Musiikki: Agalloch: Ashes Against The Grain; Flogging Molly: Float; Bruce Springsteen: Greatest Hits; Queen: Sheer Heart Attack; Rotting Christ: Theogonia
Sijainti: Helsinki, Suomi
Yhteenveto-artikkeli Intiasta jäi kirjoittamatta koska muistiinpanojani läpi käydessäni huomasin että olin jo kirjoittanut melkein kaikesta kirjoittamisen arvoisesta. Tämä on nyt siis viimeinen juttu mitä tähän matkaani liittyen kirjoitan.
Kuten odotettavissa oli, tuli matkastani erilainen kuin mitä odotin. Odotin seikkailua, uusiin kulttuureihin ja erilaisiin ihmisiin tutustumista. Odotin turistirysien välttämistä ja paikallisten tavoilla elämistä. Monilta osin matkani tätä olikin, mutta toisaalta oli paljon asioita joissa todellisuus erosi varsin merkittävästi matkaoppaista ja muista matkakertomuksista saamistani ennakko-odotuksista.
Syrjäkyliä ja muita ns. tallaamattomalla polulla olevia kohteita en nähnyt läheskään niin paljoa kuin olin kuvitellut. Ei tarvitse viettää kuin päivä kylässä jossa kukaan – mukaan lukien hotellien ja ravintoloiden henkilökunta – ei puhu englantia, kun rupesin taas arvostamaan turistiystävällisyyttä ja englanninkielisiä ruokalistoja. Totesin myöskin että minulla ei ole mitään kiirettä tallaamattomalle polulle kun se tallattukin polku on vielä näkemättä.
Paikallisiin tutustumisesta minulla oli hyvin naiivi kuva ennen tätä reissua. Odotin kuulevani erilaisia tarinoita elämästä ja ihmiskohtaloista enkä edes ajatellut sellaista pientä seikkaa kuin yhteinen kieli. Iranissa tuli vielä kohdattua muutamia
ihmisiä, jotka osin tukivat ennakko-odotuksiani, mutta Intiassa ja siitä eteenpäin asia oli aivan erilainen. Ihmiset jotka puhuivat englantia, olivat tottuneita ulkomaalaisiin ja jos he ottivat yhteyttä sinuun, olivat he enimmäkseen rahojesi perässä. Ihmiset joilla olisi ollut tarinoita kerrottavana ja jotka olivat ilman taka-ajatuksia kiinnostuneita ulkomaalaisista taas eivät enimmäkseen puhuneet englantia tai puhuivat sitä niin huonosti ettei oikeasta kommunikoinnista voinut puhua. Liiankin tutuksi tulleen kysymysten ja vastausten litanian jälkeen välillemme laskeutui usein hiljaisuus enkä lopulta enää etsinytkään mitään kontaktia paikallisiin. Osin tästä syystä haluan seuraavalla matkallani suunnata Etelä-Amerikkaan jossa pärjää enimmäkseen yhdellä kielellä (espanjalla) jota suunnittelin opiskelevani ennen matkaa.
Reissuni parin ensimmäisen kuukauden aikana jaksoin olla vielä hyvä turisti ja käydä katsomassa nähtävyyksiä. Iranissa kiersin kaikkialla Lonely Planet kädessä ettei vaan yksikään moskeija jäisi näkemättä. Pian Intiaan saapumisen jälkeen alkoi intoni ravata nähtävyydeltä toiselle kuitenkin loppua. Rupesin nauttimaan enemmän paikkojen yleisestä ilmapiiristä. Usein lähdin harhailemaan kaupungille ilman mitään sen kummempaa suuntaa tai suunnitelmaa. Eksyilin tuntikausiksi pienille sivukaduille ja katsoin ihmisiä. Liikuin muutenkin mieluummin kävellen kuin rickshawlla tai tuk-tukilla, mikä paikallisista vaikutti varmasti hieman omituiselta. Kävelemisen ainoa huono puoli oli jatkuva rickshaw-/tuk-tuk-kuljettajien väistely. Pidin myös esimerkiksi juna-asemilla olemisesta. Joskus junaa piti odottaa tuntikaupalla, mikä antoi hyvän mahdollisuuden ihmisten tarkkailuun.
En harrastanut pahemmin matkani suunnittelua. Kun saavuin uuteen kaupunkiin en usein tiennyt kuinka pitkään pysyisin siellä ja minne jatkaisin vaan menin fiiliksen mukaan. Usein päätin vasta samana aamuna tai edellisenä iltana jatkavani matkaa. Tämä aiheutti joskus vaikeuksia lippujen saamisen kanssa, mutta kun aikaa oli eikä kiire ollut minnekään, ei tämä haitannut.
Asia mihin yllätyksekseni Iranissa ollessani totuin ja Thaimaassa tykästyin oli ns. assblaster, eli takamuksen peseminen letkulla. Se on paljon miellyttävämpi ja hygieenisempi kuin paperilla pyyhkiminen. Intialaisesta huljauttamis-tyylistä en kuitenkaan pitänyt.
Ei reissuni aina tietenkään mitään ruusuilla tanssimista ollut. Asia minkä itse koin väsyttävimpänä oli rutiinin puute. Koko ajan paikasta toiseen siirtyessään joutuu jatkuvasti miettimään asioita joihin kotona ei tarvitse tuhlata ajatustakaan – missä nukun, missä syön, missä on vessa, mistä voin ostaa vettä. Konkreettista koti-ikävää en reissullani kokenut, mutta oli asioita joita kaipasin. Näistä päällimmäisenä ruoka ja mahdollisuus omaan ruuanlaittoon. Pidän yksinkertaisista ja maanläheisistä mauista – perunamuusi, isoäitini reseptillä laitetut jauhelihapihvit ja lasillinen kylmää täysimaitoa! Aasialaisessa keittiössä maut taas ovat varsin monimutkaisia ja riisi alkoi minulla tulla hyvin nopeasti korvista ulos.
En myöskään pitänyt siitä, että minua kohdeltiin eri tavalla ihonvärini takia. Onhan se nyt näin jälkikäteen ajateltuna varsin naiivia odottaa että paikalliset kohtelisivat länsimaalaisia samalla tavalla kuin muita paikallisia, mutta en silti pidä siitä että minun odotetaan maksavan 10-kertainen hinta vain siitä syystä että minulla on varaa siihen. Tässä suhteessa Iran poikkesi positiivisella tavalla muista vierailemistani maista. Siellä kun ei käy paljoa länsimaisia turisteja, ei sinne myöskään ole syntynyt länsimaisiin turisteihin kohdistuvaa palvelukulttuuria. Esimerkiksi ravintoloista ja hotelleista suurin osa on tarkoitettu iranilaisia turisteja varten. Myös Intiassa suurin osa turisteista on – länsimaalaisten suhteellisen suuresta määrästä huolimatta – intialaisia ja monin paikoin palvelu sen mukaista. Mutta Thaimaassa, jossa kävi vuonna 2007 yli 14 miljoonaa ulkomaista turistia, on hyvin hankalaa kokea paikallista kulttuuria kun kaikki palvelut ovat räätälöityjä ja hinnoiteltuja länsimaalaisia varten.
Päiväkirjasta ja kirjoittamisesta
Suhteeni tähän päiväkirjaan ehti muuttua moneen otteeseen reissuni aikana. Aloitin kirjoittamisen innostuneena kertomalla asioista mitä koin ja näin. Pikkuhiljaa kirjoittamisestani rupesi kuitenkin vaikuttamaan matkakokemukseeni. Uusissa paikoissa huomasin analysoivani kokemuksiani – mistä olisi mielenkiintoista kirjoittaa ja mitä jättäisin mainitsematta. Lopulta keväällä Ladakhissa ollessani matkapäiväkirjastani muodostui suoranainen taakka. Rupesin ajattelemaan että onkohan reissuni tarpeeksi mielenkiintoinen jotta siitä kannattaisi kirjoittaa ja jopa kokemaan syyllisyyden tunnetta kun en ollut joka hetki rientämässä kohti uusia kokemuksia vaan chillailin hotellilla ja luin kirjaa. Reissun toisella osiolla muutin tietoisesti suhdettani kirjoittamiseen enkä antanut sen enää hallita matkaani.
Vaikka en ole suoranaisesti valehdellut tässä matkapäiväkirjassa, en ole antanut täysin totuudenmukaista kuvaa reissustani. Kirjoitin enimmäkseen vain mielenkiintoisiksi kokemistani asioista ja jätin ulos vähemmän seikkailuntäytteiset hetket. Jätin mainitsematta ne lukuisat päivät kun luin kirjaa jonkun ravintolan terassilla, hotellilla viettämäni Nethackin ja Civilizationin täytteiset illat tai vaikkapa ne kaksi päivää Srinagarissa kun katsoin putkeen koko Dexterin ensimmäisen tuotantokauden, jonka olin kopioinut israelilaiselta Reuvenilta.
Se, että kirjoitin mielenkiintoisiksi kokemistani asioista näkyi myös siinä, että artikkelien määrä väheni selvästi reissun edetessä. Siinä missä alussa kaikki oli uutta ja kiehtovaa, ei se kolmaskymmenes moskeija tai temppeli tehnyt enää samanlaista vaikutusta. Mitä pidemmälle matkani eteni, sitä vähemmän jaksoin innostua enää asioista vaan keskityin enemmän yleiseen fiilistelyyn. Ja toisaalta, henkilökohtainen kokemukseni sivuun, kyllähän vierailemistani maistakin mielenkiintoisimmat asettautuivat matkani alkuun. Iran oli minulle ehdottomasti se mielenkiintoisin, ja uskoisin että myös suurimmalle osalle lukijoistani; Thaimaassa taas kaikki oli liiankin kivaa ja helppoa ja suomeakin sai kuulla joka käänteessä.
Reissuni alkupuolella en myöskään kirjoittanut paljoa näkemistäni merkittävimmistä nähtävyyksistä, koska oletin – ja tiedän, oletus on kaikkien munausten äiti – että ihmiset tuntevat edes maineeltaan maailman tärkeimmät historialliset monumentit. Muiden matkaajien kanssa jutellessani jouduin kuitenkin toteamaan että harva tiesi esimerkiksi mikä on Iranin Persepolis, johon kirjoituksissani viittasin vain muutamalla sanalla. (Persepolis oli siis muinaisen Persian Imperiumin pääkaupunki ja maailman rikkain kaupunki kunnes Aleksanteri Suuri poltti sen ohimennen matkallaan Intiaan 2500 vuotta sitten.) Myöhemmin käytin hyväkseni mahdollisuuden harrastaa pientä sivistävää toimintaa ja esimerkiksi Kambodzan Angkorista kirjoitin jo hieman enemmän.
Jätin kertomatta – joko laiskuudesta johtuen tai siitä, ettei kyseiselle asialle löytynyt sopivaa kohtaa artikkelissani – paljon pieniä mielestäni tunnelmallisia yksityiskohtia. En kirjoittanut esimerkiksi Istanbulissa pienellä sivukadulla jalkapalloa pelaavista pojista jotka kutsuivat minutkin mukaan peliin; en siitä miltä kuulostaa heinäsirkkojen siritys ja aaltojen tasainen kohina illalla nukkumaan mentäessäsi; en siitä hämmennyksen tunteesta mitä kokee kun loppuvaiheessa kosteaa iltaa, hortoillessasi rannalla baarista toiseen ohitsesi kävelee tyttö joka puhuttelee sinua nimelläsi ja toteaa että on juuri menossa hakemaan uutta ämpäriä, ja ainoa asia mitä pystyt miettimään on että kuka toi tyttö oli ja pitäisikö minun tietää se; enkä kaikista niistä muista kohtaamistani matkaajista enkä heidän kertomistaan tarinoista.
Vaikka kirjoitinkin paljon matkani varjopuolista ja sain jopa palautetta matkapäiväkirjani kyynisyydestä, koen itse reissuni melkeinpä kauttaaltaan positiivisena kokemuksena. En odottanutkaan tältä matkalta perinteistä lomamatkaa vaan enemmänkin perspektiivin saamista ja näkökulman laajentamista. En odottanut viihtyväni jatkuvasti kaikkialla vaan koitin ottaa epämukavatkin hetket vastaan uusina kokemuksina. Kun kirjoitin Intian ahneista kauppiaista tai kieroista huijareista, en ajatellut oliko kyseessä positiivinen vaiko negatiivinen kokemus – yritin kirjoittaa kokemistani asioista tuomitsematta niitä (vaikka tiedän välillä sortuneeni siihenkin.)
Varusteista
Ennen reissuun lähtöä luin Madventuresin Kansainvälisen seikkailijan oppaan, jonka mukaan aika pitkälti suoritin varustautumiseni. Vaikka muutaman puuttuvat asian jouduinkin hankkimaan matkani aikana, olin enimmäkseen ylivarustautunut. Täysin tarpeettomia olivat kuoritakki ja makuualusta. Jälkimmäisestä hankkiuduinkin eroon jo kahden ensimmäisen viikon jälkeen. Rahavyötä käytin noin puoli päivää, jonka jälkeen sen ainoa tarkoitus oli viedä tilaa repussani. Antiseptistä käsigeeliä käytin ehkä kolme kertaa koko reissun aikana. (Uskon enemmän vastustuskyvyn nostamiseen tasaisella bakteereille altistumisella, kuin hygieniafanatismiin.) Vaelluskengät olivat tarpeellisia Kashmirissa ja Nepalissa, mutta siellä olisi onnistunut myös kenkien vuokraus, joten suurimman osan ajasta nekin olivat vain ylimääräistä painoa. Lääkelaukkuun olin panostanut varsin paljon, mutta loppujen lopuksi ainoat asiat mitä käytin siitä olivat kuumemittari ja särky-/kuumelääkkeet. Tärkein puuttuva esine oli pesusieni. Intiassa esimerkiksi tulee niin likaiseksi, ettei haaleassa suihkussa pelkästään saippualla saa itseään puhtaaksi vaan joutuu käyttämään pesusientä. 38 litrainen reppuni osoittautui juuri sopivaksi.
Vaatteiden hinnat ovat Aasiassa merkittävästi alhaisempia kuin Euroopassa, mutta toisaalta laatukaan ei aina ole sitä mitä voisi toivoa. En ollut hankkinut kunnon housuja ennen matkaa koska suunnittelin ostavani sellaiset periltä. Ostin keskimäärin yhdet uudet housut joka kuukausi, koska vanhoissa olivat saumat revenneet, värit haalistuneet tai olin itse onnistunut hajottamaan ne. Reissullani ostamien halpojen housujen hinnalla olisin saanut yhden kunnon housut ostettua Suomesta ennen matkaa. Seuraavalle reissulleni ostaisin lyhennettävillä lahkeilla varustetut kestävät reisitaskuhousut.
Kuten mainitsin, rahavyötä en käyttänyt. Pidin housujen etutaskussa pientä rahapussia jossa oli muutaman päivän käyttövara. Lompakossani pidin luottokorttejani sekä noin viikon käyttörahoja. Itse lompakko oli passini kanssa joko housujeni reisitaskussa tai päivärepussani jota en päästänyt hetkeksikään silmistäni. Luottokorteista mukanani oli Visa Electron sekä Mastercard. Electronilla pärjäsin melkein koko matkan. Muistan vain yhden kerran kun en jostain syystä saanut nostettua sillä rahaa ja jouduin käyttämään Mastercardia. Seuraavana päivänä Electron toimi taas. Ylimääräistä hätävarakäteistä pidin mukanani 100 euroa ja olin ”piilottanut” sen matkatavaroitteni sekaan, eri paikkaan kuin missä luottokorttini olivat, mutta sitä en tarvinnut.
Matkaoppaita käytin reissuni alkuvaiheessa. Iranin Lonely Planetin ostin hetken mielijohteesta Saksasta, matkani jo alettua. Intiaa varten olin ostanut Rough Guiden jo ennen matkaa. En tiedä johtuiko asia siitä että olin ehtinyt Iranissa tottua Lonely Planetin tyyliin, mutta en oikein pitänyt Rough Guidesta. Intiaan saavuttuani opaskirjan käyttö väheni tasaisesti ja ennen kesälomalle tuloani katsoin siitä enää vain karttoja ja kulkuyhteyksiä. Nepaliin, Thaimaahan ja Kambodzaan en enää ostanut mitään matkaopasta ja hyvin pärjäsin. Seuraavan kerran kun menen reissuun otan mukaan vain hyvän, ison kartan alueesta.
Loppusanat
Moni tuttuni sanoi ennen reissuni alkua, että toivottavasti löydän mitä menen etsimään. Vaikka lähtööni liittyikin pientä elämänvaihekriisiä, ei reissuni päällimmäinen tarkoitus ollut suinkaan tämä ns. itseni löytäminen vaan ihan maailman näkeminen ja perspektiivin laajentaminen. Sanoisin jopa että itsetutkiskelua varten tällainen reissu ei ole kovinkaan hyödyllinen, koska matkatessa näkee ja kokee jatkuvasti niin paljon uutta ja mielenkiintoista ettei itseensä ole oikein aikaa keskittyä. Toisaalta kyllähän tällainen matka vaikuttaa ihmiseen, halusi sitä tai ei. Itse sain matkani aikana hyvin etäisyyttä aikaisempaan elämääni, mutta tämä mitä-haluan-elämältäni –pohdiskelu lähti kunnolla käyntiin vasta Suomeen paluuni jälkeen.
Kotiin palattuani olen saanut muutaman kerran kuulla kysymyksen mikä oli parasta matkallani. Vastauksia tähän kysymykseen on monella eri tasolla. Yksittäisistä kokemuksista hienoimpia olivat Kharaneqin kylässä Iranissa Danielin kanssa tekemämme aavikkovaellukset, Stok Kangrin huipun epäonnistunut valloitusyrityksemme Intian Ladakhissa, Annapurnan puoli-kierros Nepalissa sekä sukeltaminen Thaimaassa. Yleisemmällä tasolla hienointa oli kuitenkin täydellinen vapauden tunne. En ollut vastuussa kenestäkään muusta kuin itsestäni. En ollut riippuvainen kenestäkään muusta kuin itsestäni. Menin juuri sinne minne halusin ja juuri silloin kun halusin ja olin vapaa kaikista velvoitteista. Vaikka tulimmekin Markin kanssa hyvin toimeen, reissuni viimeiset kolme kuukautta opettivat minulle että matkustan mieluummin yksin kuin seurassa.
Numeroiden valossa matkani näytti seuraavanlaiselta:
• Otin 10384 valokuvaa (joista näytille laitoin 920)
• Kävelin noin 1500-2000 km.
• Matkustin noin 25000 km. julkisissa kulkuneuvoissa
• Kuuntelin noin 20 vuorokautta musiikkia (keskimäärin 2 tuntia päivässä)
• Ostin 9:t housut
• Yövyin noin 64 eri hotellissa
• Luin reilu 20 kirjaa
iPodissani viisi eniten soinutta albumia olivat Agalloch: Ashes Against the Grain; Flogging Molly: Float; Bruce Springsteen: Greatest Hits; Queen: Sheer Heart Attack; Rotting Christ: Theogonia.
Palattuani Suomeen ensimmäiset päivät olivat aika synkkiä. Ulkona oli pimeää ja kylmää, mutta säätä enemmän ahdistivat ihmiset. Kukaan ei hymyillyt ja kaikki tuntuivat olevan väsyneitä merkityksettömään elämäänsä. Ajattelin vain miten pääsisin täältä nopeiten pois. Nyt puolitoista kuukautta myöhemmin ahdistus on kuitenkin hellittänyt ja elämä hymyilee. Nytkin tätä kirjoittaessani aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta ja ulkona on upea talvipäivä. Vaikka Suomessa on edelleen ongelmansa, ei tämä elämä täällä nyt niin kamalaa ole. Ja vaikka ulkoinen ympäristö vaikuttaakin elämäämme, enemmän siihen vaikuttaa se mitä tapahtuu päämme sisällä.
Jos jonkinlainen opetus tältä reissulta käteen jäi, oli se että meidän länsimaalaisten, joiden ei tarvitse enää nähdä vaivaa selviytymisemme eteen, pitää käyttää elämämme muuhunkin kuin vain arjesta suoriutumiseen – meidän pitää löytää elämällemme merkityksellistä sisältöä. Kun kävelee keskellä Intian tai Kambodzan slummeja ja näkee ihmisten elävän kaduilla ja laittavan nuotiolla ruokaa keskellä liikenteen pakokaasujen, ensimmäinen ajatus joka tulee on, että kylläpäs meidän ongelmamme kotona ovat pieniä tähän verrattuna. Suomessa jokaisella on katto pään päällä ja ruokaa vatsassa. Suomessa kenenkään ei oikeasti tarvitse taistella hengissä säilymisensä edestä. Ja tätä ajatellessani en voinut aluksi olla miettimättä että kylläpäs minulla on pieni elämä kun valitin reissuun lähtiessäni siitä että olin väsynyt hyväpalkkaiseen toimistotyöhöni, samalla kun Intiassa miljoonat antaisivat oikean kätensä päästäkseen tekemään mitä tahansa työtä. Näin on helppo ajatella ja tuomita koko läntinen yhteiskunta, mutta mielestäni asia ei kuitenkaan ole aivan näin yksinkertainen. Haaste meidän elämässämme ei ole enää selviytyminen vaan merkityksellisen sisällön löytäminen elämäämme. Meillä, päin vastoin kuin miljardeilla Aasiassa, on mahdollisuus siihen ja olisi väärin jättää tämä mahdollisuus käyttämättä. Mitä kukin kokee merkityksellisenä on henkilökohtainen asia. En tarkoita että jokaisen meistä pitäisi ryhtyä taiteilijaksi tai tiedemieheksi, mutta jokaisen pitäisi kuunnella sisäistä ääntään ja kysyä itseltään elääkö elämäänsä niin kuin haluaa elää sitä.
Tämä reissu tarkoitti minulle yhden unelmani toteutumista. Itse reissua tärkeämpänä koen kuitenkin päätökseni ylipäätänsä lähteä reissuun. Tämä päätös symbolisoi tietynlaista asenteellista muutosta elämässäni, päätöstä lopettaa sivustakatsojan roolissa oleminen ja ruveta itse elämään elämääni.
Tähän päättyy matkapäiväkirjani. Kiitokset kaikille lukijoille. Kiitos myös kannustavasta palautteesta. Käykää ihmiset matkustamassa. Se avartaa.
Sijainti: Helsinki, Suomi
Yhteenveto-artikkeli Intiasta jäi kirjoittamatta koska muistiinpanojani läpi käydessäni huomasin että olin jo kirjoittanut melkein kaikesta kirjoittamisen arvoisesta. Tämä on nyt siis viimeinen juttu mitä tähän matkaani liittyen kirjoitan.
Kuten odotettavissa oli, tuli matkastani erilainen kuin mitä odotin. Odotin seikkailua, uusiin kulttuureihin ja erilaisiin ihmisiin tutustumista. Odotin turistirysien välttämistä ja paikallisten tavoilla elämistä. Monilta osin matkani tätä olikin, mutta toisaalta oli paljon asioita joissa todellisuus erosi varsin merkittävästi matkaoppaista ja muista matkakertomuksista saamistani ennakko-odotuksista.
Syrjäkyliä ja muita ns. tallaamattomalla polulla olevia kohteita en nähnyt läheskään niin paljoa kuin olin kuvitellut. Ei tarvitse viettää kuin päivä kylässä jossa kukaan – mukaan lukien hotellien ja ravintoloiden henkilökunta – ei puhu englantia, kun rupesin taas arvostamaan turistiystävällisyyttä ja englanninkielisiä ruokalistoja. Totesin myöskin että minulla ei ole mitään kiirettä tallaamattomalle polulle kun se tallattukin polku on vielä näkemättä.Paikallisiin tutustumisesta minulla oli hyvin naiivi kuva ennen tätä reissua. Odotin kuulevani erilaisia tarinoita elämästä ja ihmiskohtaloista enkä edes ajatellut sellaista pientä seikkaa kuin yhteinen kieli. Iranissa tuli vielä kohdattua muutamia
ihmisiä, jotka osin tukivat ennakko-odotuksiani, mutta Intiassa ja siitä eteenpäin asia oli aivan erilainen. Ihmiset jotka puhuivat englantia, olivat tottuneita ulkomaalaisiin ja jos he ottivat yhteyttä sinuun, olivat he enimmäkseen rahojesi perässä. Ihmiset joilla olisi ollut tarinoita kerrottavana ja jotka olivat ilman taka-ajatuksia kiinnostuneita ulkomaalaisista taas eivät enimmäkseen puhuneet englantia tai puhuivat sitä niin huonosti ettei oikeasta kommunikoinnista voinut puhua. Liiankin tutuksi tulleen kysymysten ja vastausten litanian jälkeen välillemme laskeutui usein hiljaisuus enkä lopulta enää etsinytkään mitään kontaktia paikallisiin. Osin tästä syystä haluan seuraavalla matkallani suunnata Etelä-Amerikkaan jossa pärjää enimmäkseen yhdellä kielellä (espanjalla) jota suunnittelin opiskelevani ennen matkaa.Reissuni parin ensimmäisen kuukauden aikana jaksoin olla vielä hyvä turisti ja käydä katsomassa nähtävyyksiä. Iranissa kiersin kaikkialla Lonely Planet kädessä ettei vaan yksikään moskeija jäisi näkemättä. Pian Intiaan saapumisen jälkeen alkoi intoni ravata nähtävyydeltä toiselle kuitenkin loppua. Rupesin nauttimaan enemmän paikkojen yleisestä ilmapiiristä. Usein lähdin harhailemaan kaupungille ilman mitään sen kummempaa suuntaa tai suunnitelmaa. Eksyilin tuntikausiksi pienille sivukaduille ja katsoin ihmisiä. Liikuin muutenkin mieluummin kävellen kuin rickshawlla tai tuk-tukilla, mikä paikallisista vaikutti varmasti hieman omituiselta. Kävelemisen ainoa huono puoli oli jatkuva rickshaw-/tuk-tuk-kuljettajien väistely. Pidin myös esimerkiksi juna-asemilla olemisesta. Joskus junaa piti odottaa tuntikaupalla, mikä antoi hyvän mahdollisuuden ihmisten tarkkailuun.
En harrastanut pahemmin matkani suunnittelua. Kun saavuin uuteen kaupunkiin en usein tiennyt kuinka pitkään pysyisin siellä ja minne jatkaisin vaan menin fiiliksen mukaan. Usein päätin vasta samana aamuna tai edellisenä iltana jatkavani matkaa. Tämä aiheutti joskus vaikeuksia lippujen saamisen kanssa, mutta kun aikaa oli eikä kiire ollut minnekään, ei tämä haitannut.
Asia mihin yllätyksekseni Iranissa ollessani totuin ja Thaimaassa tykästyin oli ns. assblaster, eli takamuksen peseminen letkulla. Se on paljon miellyttävämpi ja hygieenisempi kuin paperilla pyyhkiminen. Intialaisesta huljauttamis-tyylistä en kuitenkaan pitänyt.
Ei reissuni aina tietenkään mitään ruusuilla tanssimista ollut. Asia minkä itse koin väsyttävimpänä oli rutiinin puute. Koko ajan paikasta toiseen siirtyessään joutuu jatkuvasti miettimään asioita joihin kotona ei tarvitse tuhlata ajatustakaan – missä nukun, missä syön, missä on vessa, mistä voin ostaa vettä. Konkreettista koti-ikävää en reissullani kokenut, mutta oli asioita joita kaipasin. Näistä päällimmäisenä ruoka ja mahdollisuus omaan ruuanlaittoon. Pidän yksinkertaisista ja maanläheisistä mauista – perunamuusi, isoäitini reseptillä laitetut jauhelihapihvit ja lasillinen kylmää täysimaitoa! Aasialaisessa keittiössä maut taas ovat varsin monimutkaisia ja riisi alkoi minulla tulla hyvin nopeasti korvista ulos.En myöskään pitänyt siitä, että minua kohdeltiin eri tavalla ihonvärini takia. Onhan se nyt näin jälkikäteen ajateltuna varsin naiivia odottaa että paikalliset kohtelisivat länsimaalaisia samalla tavalla kuin muita paikallisia, mutta en silti pidä siitä että minun odotetaan maksavan 10-kertainen hinta vain siitä syystä että minulla on varaa siihen. Tässä suhteessa Iran poikkesi positiivisella tavalla muista vierailemistani maista. Siellä kun ei käy paljoa länsimaisia turisteja, ei sinne myöskään ole syntynyt länsimaisiin turisteihin kohdistuvaa palvelukulttuuria. Esimerkiksi ravintoloista ja hotelleista suurin osa on tarkoitettu iranilaisia turisteja varten. Myös Intiassa suurin osa turisteista on – länsimaalaisten suhteellisen suuresta määrästä huolimatta – intialaisia ja monin paikoin palvelu sen mukaista. Mutta Thaimaassa, jossa kävi vuonna 2007 yli 14 miljoonaa ulkomaista turistia, on hyvin hankalaa kokea paikallista kulttuuria kun kaikki palvelut ovat räätälöityjä ja hinnoiteltuja länsimaalaisia varten.
Päiväkirjasta ja kirjoittamisesta
Suhteeni tähän päiväkirjaan ehti muuttua moneen otteeseen reissuni aikana. Aloitin kirjoittamisen innostuneena kertomalla asioista mitä koin ja näin. Pikkuhiljaa kirjoittamisestani rupesi kuitenkin vaikuttamaan matkakokemukseeni. Uusissa paikoissa huomasin analysoivani kokemuksiani – mistä olisi mielenkiintoista kirjoittaa ja mitä jättäisin mainitsematta. Lopulta keväällä Ladakhissa ollessani matkapäiväkirjastani muodostui suoranainen taakka. Rupesin ajattelemaan että onkohan reissuni tarpeeksi mielenkiintoinen jotta siitä kannattaisi kirjoittaa ja jopa kokemaan syyllisyyden tunnetta kun en ollut joka hetki rientämässä kohti uusia kokemuksia vaan chillailin hotellilla ja luin kirjaa. Reissun toisella osiolla muutin tietoisesti suhdettani kirjoittamiseen enkä antanut sen enää hallita matkaani.
Vaikka en ole suoranaisesti valehdellut tässä matkapäiväkirjassa, en ole antanut täysin totuudenmukaista kuvaa reissustani. Kirjoitin enimmäkseen vain mielenkiintoisiksi kokemistani asioista ja jätin ulos vähemmän seikkailuntäytteiset hetket. Jätin mainitsematta ne lukuisat päivät kun luin kirjaa jonkun ravintolan terassilla, hotellilla viettämäni Nethackin ja Civilizationin täytteiset illat tai vaikkapa ne kaksi päivää Srinagarissa kun katsoin putkeen koko Dexterin ensimmäisen tuotantokauden, jonka olin kopioinut israelilaiselta Reuvenilta.Se, että kirjoitin mielenkiintoisiksi kokemistani asioista näkyi myös siinä, että artikkelien määrä väheni selvästi reissun edetessä. Siinä missä alussa kaikki oli uutta ja kiehtovaa, ei se kolmaskymmenes moskeija tai temppeli tehnyt enää samanlaista vaikutusta. Mitä pidemmälle matkani eteni, sitä vähemmän jaksoin innostua enää asioista vaan keskityin enemmän yleiseen fiilistelyyn. Ja toisaalta, henkilökohtainen kokemukseni sivuun, kyllähän vierailemistani maistakin mielenkiintoisimmat asettautuivat matkani alkuun. Iran oli minulle ehdottomasti se mielenkiintoisin, ja uskoisin että myös suurimmalle osalle lukijoistani; Thaimaassa taas kaikki oli liiankin kivaa ja helppoa ja suomeakin sai kuulla joka käänteessä.
Reissuni alkupuolella en myöskään kirjoittanut paljoa näkemistäni merkittävimmistä nähtävyyksistä, koska oletin – ja tiedän, oletus on kaikkien munausten äiti – että ihmiset tuntevat edes maineeltaan maailman tärkeimmät historialliset monumentit. Muiden matkaajien kanssa jutellessani jouduin kuitenkin toteamaan että harva tiesi esimerkiksi mikä on Iranin Persepolis, johon kirjoituksissani viittasin vain muutamalla sanalla. (Persepolis oli siis muinaisen Persian Imperiumin pääkaupunki ja maailman rikkain kaupunki kunnes Aleksanteri Suuri poltti sen ohimennen matkallaan Intiaan 2500 vuotta sitten.) Myöhemmin käytin hyväkseni mahdollisuuden harrastaa pientä sivistävää toimintaa ja esimerkiksi Kambodzan Angkorista kirjoitin jo hieman enemmän.
Jätin kertomatta – joko laiskuudesta johtuen tai siitä, ettei kyseiselle asialle löytynyt sopivaa kohtaa artikkelissani – paljon pieniä mielestäni tunnelmallisia yksityiskohtia. En kirjoittanut esimerkiksi Istanbulissa pienellä sivukadulla jalkapalloa pelaavista pojista jotka kutsuivat minutkin mukaan peliin; en siitä miltä kuulostaa heinäsirkkojen siritys ja aaltojen tasainen kohina illalla nukkumaan mentäessäsi; en siitä hämmennyksen tunteesta mitä kokee kun loppuvaiheessa kosteaa iltaa, hortoillessasi rannalla baarista toiseen ohitsesi kävelee tyttö joka puhuttelee sinua nimelläsi ja toteaa että on juuri menossa hakemaan uutta ämpäriä, ja ainoa asia mitä pystyt miettimään on että kuka toi tyttö oli ja pitäisikö minun tietää se; enkä kaikista niistä muista kohtaamistani matkaajista enkä heidän kertomistaan tarinoista.Vaikka kirjoitinkin paljon matkani varjopuolista ja sain jopa palautetta matkapäiväkirjani kyynisyydestä, koen itse reissuni melkeinpä kauttaaltaan positiivisena kokemuksena. En odottanutkaan tältä matkalta perinteistä lomamatkaa vaan enemmänkin perspektiivin saamista ja näkökulman laajentamista. En odottanut viihtyväni jatkuvasti kaikkialla vaan koitin ottaa epämukavatkin hetket vastaan uusina kokemuksina. Kun kirjoitin Intian ahneista kauppiaista tai kieroista huijareista, en ajatellut oliko kyseessä positiivinen vaiko negatiivinen kokemus – yritin kirjoittaa kokemistani asioista tuomitsematta niitä (vaikka tiedän välillä sortuneeni siihenkin.)
Varusteista
Ennen reissuun lähtöä luin Madventuresin Kansainvälisen seikkailijan oppaan, jonka mukaan aika pitkälti suoritin varustautumiseni. Vaikka muutaman puuttuvat asian jouduinkin hankkimaan matkani aikana, olin enimmäkseen ylivarustautunut. Täysin tarpeettomia olivat kuoritakki ja makuualusta. Jälkimmäisestä hankkiuduinkin eroon jo kahden ensimmäisen viikon jälkeen. Rahavyötä käytin noin puoli päivää, jonka jälkeen sen ainoa tarkoitus oli viedä tilaa repussani. Antiseptistä käsigeeliä käytin ehkä kolme kertaa koko reissun aikana. (Uskon enemmän vastustuskyvyn nostamiseen tasaisella bakteereille altistumisella, kuin hygieniafanatismiin.) Vaelluskengät olivat tarpeellisia Kashmirissa ja Nepalissa, mutta siellä olisi onnistunut myös kenkien vuokraus, joten suurimman osan ajasta nekin olivat vain ylimääräistä painoa. Lääkelaukkuun olin panostanut varsin paljon, mutta loppujen lopuksi ainoat asiat mitä käytin siitä olivat kuumemittari ja särky-/kuumelääkkeet. Tärkein puuttuva esine oli pesusieni. Intiassa esimerkiksi tulee niin likaiseksi, ettei haaleassa suihkussa pelkästään saippualla saa itseään puhtaaksi vaan joutuu käyttämään pesusientä. 38 litrainen reppuni osoittautui juuri sopivaksi.
Vaatteiden hinnat ovat Aasiassa merkittävästi alhaisempia kuin Euroopassa, mutta toisaalta laatukaan ei aina ole sitä mitä voisi toivoa. En ollut hankkinut kunnon housuja ennen matkaa koska suunnittelin ostavani sellaiset periltä. Ostin keskimäärin yhdet uudet housut joka kuukausi, koska vanhoissa olivat saumat revenneet, värit haalistuneet tai olin itse onnistunut hajottamaan ne. Reissullani ostamien halpojen housujen hinnalla olisin saanut yhden kunnon housut ostettua Suomesta ennen matkaa. Seuraavalle reissulleni ostaisin lyhennettävillä lahkeilla varustetut kestävät reisitaskuhousut.
Kuten mainitsin, rahavyötä en käyttänyt. Pidin housujen etutaskussa pientä rahapussia jossa oli muutaman päivän käyttövara. Lompakossani pidin luottokorttejani sekä noin viikon käyttörahoja. Itse lompakko oli passini kanssa joko housujeni reisitaskussa tai päivärepussani jota en päästänyt hetkeksikään silmistäni. Luottokorteista mukanani oli Visa Electron sekä Mastercard. Electronilla pärjäsin melkein koko matkan. Muistan vain yhden kerran kun en jostain syystä saanut nostettua sillä rahaa ja jouduin käyttämään Mastercardia. Seuraavana päivänä Electron toimi taas. Ylimääräistä hätävarakäteistä pidin mukanani 100 euroa ja olin ”piilottanut” sen matkatavaroitteni sekaan, eri paikkaan kuin missä luottokorttini olivat, mutta sitä en tarvinnut.
Matkaoppaita käytin reissuni alkuvaiheessa. Iranin Lonely Planetin ostin hetken mielijohteesta Saksasta, matkani jo alettua. Intiaa varten olin ostanut Rough Guiden jo ennen matkaa. En tiedä johtuiko asia siitä että olin ehtinyt Iranissa tottua Lonely Planetin tyyliin, mutta en oikein pitänyt Rough Guidesta. Intiaan saavuttuani opaskirjan käyttö väheni tasaisesti ja ennen kesälomalle tuloani katsoin siitä enää vain karttoja ja kulkuyhteyksiä. Nepaliin, Thaimaahan ja Kambodzaan en enää ostanut mitään matkaopasta ja hyvin pärjäsin. Seuraavan kerran kun menen reissuun otan mukaan vain hyvän, ison kartan alueesta.
Loppusanat
Moni tuttuni sanoi ennen reissuni alkua, että toivottavasti löydän mitä menen etsimään. Vaikka lähtööni liittyikin pientä elämänvaihekriisiä, ei reissuni päällimmäinen tarkoitus ollut suinkaan tämä ns. itseni löytäminen vaan ihan maailman näkeminen ja perspektiivin laajentaminen. Sanoisin jopa että itsetutkiskelua varten tällainen reissu ei ole kovinkaan hyödyllinen, koska matkatessa näkee ja kokee jatkuvasti niin paljon uutta ja mielenkiintoista ettei itseensä ole oikein aikaa keskittyä. Toisaalta kyllähän tällainen matka vaikuttaa ihmiseen, halusi sitä tai ei. Itse sain matkani aikana hyvin etäisyyttä aikaisempaan elämääni, mutta tämä mitä-haluan-elämältäni –pohdiskelu lähti kunnolla käyntiin vasta Suomeen paluuni jälkeen.
Kotiin palattuani olen saanut muutaman kerran kuulla kysymyksen mikä oli parasta matkallani. Vastauksia tähän kysymykseen on monella eri tasolla. Yksittäisistä kokemuksista hienoimpia olivat Kharaneqin kylässä Iranissa Danielin kanssa tekemämme aavikkovaellukset, Stok Kangrin huipun epäonnistunut valloitusyrityksemme Intian Ladakhissa, Annapurnan puoli-kierros Nepalissa sekä sukeltaminen Thaimaassa. Yleisemmällä tasolla hienointa oli kuitenkin täydellinen vapauden tunne. En ollut vastuussa kenestäkään muusta kuin itsestäni. En ollut riippuvainen kenestäkään muusta kuin itsestäni. Menin juuri sinne minne halusin ja juuri silloin kun halusin ja olin vapaa kaikista velvoitteista. Vaikka tulimmekin Markin kanssa hyvin toimeen, reissuni viimeiset kolme kuukautta opettivat minulle että matkustan mieluummin yksin kuin seurassa.Numeroiden valossa matkani näytti seuraavanlaiselta:
• Otin 10384 valokuvaa (joista näytille laitoin 920)
• Kävelin noin 1500-2000 km.
• Matkustin noin 25000 km. julkisissa kulkuneuvoissa
• Kuuntelin noin 20 vuorokautta musiikkia (keskimäärin 2 tuntia päivässä)
• Ostin 9:t housut
• Yövyin noin 64 eri hotellissa
• Luin reilu 20 kirjaa
iPodissani viisi eniten soinutta albumia olivat Agalloch: Ashes Against the Grain; Flogging Molly: Float; Bruce Springsteen: Greatest Hits; Queen: Sheer Heart Attack; Rotting Christ: Theogonia.
Palattuani Suomeen ensimmäiset päivät olivat aika synkkiä. Ulkona oli pimeää ja kylmää, mutta säätä enemmän ahdistivat ihmiset. Kukaan ei hymyillyt ja kaikki tuntuivat olevan väsyneitä merkityksettömään elämäänsä. Ajattelin vain miten pääsisin täältä nopeiten pois. Nyt puolitoista kuukautta myöhemmin ahdistus on kuitenkin hellittänyt ja elämä hymyilee. Nytkin tätä kirjoittaessani aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta ja ulkona on upea talvipäivä. Vaikka Suomessa on edelleen ongelmansa, ei tämä elämä täällä nyt niin kamalaa ole. Ja vaikka ulkoinen ympäristö vaikuttaakin elämäämme, enemmän siihen vaikuttaa se mitä tapahtuu päämme sisällä.
Jos jonkinlainen opetus tältä reissulta käteen jäi, oli se että meidän länsimaalaisten, joiden ei tarvitse enää nähdä vaivaa selviytymisemme eteen, pitää käyttää elämämme muuhunkin kuin vain arjesta suoriutumiseen – meidän pitää löytää elämällemme merkityksellistä sisältöä. Kun kävelee keskellä Intian tai Kambodzan slummeja ja näkee ihmisten elävän kaduilla ja laittavan nuotiolla ruokaa keskellä liikenteen pakokaasujen, ensimmäinen ajatus joka tulee on, että kylläpäs meidän ongelmamme kotona ovat pieniä tähän verrattuna. Suomessa jokaisella on katto pään päällä ja ruokaa vatsassa. Suomessa kenenkään ei oikeasti tarvitse taistella hengissä säilymisensä edestä. Ja tätä ajatellessani en voinut aluksi olla miettimättä että kylläpäs minulla on pieni elämä kun valitin reissuun lähtiessäni siitä että olin väsynyt hyväpalkkaiseen toimistotyöhöni, samalla kun Intiassa miljoonat antaisivat oikean kätensä päästäkseen tekemään mitä tahansa työtä. Näin on helppo ajatella ja tuomita koko läntinen yhteiskunta, mutta mielestäni asia ei kuitenkaan ole aivan näin yksinkertainen. Haaste meidän elämässämme ei ole enää selviytyminen vaan merkityksellisen sisällön löytäminen elämäämme. Meillä, päin vastoin kuin miljardeilla Aasiassa, on mahdollisuus siihen ja olisi väärin jättää tämä mahdollisuus käyttämättä. Mitä kukin kokee merkityksellisenä on henkilökohtainen asia. En tarkoita että jokaisen meistä pitäisi ryhtyä taiteilijaksi tai tiedemieheksi, mutta jokaisen pitäisi kuunnella sisäistä ääntään ja kysyä itseltään elääkö elämäänsä niin kuin haluaa elää sitä.Tämä reissu tarkoitti minulle yhden unelmani toteutumista. Itse reissua tärkeämpänä koen kuitenkin päätökseni ylipäätänsä lähteä reissuun. Tämä päätös symbolisoi tietynlaista asenteellista muutosta elämässäni, päätöstä lopettaa sivustakatsojan roolissa oleminen ja ruveta itse elämään elämääni.
Tähän päättyy matkapäiväkirjani. Kiitokset kaikille lukijoille. Kiitos myös kannustavasta palautteesta. Käykää ihmiset matkustamassa. Se avartaa.
