tiistai 29. huhtikuuta 2008

Intia: Tunnelmia Delhista

Musiikki: Bathory: Blood Fire Death; Manowar: Louder than Hell; Rotting Christ: Genesis
Sijainti: McLeodganj, Intia

Parasta tässä matkassa on se että on aikaa. En voi mitenkään sanoa pitäväni Delhista, joten suunnittelin viettäväni siellä enintään viikon hakeakseni Nepalin viisumin. Viisumin sainkin kahdessa tunnissa, mutta jäin siitä huolimatta kahdeksi viikoksi. Osasyynä jäämiselle oli lievä matkaväsymys – puolentoista kuukauden jatkuvan reissaamisen jälkeen oli hyvä olla yhdessä paikassa missä tiesi miten asiat toimivat, ilman että tarvitsee joka ilta miettiä missä yöpyy ja mistä saa ruokaa. Lupauduin myös auttamaan Paavon Delhiläistä ystävää Barnaleeta hankkimaan tietokoneen, ja tämän operaation kanssa meni pidempään kuin kuvittelin.

Delhi on kaupunkina monipuolinen. New Delhin rautatieaseman lähellä sijaitsee Paharganjin bazaari-alue, jolla on monia halpoja hotelleja ja jossa suurin osa reppumatkaajista majoittuu. Täällä joka toinen vastaantulija on valkoihoinen ja koko alue on täynnä myyntikojuja ja kaupustelijoita. Noin viiden metrin välein joku koittaa saada huomiosi huutelemalla ”Hello Mister! Excuse me! Cold Water! Cigarettes! Fruits!” Harva ohikulkija pysähtyy edes katsomaan tarjontaa, mutta silti nämä kaupustelijat sinnikkästi huutelevat jokaiselle turistille. Iltaisin samalla kadulla saa parinkymmenen metrin välein kuulla hiljaisia ”hashish”-kuiskauksia. Old Delhin sokkeloisilla kujilla taas turisteja ei pahemmin näy ja kaupustelijatkin ovat huomattavasti vähemmän agressiivisiä. Täydellisenä vastakohtana näille alueille ovat modernit ostoskeskukset, joita rikkaat nuoret trendikkäine vaatteineen käyttävät hengailupaikkoinaan ja joista voi ostaa melkein mitä tahansa länsimaista tavaraa – lähes länsimaisin hinnoin. Ympäri kaupunkia on ripoteltu historiallisia nähtävyyksiä niin kuin esimerkiksi Jama Masjid, Delhin perjantai-moskeija, joka puna-valkoisella värityksellään erosi piristävästi Iranin sinisistä jameh-moskeijoista. Riippumatta siitä missä osassa kaupunkia sattuu olemaan, voi nähdä lehmiä kävelemässä vapaasti ympäriinsä ja aiheuttamassa liikennetukoksia pienemmillä kaduilla.

Delhi on hyvin likainen kaupunki. Roskakoreja löytyy enimmäkseen ainoastaan McDonaldsien edestä, joten kaikki roskat heitetään kadulle. Ensimmäisen viikon verran jaksoin kantaa roskani mukanani kunnes löysin roskakorin, mutta luovutin lopulta ja mukauduin paikallisten tavoille. Sekä ihmiset että eläimet ulostavat kaduille. Etenkin lehmien takana kävelemistä kannattaa välttää, koska koskaan ei tiedä milloin niille tulee hätä.

Yleisin käyttämäni kulkuneuvo Delhissä oli auto-rickshaw. (Täällä toimii myös muutama metrolinja, mutta tällä hetkellä metrolla ei pääse vielä läheskään kaikkialle. Tämä tilanne muuttuu luultavasti parin vuoden kuluessa, koska uusia linjoja rakennetaan ahkerasti.) Rickshaw on kolmpipyöräinen kulkuneuvo ja niitä löytyy kahta mallia – motoroituja ja polku-voimin liikkuvia. Vaikka auto-rickshaw’oissa onkin mittarit, suostuvat kuskit käyttämään niitä vain harvoin ja yleensä jokainen reissu alkaa kauhella tinkimisellä. Etenkin turistialueilla ja kalliimpien hotellien edessä rickshaw-kuskit pyytävät koviakin yli-hintoja eivätkä välttämättä suostu edes ottamaan tarjoamaasi keikkaa ns. oikeaan hintaan koska tietävät saavansa pian toisen turistin joka on valmis maksamaan hieman enemmän. Hinnat sinänsä eivät ole suuria. 10 kilometrin matka mittarin mukaan maksaa noin euron ja ilman mittariakaan tuskin joutuu maksamaan kahta euroa enempää. Minulle tinkimisessä kyse oli periaatteesta – en sulata sitä että minua kusetetaan vain siitä syystä että mulla on varaa maksaa enemmän. Yli-hinnan maksamiseltahan ei voi välttyä. Kyse on vain siitä missä menee kipurajasi. Muutamankin kerran kävelin pois koska hinta oli 10 rupiaa, 0,16 euroa liian korkea. Toisaalta sainpa kerran kuskikseni kaverin joka hinnan tinkimisen jälkeen yht’äkkiä kysyi että sopiiko jos maksan mittarin mukaan. Sopihan se minulla koska mittari-hinta on aina halvempi. Turisti-alueilta otetut rickshaw-kuskit usein myös ehdottavat pysähdyksiä kalliisiin turisti-kauppoihin. He saavat jokusen rupian jokaisesta tuomastaan turistista ja tarjoavat mahdollisesti alennusta matka-hintaan jos suostuu tähän. Ihan vaan kokemuksen vuoksi suosittelen ainakin kerran pistäytymään yhdessä tällaisista kaupoista. Ostaa niistä ei kuitenkaan kannata mitään koska hinnat ovat merkittävästi korkeampia kuin muualla.

Mainitsin jo aikasemmin jatkuvasta tööttäyksestä liikenteessä. Tööttiä tosiaan käytetään ilmoittamaan olemassaolostaan. Pimeän tultua töötin käyttö vähenee merkittävästi ja kuskit rupeavat vilkuttamaan pitkiä valoja. Päivisin kuitenkin kaupungilla kävely voi olla hyvin hermoja raastavaa. Ymmärrän nyt hyvin miksi Intiaa pidetään maailman henkisyyden kehtona – vaatii huomattavat määrät itsehillintää ja kärsivällisyyttä pysyäkseen rauhallisena.

Lämpötila Delhissä alkaa tähän vuodenaikaan olla jo aika sietämätön. Päivisin elohopeamittari ylittää usein 40 astetta eikä se öisinkään mene alle 25 asteen.

Uudet kuvat alkavat tästä.

maanantai 21. huhtikuuta 2008

Iran: Kaksi viikkoa myöhemmin

Musiikki: Sentenced: North from Here; Indica: Tuuliset tienoot
Sijainti: New Delhi, Intia

Iran jäi taakse parisen viikkoa sitten, mutta palatkaamme tunnelmissamme hetkeksi vielä sinne. Etenkin nyt kun olen viettänyt jo jonkin aikaa Intiassa, joka on jotain hyvin erilaista, on Iranissa viettämäni kuukausi alkanut näkyä uudessa valossa.

Iranin kultuuri eroaa monessa suhteessa länsimaisesta. Se mitä minä näin ja koin oli luonnollisesti vain pintaraapaisu, mutta kävin miettimään kuinka paljon todellista Irania edes voi nähdä tällaisella reissulla, ilman paikallisia tuttuja. Ajatelkaa vaikka turistia Suomessa. Minä esimerkiksi koen järven, saunan ja makkaran perheen tai ystävien seurassa merkittävänä osana suomalaista kultuuria, mutta ulkomaalaisella joka tulee Suomeen eikä tunne täällä ketään, ei ole mitään mahdollisuutta kokea mitään tällaista. Yhtälailla uskoisin että matkailusta Iranin kaltaisissa kohteissa saa paljon enemmän irti kun on mukana joku paikallinen joka auttaa ymmärtämään kulttuuria. Tutustuin moniin ihmisiin Iranissa ja muutamien kanssa olen pitänyt yhteyttä myös Iranin jäätyä taakse. Ehkä seuraavalla matkallani sinne pystyn kokemaan Irania jo hieman pintaa syvemmältä.

Olen useampaan otteeseen maininnut iranilaisten vieraanvaraisuudesta ja ystävällisyydestä. Mitä enemmän tätä ystävällisyyttä koin, sitä enemmän kuitenkin huomasin kuinka itsetietoista se on. Suuri osa, kerrottuani että iranilaiset ovat mielestäni hyvin ystävällisiä, vähintään myhäilivät tyytyväisinä ”oikasta” vastauksesta. Moni jopa sanoi suoraan, ennen kuin minä olin ehtinyt kommentoida asiaa mitenkään, että iranilaiset ovat maailman vieraanvaraisinta kansaa. Tästä rupesin miettimään, että vieraanvaraisuudessa saattaa olla iranilaisille kyse kunniasta tai ylpeydestä, eikä se olekaan siinä mielessä täysin pyyteetöntä. (Ei nyt lähdetä keskusteluun siitä millainen teko on täysin pyyteetön.)

Matkustaminen, eli paikasta toiseen siirtyminen tarkemmin sanottuna, on Iranissa helppoa ja halpaa. Kunnollista rautatieverkostoa Iranissa ei ole, vaikka muutamien suurimpien kaupunkien välillä juna kulkeekin. Bussilla sen sijaan pääsee mistä tahansa minne tahansa. Isoimmista kaupungeista menee merkittävimpiin kohteisiin useita vuoroja päivässä ja yleensä lippuja on myös samalle päivälle. Iranissa on kymmeniä kilpailevia bussifirmoja, mutta sitä ei tarvitse pelätä että oikea lippuluukku jäisi löytämättä. Kaikilla linja-autoasemilla on ns. sisäänheittäjiä, jotka ottavat sua kädestä kiinni ja vievät oikeaan paikkaan jos vaan pystyt sanomaan määränpääsi nimen. Luonnollisesti he ovat bussiyhtiöiden palkkalistoilla joten jos sopivaa vuoroa ei tunnu olevan, kannattaa katsastaa myös kilpailijoiden tarjoukset. Koska linja-autoasemat ovat keskustan ulkopuolella, löytyy isoimpien kaupunkien keskustoista myös bussiyhtiöiden edustajia tai matkatoimistoja joista voi ostaa lipun. Bussityyppejä on kaksi: vanhat Mercedes Benzit ja uudet Volvot ja Scaniat. Uusissa busseissa on televisiot joista näytetään Iranilaisia elokuvia, niissä saa kylmää juomavettä ja jotkut yhtiöt tarjoavat myös pientä naposteltavaa matkan aikana. Ja bussilla matkustaminen on tosiaan hävyttömän halpaa. Matkustin Iranissa yli 4500 kilometriä ja maksoin lipuista yhteensä vain noin 30€.

Lyhyemmät etäisyydet siirrytään taksilla tai savarilla. Savari on yhteistaksi joka odottaa tietyssä paikassa ja lähtee matkaan kun auto on täynnä, ja niitä käytetään alle pari tuntia kestävillä kaupunkien välisillä matkoilla. Ne ovat nopeampia kuin bussit, mutta myös kalliimpia ja epämukavempia. Kaupunkien sisällä voi bussin lisäksi siirtyä joko yhteis- tai privaattitaksilla. Yhteistaksit liikkuvat usein tiettyä reittiä. Päästäkseen kyytiin pitää seisoa jalkakäytävän vieressä taksin menosuunnassa ja huudella ohikulkeville takseille määränpäätänsä tai vaihtoehtoisesti koittaa kuunnella mitä taksikuskit huutelevat. Privaattitaksit toimivat niin kuin muuallakin, ilman mittaria luonnollisesti, joten hinta kannattaa sopia etukäteen.

Naisen asema Iranissa ja muissa muslimivaltioissa on ollut monasti puheenaiheena myös länsimaissa. Iranissa jokaisen naisen pitää käyttää hejabia, huivia, peittääkseen hiuksensa. Käsitykseni mukaan Koraani ei pakota tähän, siinä todetaan vain että nainen voi peittää hiuksensa niin halutessaan, mutta Iranin hallinto on ottanut asiassa aika konservatiivisen linjan. Huomasin oman suhtautumiseni naisiin olevan varsin... hankalan. Hankalan siinä mielessä että en oikein tiennyt miten heihin suhtautua. Hejabin takia he vaikuttivat etäisiltä ja persoonattomilta. Vanhemmat naiset näin vain heidän työnsä kautta – siivoojina, kokkeina, jne. Nuoretkin naiset vaikuttivat jotenkin luokseenpääsemättömiltä, ikään kuin heidän ympärillään olisi näkymätön muuri, enkä kertaakaan aloittanut keskustelua naisen kanssa. Nuoretkin naiset peittävät tosiaan hiuksensa, mutta etenkin isoimmissa kaupungeissa he selvästi koettelevat rajojaan puoleen niskaan asti vedetyillä huiveillaan ja trendikkäillä vaatteillaan.

Kuten jo aikasemmin kirjoitin, yllätyin pariinkin otteeseen nuorten uskon vahvuudesta. He eivät kyseenalaistaneet Koraania vaan ottivat sen absoluuttisena totuttena ja ihmettelivät suuresti miten on edes mahdollista ajatella eri tavalla. Samalla huomasin kuinka ihmiset samaistuvat kulttuuriinsa ja uskontoonsa. Monessa keskustelussa, sen sijaan että olisin kuullut sanottavan esimerkiksi ”minä haluan...” tai ”mitä ajattelen...”, kuulinkin ”islam sanoo että pitää tehdä...” tai ”meidän kulttuurissa tehdään...” Toisaalta tapasin monia jotka kyseenalaistivat islaminuskon tai vähintäänkin nykyhallinnon tulkinnan siitä.

Tarpeidensa tekeminen Iranissa tapahtuu – niin kuin monessa muussa paikassa – reikään lattiassa eikä vessapaperia käytetä. Vessoissa on vesiletku jolla huuhdellaan takamus tyhjennysoperaation jälkeen. Pienen totuttelun jälkeen huuhtelu vaikuttaa ihan toimivalta järjestelyltä. Asia mihin en kuitenkaan tottunut – enkä edes kokeillut – oli se, että huuhtelun jälkeen pitäisi housut nähtävästi vetää takaisin ylös, pylly märkänä. Itse pidin paperia ainakin sen verran mukana, että sai kuivattua takamukseni.

Kaksipyöräiset kulkuneuvot ovat Iranissa nähtävästi rajoitettu 125 cc:n kuutiotilavuuteen. Vain poliisilla oli käytössään isompia moottoripyöriä. Pienestä koosta huolimatta, paikalliset käyttivät pyöriään sujuvasti perhekulkuneuvoina. Kolme tai neljä päällä oli ihan normaalia, kerran näin jopa kuusi henkilöä yhden pyörän selässä – kaksi aikuista ja 4 pientä lasta. Kaikki ilman kypärää luonnollisesti.

Vaikka Iranista tulee noin 10% koko maailman öljyistä, on polttoaine siellä säännöstelty. Siihen, kuinka paljon polttoainetta kuukaudessa saa, en saanut yksiseliteistä vastausta. Hinnat sen sijaan ovat maailman halvimpia - litra bensiiniä maksaa noin 0,07€ ja jos säännöstelynalainen määrä ei riitä, voi lisää ostaa nelinkertaisella hinnalla – noin 0,28€. Pyhien ja etenkin No Ruzin aikana käydään kuulemma myös paljon pimeää polttoainekauppaa kun ihmiset matkustavat paljon.

Varallisuuden epätasaisesta jakautumisesta huolimatta keskimäräinen elintaso Iranissa vaikutti olevan varsin hyvä. En esimerkiksi nähnyt ensimmäisen kolmen viikon aikana yhtään kerjäläistä. Vasta Itä-Iraniin päästyäni näin muutamia kerjäläisiä Kermanissa ja Zahedanissa. Ihmiset vaikuttivat myös aika terveiltä ja koko Iranissa viettämäni kuukauden aikana näin vain ehkä noin kymmenisen reilusti ylipainoista ihmistä. Koin Iranin myös äärimmäisen turvalliseksi maaksi, kertaakaan en kokenut oloani uhatuksi siellä.

Kokonaisuutena kokemukseni Iranista oli alun lievää shokkia Tabrizissa lukuun ottamatta hyvin positiivinen. Haluan ehdottomasti takaisin sinne – haluan nähdä Esfahanin keväällä kun luonto on herännyt kunnolla ja haluan antaa Shirazille uuden mahdollisuuden ilman 3,5 miljoonaa muuta turistia. Jos omaa vähänkään seikkailumieltä, ei länsimaalaiselle ole oikeastaan yhtään hyvää syytä olla menemättä Iraniin. Iran on turvallinen, halpa, ilmastoltaan miellyttävä, mielenkiintoinen ja mukava maa.

torstai 17. huhtikuuta 2008

Iran: Kohtaamisia 2

Musiikki: Agalloch: Ashes against the grain; David Bowie: The Man Who Sold the World
Sijainti: New Delhi, Intia

Ayoob Karoomi

Tutustuin Ayoob Karoomiin Yazdissa Amir Chakhmaq’in rakennuskompleksin edessä. Olin odottamassa auringonlaskua ottaakseni muutaman valokuvan kun Ayoob tuli tekemään tuttavuutta. Juttelimme pari tuntia ja tapasimme vielä uudestaan pari kertaa. Ayoob on vajaa 30 vuotias englanninkielen opiskelija yliopistolla. Valmistuttuaan hän haluaisi opettaa englantia. Parhaillaan he lukevat koulussa Huckelberry Finnin ja Tom Sawyerin seikkailuita. Ayoob kertoi myös miten hallitus rajoittaa englannin kielen opiskelupaikkoja yliopistolla koska englantia ymmärtävillä nuorilla on paljon paremmat mahdollisuudet seurata maailman tapahtumia Internetin ja satelliittikanavien välityksellä ja ottaa ulkomaisia vaikutteita.

Niin kuin monet muut nuoret Iranissa, Ayoob kertoi ihannoineensa nuorempana Amerikkaa ja Amerikan kulttuuria; elokuvia ja musiikkia. Yhdysvaltojen Iraqin sodan jälkeen hänen mielipiteensä on kuitenkin muuttunut. Vielä sodan alussa hän todella uskoi amerikkalaisten olevan tuomassa Iraqiin demokratiaa ja parempaa tulevaisuutta, mutta sodan ja tappamisen yhä jatkuessa hän on nähnyt miten amerikkalaiset ovat siellä vain omien tarkoitusperiensä perässä. Ayoobilla on syytä olla katkera amerikkalaisille myös henkilökohtaisesti koska hänen paras ystävänsä kuoli Iraqissa. Nykyään, jos mahdollista, hän katsoo mielummin Eurooppalaisia elokuvia, vaikkakin hänen suosikkiartistinsa on edelleen Britney Spears.

Eräs Ayoobin ystävä asuu Suomessa nykyään. Joitakin vuosia sitten 400 salamatkustajaa oli ollut matkalla Australiaan laivalla kun laiva haaksirikkoutui. Ayoobi ystävä oli ollut yksi noin 40:stä hengissä selvinneestä. Australia oli käännyttänyt haaksirikkoutuneet, mutta EU oli ottanut heidät vastaan ja sijoittanut Skandinaviaan.

Keskustelimme myös työllisyydestä. Ayoobin mukaan nuorten tilanne työmarkkinoilla on aika kehno. Suurin osa aloittaa työelämänsä 3 kuukauden työsopimuksilla joita jatketaan sopimuksen päätyttyä. Noin viiden vuoden kuluttua sopimukset päivitetään 6 kuukauden pituisiksi ja vasta 15 vuoden jälkeen saa vakituisen paikan. Lomaa iranilaisilla on 4 viikkoa vuodessa, mutta he eivät välttämättä voi pitää sitä milloin itse haluavat.

Omad

Kävin Persepolisissa matkatoimiston järjestämän ryhmän kanssa. Koska olin ainoa ulkomaalainen meidän ryhmässämme, sain käytännössä privaattioppaan. Oppaani nimi oli Omad hän oli 24 vuotias ja kertoi minulle hieman elämästään. Hänellä oli juuri mennyt poikki tyttöystävänsä kanssa joten keskustelimme enimmäkseen parisuhteista ja avioliitosta. Myös Omadin veli Amir oli eronnut vähän aikaa sitten. Amir ja tyttö olivat olleet hyvin rakastuneita toisiinsa, mutta Amirin vanhemmat eivät olleet hyväksyneet tyttöä, joten hänen piti lopettaa suhde. Kysyessäni miksi vaihemmat eivät olleet pitäneet tytöstä sain vastaukseksi ”It’s the fucking culture. It’s the Iranian fucking culture!” Omadin mukaan tytön pitää tosiaan ensisijaisesti vedota pojan vanhempiin ja hurmata heidät. Avioliitto Iranissa on kallista. Suurin osa nuorista asuu vainhempiensa luona naimisiinmenoon asti. Toisin sanoen siihen asti heidän ei tarvitse maksaa majoituksesta eikä ruuasta. Naimisiin mentäessä nuorten pitää hankkia mm. oma asunto ja auto, mitkä luonnollisesti maksavat.

lauantai 12. huhtikuuta 2008

Intia: Bollywoodia ja paskatautia

Musiikki: Amorphis: Silent Waters; Björk: Post
Sijanti: New Delhi, Intia

Laskeuduin Mumbain (13 000 000) lentokentälle pennittömänä. Viimeiset rialini olin käyttänyt Teheranissa lentoa odottaessani teehen ja pullaan. Kiitos pankkilaitoksen ja modernin tietotekniikan Suomessa pankkitililläni olevat rahat siirtyivät kuitenkin kätevästi taskuuni ja olin pian taas rahoissani.

Ensimmäiset asiat mitkä kiinnittivät huomioni lentokentältä ulos astuessani olivat kostea kuumuus, jatkuvasti tööttäävät autot ja hajujen kirjo. Aurinko paistoi ja lämpötila oli noin 30 astetta, mutta kosteus oli se joka tuntui eniten. Viisi minuuttia ulkona riitti siihen että olo oli yltäpäätä nihkeä. Jos Iranissa luulin autojen tööttäävän paljon, ei se ollut mitään verrattuna täkäläiseen melusaasteeseen. Paikalliset kuskit saattavat pitää tööttiä pohjassa viisikin sekuntia esimerkiksi risteystä ylitettäessä. Koska monilta autoilta – etenkin takseilta – puuttuvat peilit, uskoisin että tööttiä käytetään enimmäkseen yksinkertaisesti olemassaolonsa ilmoittamiseen. Saapumistani edeltävänä päivänä oli Mumbaissa ollut ”No Horn Day” – jota paikallisissa lehdissä oltiin seuraavana päivänä kommentoitu mm. fraasilla ”musiikkia korvilleni” – jonka olisin mielelläni halunnut kokea. Asia johon minun on ollut vaikeinta tottua ovat kuitenkin täällä vallitsevat hajut. Ulosteiden, hajusteiden, pakokaasujen ja etenkin mausteiden muodostama hajujen koktaili on enimmäkseen varsin kuvottava.

Noin kuusi tuntia Intiaan saapumiseni jälkeen eräs nuori mies pysäytti minut kadulla ja kysyi haluaisinko toimia avustajana Bollywood elokuvassa. Koska minulla ei ollut parempaakaan tekemistä, suostuin. Elokuva oli nimeltä Karzzz ja tyylisuuntana romanttinen toiminta-komedia (niin kuin suurin osa Bollywood-elokuvista). He tarvitsivat noin 30 ulkomaalaista luomaan elämää lauantai-iltana Cape Townin baarialueella tapahtuvaan kohtaukseen. Enimmäkseen kävelimme paikasta toiseen ja vaikutimme hilpeiltä, mutta minä pääsin jopa rähinöimään eräässä kohtauksessa ja ajamaan mootoripyörällä toisessa. Kuvaukset kestivät auringonnousuun ja korvaukseksi vaivastamme saimme illallisen, teetä ja 500 rupiaa (noin 8,5€). Karzzzin olisi määrä saapua elokuvateattereihin Intiassa lokakuun paikkeilla. Pitänee katsoa josko sen saisi DVD:llä joskus myöhemmin.

Kahden Mumbaissa vietetyn yön jälkeen otin junan Delhiin jossa oleskeli ystäväni Paavo. Paavo oli ollut Intiassa kolmisen kuukautta ja lentäisi takaisin Suomeen vajaa viikon kuluttua. Suunnilleen samana hetkenä kun saavuin Delhiin, iski Delhi Belly – suomeksi paskatauti. Pääsin juuri ja juuri hotellille kun tavaraa alkoi tulla aikamoisella paineella, onneksi kuitenkin vain yhdestä päästä. Pahin oli ohi muutamassa tunnissa, mutta sitten nousi yhtäkkiä 39 asteen kuume. Suurin osa päivästä meni sängyssä lojuessa, vuorotellen hikoillessa ja palellessa, katossa laiskasti pyörivää tuuletinta tuijottaessa ja kadulta kuuluvaa autojen tööttäystä ja ”Hare, Hare, Hare, Krishna”- matraa kuunnellessa. Seuraavana päivänä kuume oli poissa ja olo jo varsin normaali.

Uudet kuvat alkavat kohdasta http://www.flickr.com/photos/skoll/2407501550/in/set-72157604104516723/

maanantai 7. huhtikuuta 2008

Iran: Pakistan – niin lähellä ja silti niin kaukana

Musiikki: Nightwish: Dark Passion Play; Uriah Heep: Kokoelma
Sijainti: Teheran, Iran

No Ruz’in viimeinen päivä on kolmastoista uuden vuoden päivä (tänä vuonna 01.04. gregoriaanisessa kalenterissa). Iranilaiset uskovat että kotona oleminen sinä päivänä tuo epäonnea joten suurin osa ihmisistä menee perinteisesti piknikille. Tutustuin Yazdissa ollessani Iranilaiseen Ayoobiin jonka mukaan kyseisenä päivänä suoritetaan Iranissa ennätysmäärä murtoja aina.

Yazdista jatkoin kohti Pakistanin rajaa toivoen edelleen saavani viisumin Zaheidanista. Koska en halunnut istua 14 tuntia bussissa, pysähdyin matkalla Kermaniin (asukasluku 500 000) pariksi yöksi. Kermanissa alkoi pieni lievien vastoinkäymisten sarja; ehkä muistutuksena siitä että reissaaminen ei ole aina ruusuilla tanssimista – tähän mennessä matkani olikin mennyt ilman minkäänlaisia ongelmia. Kermanissa oli ensinäkin kaikki kokeilemani halvat hotellit täynnä ja jouduin maksamaan 14€ yöltä. Muuten tämä ei olisi ongelma, mutta käteisvarantoni oli rajallinen (ulkomaisilla luottokorteilla kun Iranissa ei edelleenkään tee mitään) ja jos en saisi Pakistanin viisumia ja joutuisin lentämään Iranista Intiaan, alkaisivat käyttövarani olla lopussa.

Seuravana päivänä suunnittelin jatkavani Iranin viisumiani – saamani 30 päivän viisumia alkoi olla loppumaisillaan ja lukemani mukaan pidennyksen pitäisi onnistua kaikissa isoimmissa kaupungeissa poliisin ulkomaalaisosastolla – ostavani bussilipun Zahedaniin ja tulostavani muutaman ottamani valokuvan. Mikään näistä ei onnistunut. Valokuvaliikkeessä en useista yrityksistäni huolimatta onnistunut selittämään minkä kokoisia kuvia haluan. Piirsin haluamani koon jopa paperille, mutta sain silti joko merkittävästi isompia tai pienempiä kuvia. Viisumin jatkaminen ei onnistunut koska sen voi tehdä vain yhtä tai kahta päivää ennen viisumin loppua. Minulla oli viisumia jäljellä vielä ruhtinaalliset 4 päivää. Bussilippua kun yritin ostaa sain taas vastaukseksi, että lipun voi ostaa vasta seuraavana aamuna – aikasemmin kaikkialla lipun on voinut ostaa etukäteen. Näistä takaiskuista lannistuneena päätin viettää loppupäivän hotellilla pelaten Nethackia, mutta huono onni seurasi siinäkin. Samuraini kuoli kaksi Amulet of Life Savingia taskussa Tsurugi of Muramasaan.

Seuraavana aamuna – herättyäni seitsemältä ollakseni ajoissa asemalla – selvisi miksi lippua ei myyty etukäteen: kyseistä vuoroa ei ajettu. Onnistuin kuitenkin saamaan lipun toisen bussiyhtiön ilta-bussiin. En ollut järin innoissani ajatuksesta bussissa vietetystä yöstä, jonka lisäksi saapuisimme Zahedaniin aamuneljältä, mutta en halunnut jäädä Kermaniinkaan enää, joten piti tyytyä tilanteeseen. Koska bussi lähti vasta illalla, vietin suurimman osan päivästä puistossa kirjaa lukiessani. Taas tuli paikallisia juttelemaan, tai tarkemmin sanottuna yrittämään juttelemista, koska englantia he eivät puhuneet. Koin pientä turhautumista kun olisin mielelläni keskittynyt kirjaani, mutta vierelläni istui pari iranilaista selittämässä elämäntarinaansa tai luoja ties mitä. Toisaalta myöhemmin sain kutsun liittyä erään perheen piknik-seuraan. Oli perjantai – Iranin sunnuntai – ja herra Hasan Hossine oli vaimonsa ja tyttäriensä kanssa puistossa nauttimassa kauniista säästä ja ruuasta. Eivät hekään mitenkään sujuvaa englantia puhuneet, mutta välttävästi esittääkseen minulle jo tutun kysymyssarjan. Puistossa istuessamme ohitsemme kulki Kermanin television kuvausryhmä joka kuvasi päiväänsä viettäviä paikallisia. Sen lisäksi että he kuvasivat meitä syömässä appelsiineja, pääsin myös sanomaan kameralle ”Kermanin televisio” farsiksi – fraasi jonka olen onnistunut jo unohtamaan.

Lauantai-aamuna olin ensimmäistä kertaa iloinen siitä, että bussi oli puolitoista tuntia myöhässä ja saavuimme Zahedaniin (asukasluku 500 000) vasta kello 05:30. Pakistanin lähetystö avattaisi kello 09:30, joten minulla oli silti neljä tuntia tapettavana. Vastoinkäymiset jatkuivat kun molemmat koittamani halvat hotellit olivat täynnä, mutta sain luvan odottaa aamua toisen hotellin aula-sohvalla. Kello puoli kymmenen olin Pakistanin lähetystössä. Tunnin odottamisen jälkeen minut otettiin vastaan ja sain kuulla että en voi hakea viisumia täällä. Jos käsitin oikein, Zaheidanissa ei käsitellä viisumihakemuksia enää ollenkaan. Istuin alas, poltin tupakan ja mietin mitä tehdä seuraavaksi. Pakistanin rajalle olisi noin 100 kilometriä, mutta minua se ei tässä tilanteessa paljoa lohduttanut. Vaihtoehtoina oli lentää Intiaan tai koittaa saada viisumia Teheranista. Koska kaikki kansainväliset lennot menevät Teheranista, päätin ottaa bussin sinne ja koittaa hakea viisumia vielä ensin. Ennen linja-autoasemalle lähtöä kävin vielä jatkamassa viisumiani – sain 10 päivää lisäaikaa.

Päivä oli ollut hyvin kuuma ja olin talsinut yli 10 kilometriä 13 kiloisen reppuni kanssa pitkin kaupunkia. Tästä ja aikasemmista takaiskuista huolimatta olin todella hyvällä tuulella. Hetken harmittelin sitä etten ollut saanut Pakistanin viisumia, mutta muistin sitten taas olevani Iranissa, matkalla jota olin suunnitellut viitisen vuotta – minulla olisi vielä vuosi aikaa reissata ja kymmenisen maata nähtävänä. Poliisiasemalta takaisin kävellessäni törmäsin taas konepistoolia kantavaan poliisiin joka oli aikasemmin neuvonut minut oikeaan paikkaan. Tervehdimme toisiamme ja jatkoin hymyillen matkaani. Aurinko porotti edelleen kuumana ja hikoilin kuin pieni possu, mutta nautin jokaisesta hetkestä.

Kymmenen tuntia Zahedaniin saapumisen jälkeen olin bussissa kohti Teherania. Matka kesti 21 tuntia; perille saavuimme sunnuntaina puolen päivän maissa. Astuin ulos bussista ja jouduin tavanomaisen taksikuskien hyökkäyksen kohteeksi. Halusin taksin Pakistanin lähetystöön – matkaa oli noin kymmenen kilometriä – ja kysyin hintaa. Leukani loksahti kun kuulin vastauksen – 200 000 IR, noin 14€. Uskoin Teheranin olen kalliimpi paikka kuin muu Iran, mutta aiemmin olin maksanut vastaavista matkoista noin kymmeneksen täällä pyydetystä hinnasta. Sain lopulta tingittyä hinnan 70 000:een, mutta tiesin silti maksaneeni liikaa.

Pakistanin lähetystön viisumiosasto oli jo suljettu, mutta sain tarvittavat lomakkeet ja ohjeet. Seuraavana aamuna palasin lähetystöön mukanani täytetyt kaavakkeet, kirje lähetystöstäni, kolme passikuvaa, passi sekä kopiot tärkeimmistä sivuista, ja vapaamuotoinen kirjallinen hakemus. Asiat sujuivat hyvin – sain jätettyä hakemukseni sisään ja jäin odottamaan kutsua haastatteluun – kunnes hakemukseni vastaan ottanut virkailija huomasi, että Ankarassa lähetystöstäni saamani esittelykirje olikin osoitettu Pakistanin lähetystölle Ankarassa. Manguin ja anelin, mutta mikään ei auttanut. Ilman Pakistanin lähetystölle Teheranissa osoitettua esittelykirjettä en viisumia saisi, ja koska Iranissa ei ole Viron lähetystöä, jouduin lopullisesti hautaamaan ajatukseni Pakistanin vierailusta matkallani Intiaan. Astuin ovesta ulos, kävelin lähimpään matkatoimistoon ja ostin lentolipun Mumbaihin seuraavalle aamulle. Sen jälkeen kun olen maksanut hotellini ja takin lentokentälle, jäisi minulle käteistä noin 10 euron edestä.

Teheran (asukasluku noin 10 000 000) kaupunkina ei ole läheskään niin kauhea kuin olin odottanut. En tiedä ilmansaastetilastoja, mutta ilma täällä ei ainakaan tuoksu läheskään yhtä pahalta kuin Tabrizissa, eikä liikennekään ole mitenkään mahdoton. Tosin tähän kokemukseeni saattaa vaikuttaa se, että olen reissannut Iranissa jo kuukauden päivät ja nähnyt mm. Iranin turistikohteet No Ruzin aikana. Mitään virallisia nähtävyyksiä en jaksanut käydä katsomassa, eikä minulla olisi ollut siihen aikaakaan, mutta sen perusteella mitä kaupungilla kävellessäni näin, Teheran vaikuttaa ihan tavalliselta suurkaupungilta.

Teheranissa ostin elämäni kalleinta alkoholia, ravintolaostokset pois lukien. Tähänastinen ennätys taisi olla 13 vuotiaalla Talisker Distillery Edition –viskillä, joka maksoi noin 70 € (0,75L). Teheranissa ostin kaksi 0,5 litran tölkkiä Baltica 0 olutta, jossa oli 0,5 % alkoholia, hintaan 2,5€. Tästä saadaan lyhyellä matematiikalla 500€/1 litra 100% alkoholia.

Viimeinen ilta Iranissa olisi tarkoitus viettää eräässä perinteisessä iranilaisessa kahvilassa teen ja vesipiipun seurassa erään aikasemmin päivällä tapaamani paikallisen kanssa jonka nimi on – yllätys, yllätys – Ali.

Uusia kuvia ei tälläkertaa Flickrissa ole koska pääsy Flickriin on estetty Teheranista. Internetin sensurointi täällä on... vaihtelevaa. Teheran on ensimmäinen kaupunki Iranissa jossa Flickr on blokattu. Facebook esimerkiksi on blokattu täällä ja Yazdissa, mutta Esfahanissa, Shirazissa ja Kermanissa pääsi siihen käsiksi ilman mitään ongelmia. Ainoa sivusto joka on ollut estetty kaikkialla on Pallontallaajien sivut (www.pallontallaajat.net)