamme enemmän matkaa taaksemme,
mutta Talia edeltävä nousu oli imenyt sen verran tehokkaasti mehumme että päätimme jäädä tänne. Hieman ennen Talia olimme törmänneet parikymppiseen suomalaiseen Oskariin joka jäi matkakumppaniensa yhdysvaltalaisen Colinin ja skotlantilaisen Ianin samaan hotelliin kuin me. Hotelliin pihalla iltaa istuessamme ja olutta ja viskiä nautiskellessamme seuraamme liittyivät vielä yhdysvaltalaiset Dan ja Dan.
Vaikka majoitus oli koko tähänastisen retkemme ajan ollut halpaa – ja halpana se tulisi myös pysymään; enimmilläänkin maksoimme majoituksesta vain 250 Rs. – olin yllättynyt sen korkeasta tasosta. Kaikki huoneet olivat olleet puhtaita ja muutamassa oli ollut jopa pöytä. Monet hotellit olivat uusia, tukevatekoisia kivitaloja joiden puuosat olivat maalattu kauniisti. Toisaalta suurin osa näistä uusista taloista oli rakennettu samanlaisella kaavalla ja usein näki vierekkäin kaksi melkein samanlaista taloa. Monasti myös huoneiden väliseinät olivat hyvin ohuita.
Tämä oli ensimmäinen Nepalissa viettämämme päivä jonka aikana ei satanut, emmekä tämän jälkeen saaneet enää pisaraakaan sadetta niskaamme.
Päivä 4. Markin iho oli enimmäkseen parantunut ja hän viihdytti nyt itseään tauoilla kuorimalla itseään. Starttasimme Talista hieman kello seitsemän jälkeen. Lounaan jälkeen, jatkaessamme Danaquen kylästä eteenpäin, edessämme oli tähänastisen reissumme rankin nousu. Pari tuntia kestäneen nousun aikana näkyi selvästi muutos kasvillisuudessa – banaanipuut ja palmut vaihtuivat havupuihin ja kellertäviin lehtipuihin eikä ympärillämme vallitseva luonto yht’äkkiä enää eronnutkaan paljoa Suomesta. Myös lämpötila muuttui selvästi viileämmäksi. Snickers ei ole koskaan maistunut niin hyvältä kuin miltä se maistui lepotauolla tämän nousun jälkeen maisemia ihaillessamme.
Vaikka tiemme seurasi edelleen jokea, eivät vuoret ympärillämme nousseet enää yhtä jyrkäsi emmekä nähneet enää yhtä usein vesiputouksia. Sen sijaan kauempana saattoi nyt nähdä lumisia huippuja jotka tulisivat tästä eteenpäin yhä enemmän dominoimaan maisemia.
Taitettuamme 16 kilometriä ja noustuamme melkein 900 metriä päätimme jäädä Thanchowkin kylään (korkeus merenpinnasta 2570 m).
Thanchowk oli tähänastisista pysähdyspaikoistamme ehdottomasti sympaattisin. Täällä oli vain muutama hotelli ja suurin osa ihmisistä vaikutti elävän turisteista riippumatonta elämää. Myös Danit, joiden kanssa olimme vuorotelleen ohitelleet toisiamme päivän mittaan, majoittuivat samaan majataloon kuin me.
Päivä 5. Mark heräsi hyvin heikkokuntoisena eikä pystynyt edes syömään kunnolla aamiaistaan. Hän oli jo edellisenä iltana ollut hyvin väsynyt ja jättänyt suurimman osan illallisesta syömättä mutta olin pistänyt sen päivän rasituksen piikkiin, vaikka Mark on meistä kahdesta se urheilullisempi. Nyt hän kuitenkin valitti myös päänsärkyä ja pientä huimausta. Koska palvelut Thanshowkissa olivat heikot päätimme jatkaa seuraavaan isompaan kylään jonne olisi parin tunnin matka. Kello yhdentoista maissa, kuuden kilometrin kohtalaisen tasaisen kävelyn jälkeen saavuimme Chameen (korkeus merenpinnasta 2670 m.) jonne päätimme jäädä lepäämään koska Markin olo oli hyvin heikko.
En vielä silloin osannut laskea yhtä ja yhtä yhteen, mutta myöhemmin ymmärsimme että kyseessä oli lievä vuoristosairaus, joka johtui luutavasti rankasta noususta edellisenä päivänä. Mark lepäsi suurimaan osan päivästä ja minä luin (Charles Dickinson: ”Oliver Twist”) ja työstin valokuviani.
Sää oli päivisin auringon paistaessa edelleen varsin lämmin, mutta varjossa oli jo varsin viileää ja illalla ja yöllä tuli jo kylmä. Lämpötilan vaihtuessa kohtasimme joka ilta uudestaan saman haasteen – millaisella varustuksella nukkua. Käytettävissä olivat lämmin aluskerrasto, matkalakana, makuupussi, peitto ja shaali, joista piti kehittää sopiva kombinaatio. Ruuan ja juoman hinnat hotelleissa olivat jatkaneet tasaista nousuaan. Kuppi teetä maksoi nyt 40 Rs, suklaapatukka 200 Rs, ja olut 270 Rs. Kioskeissa ja kaupoissa hinnat olivat kuitenkin astetta siedettävämmät. Pullo Royal Stag viskiä maksoi Chamessa esimerkiksi 650 Rs, kun Pokharassa olimme maksaneet siitä 550 Rs, ja suklaapatukoista joutui pulittaa vain 60 Rs. Chame oli myös yksi harvoja paikkoja matkan varrella joista pääsi internettiin – hintaan 600 Rs / tunti. Kylänä Chame, vaikka olikin enimmäkseen täynnä hotelleja ja kauppoja, oli varsin miellyttävä.
Päivä 6. Markin olo oli edellisen lepopäivän jälkeen taas paljon parempi joten painoimme eteenpäin. Maisemat muuttuivat tasaisesti kivisemmiksi ja karummiksi, mutta toisaalta jylhemmiksi, eivätkä menettäneet yhtään näyttävyydestään. Kasvillisuus muuttui hitaasti harvemmaksi, mutta korkeammalle päästessämme rupesi ilmestymään uusia pensas-kasveja joiden kirkkaanpunaiset lehdet toivat uutta väriä ympärillämme vallitsevaan luontoon.
16 kilometrin jälkeen jäimme Pisangin kylään (korkeus merenpinnasta 3250 m.). Matkamme oli viimeiset pari päivää ollut helpompi kuin reissumme alkupuolella – polkumme meni enimmäkseen tasaisesti ylöspäin ja jyrkkiä nousuja ja laskuja oli vähemmän. Vaikka olimme nousseet taas noin 500 metriä, tuntui ilma jotenkin lämpimämmältä täällä.
Päivä 7. Heräsin tapani mukaisesti hieman kuuden jälkeen. Annoin Markin jatkaa uniaan ja lähdin ulos kävelylle. Palattuani hotellille Mark oli puoli-hereillä. Toivotin sille iloisesti hyvää huomenta, johon Mark totesi vastaan että sillä oli ollut yöllä 38,5 astetta kuumetta ja vatsa hyvin sekaisin, heikosta olosta puhumattakaan. Mittasimme uudestaan kuumeen joka oli edelleen 38 astetta. Annoin Markin levätä lounaaseen asti, mutta en pysynyt sen jälkeen enää aloillani. Kuume oli laskenut 37,5 asteeseen, mutta olo Markilla oli edelleen äärimmäisen heikko. Seuraavaan kylään Humdeen olisi vain 6 kilometriä ja päätin jatkavamme sinne. Työnsin Markille buranan kurkkuun, otin kummankin reput kantoon ja lähdimme hitaasti tallustelemaan eteenpäin.
Puolessa välissä matkaa, erään kohtalaisen nousun jälkeen eteemme avautuivat retkemme ehkä upeimmat maisemat – Humden laakso jonka läpi virtasi joki ja jota reunustivat jokaisessa suunnassa majesteettiset vuoret. Luonto muuttui yhä syksyisemmäksi ja keltaista ja punaista väriä näkyi yhtä paljon kuin vihreää. Eräällä tauolla ennen Humdea huomasin vieressämme aidatun alueen jonka sisäpuolella kasvoi kymmeniä omenapuita. Itsekseni virnuillen kiipesin aidan yli ja täytin taskuni omenoilla. Ihan kypsiä ne eivät vielä olleet, mutta tieto siitä että ne olivat omalla raskaalla työllä ansaittuja sai ne maistumaan paljon paremmilta.
Taitoimme Humdeen (korkeus merenpinnasta 3330 m) vievän kuuden kilometrin matkan kolmessa tunnissa ja kirjauduimme sisään ensimmäiseen hotelliin. Humde on ennen Thorung Passia ainoa kylä jossa on lentokenttä ja ajattelin että jos Markin olo pysyy huonona, voimme tarpeen vaatiessa lentää täältä takaisin Pokharaan. Itse kylä muistutti lentokentästään huolimatta enemmän aavekaupunkia. Moni hotelli oli suljettu eikä kylän läpi vievällä tiellä näkynyt juurikaan ihmisiä. Koska täältä on vain parin tunnin matka Manangiin, joka on viimeinen iso kylä ennen Thorung Passia ja yleinen lepopaikka, pysähtyy täällä varsin harva matkaaja.
Ruokalistat hotelleissa olivat pysyneet muutamia paikkakohtaisia eroja lukuun ottamatta samoina koko tähänastisen matkamme ja nepalilaisten käyttämistä mausteista johtuen melkein kaikki annokset maistuivat enemmän tai vähemmän samalta. Humdessa saimme eteemme yllätykseksemme täysin uudenlaisen menun. Tilasimme spagettia tomaati-oliivi-valkosipuli –kastikkeella joka oli selväsi asiansa osaavan kokin valmistama ja maistui taivaalliselta edeltävän viikon ruokien jälkeen. Loppupäivä meni taas Markin osalta levätessä ja minun kijaani lukiessa (Hermann Hesse: ”Narcissus & Goldmund”). Jonkin aikaa luettuani päätin käynnistää Nethackin jälkeen pahimman elämäntappajan – Civilization IV:n.
Päivä 8. Heräsin aamu-kuudelta ja päätin tehdä parituntisen kävelyn edellispäivänä ohittamallemme näköalapaikalle saadakseni valokuvia aamu-auringossa. Yöllä oli ollut pakkasta ja maa oli kaikkialla jäässä. Palattuani kävelyltäni Mark oli heräämässä ja tunsi olonsa vaihteen vuoksi taas paremmaksi.
Humdesta Manangiin vievä 8 kilometriä pitkä polku kulkee enimmäkseen läpi leveän laakson. Maisemat muuttuivat hitaasti yhä karummiksi ja kasvillisuus väheni, mutta nautin siitä edelleen samalla tavalla kuin aikasemmasta vihreydestäkin.
Manangiin (korkeus merenpinnasta 3540 m.) saavuimme puolen päivän maissa. Mark oli kävellyt koko matkan urheasti olostaan valittamatta mutta oli selvästi uupunut. Kirjauduimme hotelliin ja lähdimme pienen levon jälkeen tutkimaan kylää. Manang on isoin Thorong Passin itäpuolella olevista kylistä ja suosittu paikka lepopäivän viettämiseksi. Nousu tähän mennessä oli ollut suhteellisen kevyttä verrattuna siihen mitä oli tulossa – Manangista pitäisi kahdessa päivässä päästä Thorung Passin yli joka sijaitsi siis 5416 metrissä – joten suurin osa matkaajista pysähtyi tänne akklimatisoitumista varten joka onnistui esimerkiksi tekemällä päivämatkan 4600 metrin korkeudessa sijaitsevalle Kicho Talin jääjärvelle.
Manangista löytyy hotellien ja kauppojen lisäksi myös nettikahviloita ja elokuvateattereita. Ruokalistat täällä ovat hieman monipuolisempia kuin reissullamme tähän asti (Humdea lukuun ottamatta) mutta mistään makunautinnoista ei edelleenkään voinut puhua. Lounaaksi söimme kuivat jakki-purilaiset ja illalliseksi pasta karbonaraa, joka maistui melkein kuin pasta carbonara, vain pekoni, kananmuna ja juusto puuttuivat.
Päivä 9. Päätämme viettää lepopäivän Manangissa. Jotta koko päivä ei menisi ihan hotellissa makoillessa käymme syömässä lounaamme kahden kilometrin päässä sijaitsevassa Brakan kylässä. Mark palasi lounaan jälkeen hotellille lepäämään, minä lähdin etsimään kuuluisan gurun Milarepan luolaa. Pari tuntia vaellettuani hädin tuskin huomattavissa olevilla poluilla, tietämättä oikein minne olin menossa, luovutin ja palasin hotellille.
Seuraavana päivänä Markin olo oli edelleen heikko – edellisten vaivojen lisäksi hän oli nyt vilustunut. Aloin tuntea pientä turhautumista tätä matkaa kohtaan. Olin halunnut tehdä akklimatisoitumisreissun Kicho Talin jääjärvelle, mutta päädyimme viettämään vielä yhden lepopäivän, joka meni enimmäkseen Civilizationin parissa.
Seuraavana aamuna päätämme lähteä liikkeelle – vaihtoehtoina olivat Kicho Tal tai takaisin kääntyminen. Koska seuraavat kaksi päivää tulisivat olemaan luultavasti reissun raskaimmat eikä Markin olo ollut edelleenkään kovin vahva, koska minäkin olin vilustunut hieman Milarepan luolaa etsiessäni ja koska olimme käyttäneet jo 10 suunnittelemistamme 14 päivästä päätimme palata takaisin.
Vaikka kävelimme takaisin tuttua reittiä, olivat maisemat toisesta suunnasta katsottaessa riittävän erilaisia pysyäkseen mielenkiintoisina. Tämän lisäksi olimme nyt usein aamuauringon aikaan paikoissa joissa tulomatkalla olimme illalla ja toisinpäin, mikä tarjosi valokuvauksen suhteen uusia mahdollisuuksia. Koska Annapurna-kierros kulkee perinteisesti vastapäivään ja me kuljimme nyt sitä ”väärään” suuntaan, kohtasimme joka päivä kymmeniä ylös meneviä matkaajia. Paluumatkamme meni astetta ripeämmin kun matka ylös. Ensimmäisenä päivänä kävelimme vain noin 14 kilometriä Pisangiin, mutta seuraavana kahtena päivänä yli 20 kilometriä kumpanakin päivänä. Kolmannen päivän päätteeksi oli kummallakin meistä jalat jo varsin rikki. Silti paahdoimme eteenpäin ja saavuimme neljäntenä päivänä lounaan maissa Bhulbhuleehen, josta jatkoimme heti kohti Pokharaa. Koko paluumatkaan Manangista Pokharaan meni meiltä siis 4 päivää kun tulomatka oli kestänyt 9 päivää.
Maisema- ja luonto-retkenä Annapurna-alue on ehdottomasti upeimmasta päästä mitä olen koskaan nähnyt. Kultuuriretkenä tätä kierrosta kuitenkaan ei voi suositella. Suurin osa reitin varrella olevista kylistä saa elantonsa puhtaasti turismista eikä aitoa maalaiselämää pääse paljoa näkemään. Vuonna 2007 Manangissa kävi yli 14000 turistia. Peruspalvelut reitin varrella toimivat hyvin. Huoneissa ei välttämättä ole pistokkeita ja muutamassa kylässä kännykän tai kameran akun lataamisesta joutui maksamaan 100 Rs / tunti, mutta tämäkään tuskin tavallisia matkaajia (lue: matkaajia ilman omaa kannettavaa tietokonetta) haittaa. Isommista kylistä matkan varrella pystyi ostamaan melkein mitä tahansa – vaatteita, kenkiä, otsalamppuja, makuupusseja, kävelysauvoja, kameran muistikortteja – mitä ikinä kuvittelet tarvitsevasi vaelluksella. Toisaalta kaikista palveluista jäi hyvin tuotteistettu maku. Kuten jo aikasemmin mainitsin suuri osa hotelleista näytti samanlaisilta ja ruokalistat olivat hyvin samanlaisia kaikkialla. Tämän lisäksi ruoka ei ollut mitenkään erityisen hyvää. Paikallista ruokaa ei momojen ja dal bhatin lisäksi saanut. Ateriamme muodostuivat enimmäkseen kanalla, vihanneksilla tai purkitetulla tonnikalalla maustetuista paistetuista nuudeleista, makarooneista tai riisistä. Jotenkin tuntui siltä, että joku turistikomitean esimies oli päättänyt keksiä mitä turistit mahdollisesti haluavat syödä (Menut itse asiassa olivat kaikki jonkun turistikomitean hyväksymiä.) ja kaikki ruokalistat olivat luotuja sen pohjalta. Myöskään hintakilpailua nepalilaiset eivät näyttäneet harrastavan täällä – kylän kaikissa hotelleissa vaikutti
olevan samat hinnat. Hinnat myös nousivat aika törkeästi mitä korkeammalle pääsimme, enkä millään usko paikallisten kustannusten nousevan samassa suhteessa, vaikka kaikki ainekset toimitetaankin perille enimmäkseen ihmisvoimin. Annoksesta paistettuja makarooneja ja tonnikalaa joutui parhaimmillaan maksamaan 300 Rs (3 €) , ja tämä siis maassa jossa keskipalkka on noin 20000 Rs/kk. Osin korkeat hinnat ovat ehkä selitettävissä vanhempien ja varakkaampien turistien korkealla määrällä. Teoriaani siitä, että Annapurna on nepalilaisille hyvää bisnestä, tukee myös se seikka, että ylempänä näkyi monia paikallisia länsimaisissa merkkivaatteissa. The North Face toppatakkeja näkyi kaikkialla, samoin kuin esimerkiksi Dieselin reppuja.
Kaikesta huolimatta oli Annapurna-reissumme minulle koko tähänastisen 6 kuukauden pituisen matkani yksi ehdottomista kohokohdista. Mark ei ymmärrettävistä syistä nauttinut siitä ihan yhtä paljoa.
Otin retkemme aikana yli 700 valokuvaa ja parhaiden valikointi ei ollut helppoa. Joten loin tällä kertaa kaksi settiä.
Perus-setissä on 48 parasta kuvaa, ja niitä varten, jotka haluavat nähdä enemmän, on
148 kuvan setti.
Kuten on ehkä ollut havaittavissa, kirjoitusintoni ei ole viimeiakoina ollut enää kummoinen. Koitan tässä kuitenkin sinnitellä matkan loppuun asti, mikä valitettavasti koittaa jonkin verran aikasemmin kuin mitä olin suunnitellut. Ne teistä, jotka katsovat uutisia ja seuraavat maailman tapahtumia, tietävät että maailmalla on joku lama alkamassa tai jotain. Minä opin asiasta katsomalla rahastoja joihin olin sijoittanut matkakassani. Toisin sanoen rahat ovat loppu ja palaan Suomeen vuoden vaihteessa.
Ton Sailta jatkoimme etelään Trangin maakuntaan tarkoituksena mennä karkuun turisteja ja suorittaa sukelluskurssi. Valitettavasti Trang on sen verran vähän turistisoinunut, että siellä ei ollut vielä yhtään sukelluskeskusta auki. Emme tietenkään olleen vaivautuneet ottamaan asiasta selvää etukäteen, joten saimme tietää tästä vasta perille päästyämme. Koska olimme kuitenkin jo vaivautuneet tänne asti, päätimme viettää pari päivää perillä ennen eteenpäin jatkamista. Päädyimme Ko Mook’in saarelle, jossa pari päivää venyi melkein viikoksi.
Ko Mook on pieni saari jolla on kaksi ranta-kohdetta ja parintuhannen asukkaan kalastaja-asutus. Me olimme Charlie-rannalla (tai tarkemmin sanottuna noin 300 metriä rannasta) alkoholisoituneen australialaisen Brianin pyörittämässä Mookies’issa, jossa majoitus tapahtui ns. tentalow’eissa, eli isohkoissa kahden hengen teltoissa joissa oli kunnon patjat, lamppu ja tuuletin. Mookies’issa, jonka baarin seinään Brian oli teipannut kyltin ”Jesus loves you but I think you are a cunt”, tuli vietettyä useampi ilta Brianin, Brianin thai-vaimon (jonka nimeä en muista, mutta se tarkoitti Täydellistä) ja muiden vieraiden kanssa iltaa istuessa ja olutta siemaillessa. Muille reissaajille Krabi-bussissa tapahtuneesta varkaudesta kertoessani, Brien kertoi että varkaiden toimitatavat olivat muuttuneet viimeisen 10 vuoden aikana paljon hienovaraisemmiksi. Aikasemmin he heittivät autotien yli menevältä sillalta tiiliskiven päin kuljettajanpuoleista tuulilasia, jonka seurauksena bussi ajoi ojaan. Bussin tyhjentäminen porukalla tämän jälkeen kävi helposti ja nopeasti. Eräänä iltana Brian kertoi myös omakohtaisista kokemuksistaan vuoden 2004 tsunamista, joita en toista täällä, mutta heidän 7-henkisestä seurueesta kaikki jäivät henkiin.
Ko Mookilta jatkoimme muutaman epäonnistuneen lähdön jälkeen (”Pitikö meidän lähteä huomenna?”, ”Niin kai”, ”Olisi pitänyt ostaa lautta-lippu tänään”, ”Niin kai”, ”Taidetaan jäädä vielä päiväksi...”, ”Niin kai.”) takaisin kohti Krabia ja Lantan saarta jossa suoritimme lopultakin sukelluskurssin. Sukeltaminen oli minulle Thaimaassa viettämämme ajan kohokohta. Oli mahtava tunne oppia hallitsemaan itseään veden alla, ja pienillä, hienovaraisilla liikkeillä (jotka tuskin olivat pieniä tai hienovaraisia opettajamme mielestä) suunnata kehonsa haluamansa suuntaan kolmessa ulottuvuudessa. Näkyvyys oli paikallisten mukaan huono koska säät olivat olleet huonoja, mutta minulle ainoana vertailukohtana olivat Suomen meri ja järvet, joten en valittanut pätkääkään. Kymmenien erinäköisten ja –väristen pienten kaljoen lisäksi tuli nähtyä myös yksi leopardihai ja pari merihevosta.
