Iran: Kaksi viikkoa myöhemmin

Musiikki: Sentenced: North from Here; Indica: Tuuliset tienoot
Sijainti: New Delhi, Intia

Iran jäi taakse parisen viikkoa sitten, mutta palatkaamme tunnelmissamme hetkeksi vielä sinne. Etenkin nyt kun olen viettänyt jo jonkin aikaa Intiassa, joka on jotain hyvin erilaista, on Iranissa viettämäni kuukausi alkanut näkyä uudessa valossa.

Iranin kultuuri eroaa monessa suhteessa länsimaisesta. Se mitä minä näin ja koin oli luonnollisesti vain pintaraapaisu, mutta kävin miettimään kuinka paljon todellista Irania edes voi nähdä tällaisella reissulla, ilman paikallisia tuttuja. Ajatelkaa vaikka turistia Suomessa. Minä esimerkiksi koen järven, saunan ja makkaran perheen tai ystävien seurassa merkittävänä osana suomalaista kultuuria, mutta ulkomaalaisella joka tulee Suomeen eikä tunne täällä ketään, ei ole mitään mahdollisuutta kokea mitään tällaista. Yhtälailla uskoisin että matkailusta Iranin kaltaisissa kohteissa saa paljon enemmän irti kun on mukana joku paikallinen joka auttaa ymmärtämään kulttuuria. Tutustuin moniin ihmisiin Iranissa ja muutamien kanssa olen pitänyt yhteyttä myös Iranin jäätyä taakse. Ehkä seuraavalla matkallani sinne pystyn kokemaan Irania jo hieman pintaa syvemmältä.

Olen useampaan otteeseen maininnut iranilaisten vieraanvaraisuudesta ja ystävällisyydestä. Mitä enemmän tätä ystävällisyyttä koin, sitä enemmän kuitenkin huomasin kuinka itsetietoista se on. Suuri osa, kerrottuani että iranilaiset ovat mielestäni hyvin ystävällisiä, vähintään myhäilivät tyytyväisinä ”oikasta” vastauksesta. Moni jopa sanoi suoraan, ennen kuin minä olin ehtinyt kommentoida asiaa mitenkään, että iranilaiset ovat maailman vieraanvaraisinta kansaa. Tästä rupesin miettimään, että vieraanvaraisuudessa saattaa olla iranilaisille kyse kunniasta tai ylpeydestä, eikä se olekaan siinä mielessä täysin pyyteetöntä. (Ei nyt lähdetä keskusteluun siitä millainen teko on täysin pyyteetön.)

Matkustaminen, eli paikasta toiseen siirtyminen tarkemmin sanottuna, on Iranissa helppoa ja halpaa. Kunnollista rautatieverkostoa Iranissa ei ole, vaikka muutamien suurimpien kaupunkien välillä juna kulkeekin. Bussilla sen sijaan pääsee mistä tahansa minne tahansa. Isoimmista kaupungeista menee merkittävimpiin kohteisiin useita vuoroja päivässä ja yleensä lippuja on myös samalle päivälle. Iranissa on kymmeniä kilpailevia bussifirmoja, mutta sitä ei tarvitse pelätä että oikea lippuluukku jäisi löytämättä. Kaikilla linja-autoasemilla on ns. sisäänheittäjiä, jotka ottavat sua kädestä kiinni ja vievät oikeaan paikkaan jos vaan pystyt sanomaan määränpääsi nimen. Luonnollisesti he ovat bussiyhtiöiden palkkalistoilla joten jos sopivaa vuoroa ei tunnu olevan, kannattaa katsastaa myös kilpailijoiden tarjoukset. Koska linja-autoasemat ovat keskustan ulkopuolella, löytyy isoimpien kaupunkien keskustoista myös bussiyhtiöiden edustajia tai matkatoimistoja joista voi ostaa lipun. Bussityyppejä on kaksi: vanhat Mercedes Benzit ja uudet Volvot ja Scaniat. Uusissa busseissa on televisiot joista näytetään Iranilaisia elokuvia, niissä saa kylmää juomavettä ja jotkut yhtiöt tarjoavat myös pientä naposteltavaa matkan aikana. Ja bussilla matkustaminen on tosiaan hävyttömän halpaa. Matkustin Iranissa yli 4500 kilometriä ja maksoin lipuista yhteensä vain noin 30€.

Lyhyemmät etäisyydet siirrytään taksilla tai savarilla. Savari on yhteistaksi joka odottaa tietyssä paikassa ja lähtee matkaan kun auto on täynnä, ja niitä käytetään alle pari tuntia kestävillä kaupunkien välisillä matkoilla. Ne ovat nopeampia kuin bussit, mutta myös kalliimpia ja epämukavempia. Kaupunkien sisällä voi bussin lisäksi siirtyä joko yhteis- tai privaattitaksilla. Yhteistaksit liikkuvat usein tiettyä reittiä. Päästäkseen kyytiin pitää seisoa jalkakäytävän vieressä taksin menosuunnassa ja huudella ohikulkeville takseille määränpäätänsä tai vaihtoehtoisesti koittaa kuunnella mitä taksikuskit huutelevat. Privaattitaksit toimivat niin kuin muuallakin, ilman mittaria luonnollisesti, joten hinta kannattaa sopia etukäteen.

Naisen asema Iranissa ja muissa muslimivaltioissa on ollut monasti puheenaiheena myös länsimaissa. Iranissa jokaisen naisen pitää käyttää hejabia, huivia, peittääkseen hiuksensa. Käsitykseni mukaan Koraani ei pakota tähän, siinä todetaan vain että nainen voi peittää hiuksensa niin halutessaan, mutta Iranin hallinto on ottanut asiassa aika konservatiivisen linjan. Huomasin oman suhtautumiseni naisiin olevan varsin... hankalan. Hankalan siinä mielessä että en oikein tiennyt miten heihin suhtautua. Hejabin takia he vaikuttivat etäisiltä ja persoonattomilta. Vanhemmat naiset näin vain heidän työnsä kautta – siivoojina, kokkeina, jne. Nuoretkin naiset vaikuttivat jotenkin luokseenpääsemättömiltä, ikään kuin heidän ympärillään olisi näkymätön muuri, enkä kertaakaan aloittanut keskustelua naisen kanssa. Nuoretkin naiset peittävät tosiaan hiuksensa, mutta etenkin isoimmissa kaupungeissa he selvästi koettelevat rajojaan puoleen niskaan asti vedetyillä huiveillaan ja trendikkäillä vaatteillaan.

Kuten jo aikasemmin kirjoitin, yllätyin pariinkin otteeseen nuorten uskon vahvuudesta. He eivät kyseenalaistaneet Koraania vaan ottivat sen absoluuttisena totuttena ja ihmettelivät suuresti miten on edes mahdollista ajatella eri tavalla. Samalla huomasin kuinka ihmiset samaistuvat kulttuuriinsa ja uskontoonsa. Monessa keskustelussa, sen sijaan että olisin kuullut sanottavan esimerkiksi ”minä haluan...” tai ”mitä ajattelen...”, kuulinkin ”islam sanoo että pitää tehdä...” tai ”meidän kulttuurissa tehdään...” Toisaalta tapasin monia jotka kyseenalaistivat islaminuskon tai vähintäänkin nykyhallinnon tulkinnan siitä.

Tarpeidensa tekeminen Iranissa tapahtuu – niin kuin monessa muussa paikassa – reikään lattiassa eikä vessapaperia käytetä. Vessoissa on vesiletku jolla huuhdellaan takamus tyhjennysoperaation jälkeen. Pienen totuttelun jälkeen huuhtelu vaikuttaa ihan toimivalta järjestelyltä. Asia mihin en kuitenkaan tottunut – enkä edes kokeillut – oli se, että huuhtelun jälkeen pitäisi housut nähtävästi vetää takaisin ylös, pylly märkänä. Itse pidin paperia ainakin sen verran mukana, että sai kuivattua takamukseni.

Kaksipyöräiset kulkuneuvot ovat Iranissa nähtävästi rajoitettu 125 cc:n kuutiotilavuuteen. Vain poliisilla oli käytössään isompia moottoripyöriä. Pienestä koosta huolimatta, paikalliset käyttivät pyöriään sujuvasti perhekulkuneuvoina. Kolme tai neljä päällä oli ihan normaalia, kerran näin jopa kuusi henkilöä yhden pyörän selässä – kaksi aikuista ja 4 pientä lasta. Kaikki ilman kypärää luonnollisesti.

Vaikka Iranista tulee noin 10% koko maailman öljyistä, on polttoaine siellä säännöstelty. Siihen, kuinka paljon polttoainetta kuukaudessa saa, en saanut yksiseliteistä vastausta. Hinnat sen sijaan ovat maailman halvimpia - litra bensiiniä maksaa noin 0,07€ ja jos säännöstelynalainen määrä ei riitä, voi lisää ostaa nelinkertaisella hinnalla – noin 0,28€. Pyhien ja etenkin No Ruzin aikana käydään kuulemma myös paljon pimeää polttoainekauppaa kun ihmiset matkustavat paljon.

Varallisuuden epätasaisesta jakautumisesta huolimatta keskimäräinen elintaso Iranissa vaikutti olevan varsin hyvä. En esimerkiksi nähnyt ensimmäisen kolmen viikon aikana yhtään kerjäläistä. Vasta Itä-Iraniin päästyäni näin muutamia kerjäläisiä Kermanissa ja Zahedanissa. Ihmiset vaikuttivat myös aika terveiltä ja koko Iranissa viettämäni kuukauden aikana näin vain ehkä noin kymmenisen reilusti ylipainoista ihmistä. Koin Iranin myös äärimmäisen turvalliseksi maaksi, kertaakaan en kokenut oloani uhatuksi siellä.

Kokonaisuutena kokemukseni Iranista oli alun lievää shokkia Tabrizissa lukuun ottamatta hyvin positiivinen. Haluan ehdottomasti takaisin sinne – haluan nähdä Esfahanin keväällä kun luonto on herännyt kunnolla ja haluan antaa Shirazille uuden mahdollisuuden ilman 3,5 miljoonaa muuta turistia. Jos omaa vähänkään seikkailumieltä, ei länsimaalaiselle ole oikeastaan yhtään hyvää syytä olla menemättä Iraniin. Iran on turvallinen, halpa, ilmastoltaan miellyttävä, mielenkiintoinen ja mukava maa.