Nepal: Pokhara

Musiikki: Amorphis: Eclipse; Sentenced: The Funeral Album; The Scarr: Animal Enemy
Sijainti: Pokhara, Nepal

Ylitimme Intian ja Nepalin välisen rajan Markin kanssa Sunauli-Bhairawan rajanylityspisteessä. Saavuimme Sunauliin bussilla kello yhdeksän maissa aamulla. Koko kylä oli täynnä elämää. Ihmisiä, rickshaw’ja, rekkoja ja lehmiä liikkui edes-takaisin kylän pääkatua pitkin. Lähdimme bussilta kävelemään eteenpäin kohti rajanylityspistettä. Hetken käveltyämme törmäsimme kylttiin ”Welcome to Nepal”. Hieman hämmentyneenä käännyin ympäri ja huomasin takanamme noin 10 metrin pässä kyltin ”Welcome to India”. Olimme siis kävelleet Nepaliin ilman että Intian tai Nepalin rajaviranomaiset olisivat tarkistaneet passejamme tai että Mark olisi edes saanut viisumia. Lähdimme takaisin etsimään Intian passintarkastuspistettä, joka löytyi, ei kovinkaan kaukaa, toiselta puolelta katua. Leimat passeissa suuntasimme uudestaan kohti Nepalia ja noin 1,5 tuntia Sunauliin saapumisen jälkeen olimme laillisesti vaihtaneet maata.

Suunnilleen samaan aikaan kun saavuimme Nepaliin ilmestyi ensimmäistä kertaa pitkään aikaan taivaalle pilviä. Myöhemmin päivällä myös satoi ensimmäistä kertaa kuukauteen. Ensikokemus Nepalista oli yllättävän intialainen. Täälläkin tervehditään sanomalla ”Namaste”, täälläkin on käytössä rupiat (jonka lisäksi myös Intian rupiat ovat käypää valuuttaa täällä, tosin ainoastaan 100 Rs setelit ja pienemmät), täälläkin miehet saattavat kävellä kadulla ystävyyden osoituksena käsi kädessä ja ruokakulttuuri vaikuttaa hyvin samanlaiselta. Erot Intiaan ovat toisaalta kuitenkin selviä. Ihmiset ovat täällä jotenkin mukavempia (mikä sinänsä ei kerro paljoa, kun intialaisiin verrataan). Länsimainen kulttuuri vaikuttaisi olevan Nepalissa paljon suositumpi kuin Intiassa – paikallisten päällä näkyy usein esim. Britney Spearsin ja Avril Lavignen paitoja.

Heti rajan ylitettyämme hihaamme tarrautui jonkun matkatoimiston edustaja jonka annoimme hoitaa meille bussiliput Pokharaan ja varata hotellin. Päädyimme maksamaan majoituksestamme hieman enemmän kuin olisin halunnut (7 €), mutta lupaus Pokharassa asemalla odottavasta autokyydistä vaikutti kolmen matkustuspäivän jälkeen (mitä meillä oli mennyt Delhistä) sen verran hyvältä että otin tarjouksen vastaan. Bussimme lähti kello kahdentoista maissa ja matkan piti kestää noin kahdeksan tuntia. Parin päivän kuluttua olin kuitenkin alkamassa suuri pyhä Nepalissa ja tiet olivat tukossa. Ensimmäisen kolmen tunnin aikana kuljimme noin 30 kilometriä. Kun kahdeksan tunnin bussissa istumisen jälkeen näin kyltin Pokharaan jonka mukaan matkaa olisi vielä yli 60 kilometriä (matkaa yhteensä oli noin 180 km.) aloin menettää pikkuhiljaa toivoa siitä, että joku olisi odottamassa meitä perillä. Ja jotta emme varmasti ehtisi mitenkään ihmisten aikoihin perille, hajosi bussista hetkeä myöhemmin tuulilasi. En tiedä mitä tapahtui, mutta kukaan ei onneksi vahingoittunut. Kuski pysäytti bussin, siivosi lasinpalaset ja jatkoi matkaa. Paria tuntia myöhemmin pysähdyimme vaihtamaan bussia. Kello 23:30, 11,5 tunnin matkustamisen jälkeen saavuimme lopultakin Pokharaan. Astuin bussista ulos enkä ehtinyt astua askeltakaan kun kuulin nimeni lausuttavan. Vieressäni seisoi pieni nepalilainen kaveri, kädessään kyltti johon oli isoin kirjaimin kirjoitettu ”Erkki”. Suureksi yllätyksekseni hotellin väki oli odottanut meitä bussiasemalla melkein 4 tuntia.

Pokhara on tunnelmaltaan leppoisa ja rento kaupunki. Sen turisti-ghetto sijaitsee Phewa-järven rannassa ja on nimeltään Lakeside. Asioiden hoitaminen täällä on helppoa, ruokalistat ravintoloissa ovat kansainvälisiä, ruoka hyvää ja ihmiset puhuvat kohtalaisen hyvin englantia. Vaikka Nepalin pitäisi käsittääkseni olla halvempi kuin Intia, Pokhara sitä ei ole. Ruoka ja hotellit ovat samoissa hinnoissa ja olut jopa kalliimpaa. Rickshaw’ja en Pokharassa nähnyt; matkat bussiasemalle hoidimme taksilla. Rentoudestaan huolimatta Pokhara on mielestäni varsin tylsä kaupunki. Lakesiden pääkatu on täynnä vaatekauppoja, trekkaus-kauppoja, matkatoimistoja, ravintoloita ja hotelleja. Täältä käsin on helppo järjestää jos jonkinlaista retkeä ja täällä on mukava rentoutua vaelluksen jälkeen, mutta minä rupesin kokemaan rauhattomuutta jo muutaman täällä vietetyn päivän jälkeen. Ilmasto Nepalissa tähän aikaan vuodesta on Intiaan verrattuna paljon miellyttävämpää – kuin Suomen kesä parhaimmillaan. Päivisin aurinko paistaa ja öisin on miellyttävän viileetä. On mukavaa pitkästä aikaa nukkua taas peiton alla. Ensimmäisinä päivinä Nepaliin saapumisemme jälkeen satoi joka ilta tunnin, pari, mutta Annapurna reissumme kolmantena päivänä sateet loppuivat.

Vietimme Pokharassa yhteensä neljä päivää, kaksi ennen Annapurna-reissuamme ja kaksi sen jälkeen. Ensimmäinen päivä täällä meni käytännön asioita järjestettäessa, kaupungilla kävellessä ja rentoutuessa. Toisena päivänä vuorkasimme Markin kanssa polkupyörät tarkoituksena katsastaa pari lähistöllä sijaitsevaa luolaa. Matkaamme tuli pieni mutka kun minun pyörästäni hajosi takakumi ja jouduimme käyttämään tunnin pyöräkorjaamon etsimiseen, mutta lopulta pääsimme perille. Vierailemamme luolat sijaitsevat Lakesidesta reilu tunnin pyöräilymatkan päässä, kaupungin pohjoisosassa. Mahendra-luolassa on sisällä sähkövalot ja liikkuminen siellä on helppoa. Toinen luola, Lepakko-luola nimeltään (voitte arvata mistä se on nimensä saanut), oli isompi ja mielenkiintoisempi. Sinne ei oltu vedetty sähköjä ja sen sisäänkäynniltä uloskäynnille kulkeminen vaatii solakkaa muotoa ja hieman kiipeämistä. Annapurnalta paluumme jälkeen teimme toisena iltapäivänä parituntisen veneajelun Phewa-järvellä ja kävimme katsomassa World Peace Stupan jolta avautuu hyvä näkymä koko kaupungille ja järvelle.


Uudet kuvat alkavat tästä.

Nepalissa ollaan

Tässä lyhyt yhteenveto viimepäivien tapahtumista ilman sen kummempaa turinointia. Haridwarista jatkoin Delhiin josta poimin mukaan veljeni Markin. Yhdessä jatkoimme kohti Nepalia, matkalla teimme 6 tunnin pysähdyksen Varanasissa ja käytiin veneajelulla Gangesilla. Nepaliin saavuimme 05.10. Parhaillaan olemme Pokharassa, pidempää juttua luvassa myöhemmin.

Tänään aloitamme Annapurna-kierroksen, eli tämä matkapäiväkirja tulee viettämään hiljaiseloa seuraavan parin viikon ajan, koska nettiin ei tällä matkalla uskoakseni pääse.

Intia: Haridwar & Rishikesh

Musiikki: Agalloch: The Mantle; Type O Negative: Slow, Deep and Hard
Sijainti: Pokhara, Nepal

Yhdestä pyhästä kaupungista matkani jatkui toiseen. Haridwar (väkiluku vajaa 250 000), niin kuin Varanasikin, sijaitsee Gangesin varrella, ja Haridwar, niin kuin Varanasikin, on yksi Hindujen pyhimmistä kaupungeista. (Varanasi on muuten joidenkin väittämien mukaan se hindujen pyhin kaupunki, mutta millä tavalla tätä pyhyyttä mitataan on minulle vielä toistaiseksi epäselvää.)

Intiassa reissatessani olen nähnyt jos jonkinlaisia temppeleitä – Haridwarista ja sen ympäristöstä löytyvät kuitenkin tähänastisen matkani mielenkiintoisimmat. Hindu-temppelit Intiassa vaihtelevat kooltaan metrin korkuisista kivikatoksista monikerroksisiin taloihin ja niissä olevat pyhät ikonit pienistä ja koruttomista kiviveistoksista metrien korkuisiin muovipatsaisiin. Haridwarissa voi nähdä koko kirjon. Daksha Mahadevin temppeli noin tunnin kävelymatkan päässä kaupungin keskustasta on vanha ja perinteikäs, Lal Matan temppeli muistuttaa olemukseltaan huvipuistoa, ja Pawan Dhamin temppeli erottuu joukosta peilimosaiikkisisustuksellaan.

Temppelissä käyminen tuntuu olevan Intiassa usein perhetapahtuma, jonka yhteydessä nautitaan hengellisyydelle vastapainoksi myös maallisista iloista. Monien isompien temppeleiden lähistöllä on lukematon määrä mitä erilaisimpia myyntikojuja, joista voi ostaa esim. paikallista pikaruokaa, pop cornia, makeisia, koruja ja leluja nukeista leikkirynnäkkökivääreihin. Haridwarin lähistöllä olevaan Chandi Devin temppeliin (niin kuin myös Mansa Devin temppeliin) pääsee kaapelihissillä ja sen edessä aikaa voi tappaa kahden videopelin parissa, joista toinen on uskoakseni vanha Virtua Fighter. Lal Matan muovisen oloisen mutta massiivisen temppelikompleksin edestä löytyy lasten junarata. Itse temppelin läpi kulkee aidoilla ja kylteillä tarkkaan opastettu reitti jonka varrella pitää paikotellen jopa kömpiä noin metrin korkuisissa luolissa. Koko reitin läpi kulkeminen vie noin parikymmentä minuuttia.

Temppeleissä suoritettavat pyhät toimitukset ovat nekin mielenkiintoista seurattavaa: jossain maalataan otsaan kolmas silmä, jossain sidotaan tätä varteen erikseen mukaan otettu nauha pyhään puuhun, jossain antaa pappi pyhää vettä juotavaksi, jossain kilistellään kelloa, jossain uhrataan lähistöllä olevasta myyntikojusta ostettu uhripaketti johon saattaa kuulua esimerkiksi yksi kookospähkinä, kukkia ja riisiä. Ja jokaisella pysähdyksellä lahjoitetaan muutama rupia.

Haridwarin ydinkaupunki on suhteellisen pienelle alueelle pakattu ja sen läpi kävelee vajaassa tunnissa. Täällä on paljon hotelleja ja ravintoloita, mutta Haridwar on selvästi enemmän intialaisten kuin länsimaalaisten turistien suosiossa. Kaupungin vilkkain paikka on Har-ki-Pairi ghat, jota voi tunnelmaltaan verrata ehkä hieman Varanasin pää-ghatiin. Istuin usein täällä, jalat Gangesin viileässä vedessä, ja katselin ihmisiä. Aamuisin ja iltaisin täällä käy satoja ihmisiä peseytymässä ja laskemassa kynttilöillä varustettuja pieniä veneitä uhrauksena Gangesin pyhään virtaan karmaansa puhdistaakseen. Joka ilta auringonlaskun aikaan täällä pidetään ganga aarti-rituaali johon osallistuu tuhansia ihmisiä.

Olin kuullut Rishikeshin kaupungin (väkiluku vajaa 100 000) olevan reppumatkaajien suosiossa, ja koska se sijaitsi vain tunnin bussimatkan päässä Hariwarista, tein myös päivämatkan sinne. Laittaisin Rishikeshin samaan luokkaan Dharamsalan, Manalin ja ehkä myös Lehin kanssa. Päinvastoin kuin esimerkiksi Haridwarista, täältä löytyy taas ravintoloita, joista saa kaikkia reppumatkaajien suosikkeja sizzlereista banaani-lettuihin. Maantieteellisesti Rishikesh sijaitsee Himalayan juurilla, mutta sää täällä on edelleen kuuma. Kaupungin läpi kulkee Ganges jakaen sen kahtia ja ympärillä olevat vuoret tekevät maisemista vaihtelevia.

Mitään erityistä nähtävää Rishikeshissä ei ole, mutta harrastamismahdollisuuksia on sitäkin enemmän. Koko kaupunki on täynnä ashrameita, meditointikeskuksia ja joogakouluja. Samanhenkistä seuraa etsiville Rishikesh voi olla myös oiva paikka chillailuun. Ravintoloissa saa usein kuulla ihmisten keskustelevan meditaatiosta ja minäkin päädyin aamiaisella jakamaan mielipiteitäni itämaisesta filosofiasta kun seuraani liittäytyi nuori amerikkalainen Zach, joka opettaa englantia lapsille eräässä lähistöllä olevassa kylässä. Maallisemmasta menosta kiinnostuneet taas voivat harrastaa täällä esimerkiksi koskenlaskua ja retkeilyä.

Intialaiseen ruokaan vielä palatakseni, kiitokset anonyymille vinkeistä. Olen nyt poistunut Intiasta, mutta palaan tänne luultavasti tammikuussa, jolloin pitää kokeilla suosittelemiasi ruokia. Ja kyllähän kalliimmissa ravintoloissa tarjottavat kanat ja paneerit (paneer, eli intialainen juusto, on tosin itsessään mielestäni varsin mautonta ja toimii parhaimmillaankin vain välttävänä lihan korvikkeena) erilaisilla kastikkeilla ovat yleensä ihan syötäviä. Mutta se kansanomaisempi ruoka, eli dalit ja curry-vihannekset ja sensellaiset, ei sovi minun makuhermojeni kanssa ollenkaan yhteen.

Uudet kuvat alkavat tästä.

Intia: Varanasi

Musiikki: WASP: Kill Fuck Die; Flogging Molly: Float; Mayhem: De Mysteriis Dom Sathanas
Sijainti: Haridwar, Intia

Sravastista jatkoin Vipassana-kurssin päätyttyä kohti Varanasia. Kello yhdeksältä illalla, 6 tunnin bussiajelun jälkeen saavuin Lucknowhun, josta onnistuin saamaan lipun junaan joka lähti 5 minuuttia myöhemmin. Olin saanut ns. paikattoman lipun, joten vietin 5 tuntia kestäneen matkan junan käytävällä, oven vieressä lattialla, reppuuni nojaten. Vieressäni olleesta vessasta tuli aina välillä raikas tuulahdus, mutta muuten matka meni nopeasti ja sain jopa torkuttua hieman.

Saavuin Varanasiin (intialaisittain Banaras, väkiluku reilu 3 miljoonaa) hieman ennen kello kahta yöllä. En ollut ehtinyt astua kahta askeltakaan junasta ulos, kun hihaani tarrautui rickshaw-kuski joka tarjoutui viemään mut hyvään ja halpaan hotelliin. Koska kello oli paljon ja olin väsynyt, otin tarjouksen vastaan. Vartin ajelun jälkeen saavuin hotelliin joka pieneksi yllätyksekseni todellakin oli hyvä ja halpa, eikä rickshawn maksanut yhtään tavallista enempää.

Varanasiin saapuminen merkitsi saapumista taas turismin lieveilmiöiden pariin. Edellisen kahden viikon aikana olin tavannut yhteensä 4 länsimaalaista, joista kaksi Vipassana-kurssilla. Täällä turisteja taas riitti. Länsimaalaisia ei näkynyt mitenkään erityisen paljoa, mutta Varanasissa käy paljon intialaisia turisteja, ja – joko siitä johtuen tai siitä huolimatta – turismin varjopuolet olivat täällä pahimpia mitä olen missään Intialaisessa kaupungissa vielä kokenut. Joka toisella askeleella sai väistellä rickshaw-kuskeja, hashiksen myyjiä ja venemiehiä. Jatkuvasti joku huutaa perääsi ”Hello sir!”, ”Hello friend!”, ”Hey man!”, ”Excuse me!”, ”Come here”, ”Where are you going?” jne. Eräänä iltana, auringon jo laskettua, väsyttyäni tähän jatkuvaan huuteluun, kaivoin ulos iPodini ja laitoin soimaan WASPin albumin Kill Fuck Die. Kadut olivat, kuten tavallista, täynnä värikkäästi pukeutuneita ihmisiä ja kauppiaita myymässä kaikkea mahdollista. Tuli lievästi psykedeelinen olo kävellessäni keskellä tätä väriä ja vilkkautta, tuntui kuin olisin ollut jossain friikkisirkuksessa. Odotin että minä hetkenä tahansa jalattomat kerjäläiset rupeevat kävelemään käsillään ja heittämään voltteja, polkupyörä-rickshawt keulimaan ympyrässä ympärilläni ja jostain tulee esiin takajaloilla kävelevä elefantti.

Varanasissa jouduin myös parin pienen vedätyksen uhriksi. Ensimmäisenä päivänä kävellessäni kaupungilla seuraani liittäytyi eräs paikallinen joka rupesi juttelemaan. Ajattelin että tuskin se hyvää hyvyyttään vaan rupee tuttavuutta tekemään ja suhtauduin siihen viileän välinpitämättömästi. Kun se sanoi olevansa kotoisin Nepalista, olevansa vain opiskelemassa Varanasissa, haluavansa harjoittaa englantiaan, ja että voisi poistua jos en haluaisi jutella, lämpenin kuitenkin hieman. Hetken juteltuamme tarjoutui uusi tuttavani näyttämään mulle silkintekoaluetta. Varanasi on tosiaan kuuluisa silkistään. Täällä on alue, jossa noin 10000 käsityöläistä, enimmäkseen muslimeita, tekevät päivästä paivään silkkiä. Heidän päiväpalkkansa saattaa olla noin 200 rupiaa (3 euroa), jolla pitää elättää koko perhe, eikä heillä itsellään tule koskaan olemaan varaa luomaansa kankaaseen. Tämän kierroksen jälkeen kysyi oppaani haluaisinko silkin luomisprosessi nähtyäni, nähdä myös lopullisia tuotteita. Astuimme sisään pieneen liikkeeseen joka oli täynnä kankaita. Sekä oppaani että myyjä painottivat moneen otteeseen ettei mun tarvinnut ostaa mitään jollen halunnut ja rupesivat lastaamaan eteeni mitä erilaisimpia silkki-kankaita. Koska olin jo jonkin aikaa suunnitellut silkki-paidan teettämistä, päädyin ostamaan pari metriä raakasilkkiä ja yhden huivin joista maksoin yhteensä 23 euroa. Myöhemmin löysin merkittävästi halvempia kauppoja, joissa olisin joutunut maksamaan samasta tavarasta noin 13 euroa.

Toinen hyvin yleinen vedätys jota harrastetaan joka päivä Dasaswameh Ghatilla on hieronta-vedätys. Kaveri pysäyttää sut ja kysyy haluatko päähieronnan kymmenellä rupialla (0,15€). Ajattelet että näin mitättömästä summasta voi hyvinkin rentoutua hetken. Hierojasi hieroo päätäsi hetken, mutta siirtyy sitten pikkuhiljaa hieromaan hartioitasi, käsiäsi, selkääsi ja koko kehoasi ja sanoo antavansa koko hieronnan ja että jos olet tyytyväinen, maksat mitä haluat. 10 minuuttia hierottua hierojasi toteaa ohimennen että muutaman tyytyväiset asiakkaat ovat maksaneet esim. 400-600 rupiaa (noin 7-10 euroa). Aina vähän väliä hierojasi kysyy, että onko hyvää. Jossain vaiheessa mukaan tulee vielä toinen hieroja. Noin 20 minuutin jälkeen hierojasi toteaa, että jos olet tyytyväinen voit maksaa esim 500 rupiaa. Tässä kohtaa minä nousin ylös, kiitin kohteliaasti hieronnasta, maksoin 150 rupiaa ja kävelin pois, jättäen hierojani huutamaan perääni, että pitäisi maksaa lisää.

Näistä varjopuolista huolimatta Varanasi on tähän asti näkemistäni Intian kaupungeista ehdottomasti kiehtovin. Tätä ”oikeampaa” Intiaa antaa hakea. Kaduilla saa usein nähdä kuolleita kuljettavia kulkueita matkalla polttohautaukseen Gangesin varrelle, tai uskonnollisia kulkueita, joissa edessä kulkee pieni alttari varustettuna järjettömän kokoisilla kaijuttimilla ja pyörillä liikkuvalla aggregaatilla, ja jonka perässä kulkee satapäinen palvojajoukko laulaen ja tanssien, musiikin soidessa lujalla. Kaikkialla voi nähdä sadhuja, pyhiä miehiä jotka tunnistaa oransseista vaatteista, pitkistä harmaista parroista ja hiuksista, ja usein valkoisiksi maalatuista kasvoista. Tiedättekö muuten mitä tämä valkoinen aine on sadhujen kasvoilla? Se on kuivatun lehmänpaskan tuhkaa. Gangesin varrella voi nähdä mihin kellonaikaan tahansa ruumiita palamassa. Suinkaan kaikki eivät saa polttohautausta, jonka uskotaan vapauttavan sielun uudelleensyntymän kierrosta. Polttamatta jätetään pyhät miehet, käärmeenpuremaan kuolleet, raskaana olevat naiset sekä lapset. Polttahautaukseen tarvitaan keskimäärin 250 kiloa puuta, neljästä erilaisesta puulajista, yhteishinnaltaan satoja euroja.

Sähkökatkokset Varanasissa ovat hyvin yleisiä. Yksi tavallisimpia ääniä kadulla onkin aggrigaattien tasainen putputus. Jos kävelee missä tahansa muualla kuin Gangesin varrella, pikkulapset tervehtivät usein hymyillen ja tulevat kättelemään. Gangesin varrellakin lapset tulevat tekemään tuttavuutta – joko myydäkseen pieniä kukilla täytettyjä kynttiläveneitä jotka Gangesiin laskettuna tuottavat hyvää karmaa tai pyytääkseen valokuvaansa otettavan jonka jälkeen voivat vaatia ”valokuvarahaa”. Gangesin ranta on auringonnoususta myöhään iltaan asti täynnä elämää. Ihmiset pesevät pyykkiään, peseytyvät itse, käyvät paskalla, rukoilevat, pitävät erilaisia uhrimenoja, jne. Joen ranta on täynnä ns. ghat’eja, veteen ulottuvia portaikkoja. Varanasissa näitä ghat’eja on noin 80, eli koko läntinen joen ranta on niiden peittämä.

Vietin Varanasissa 6 päivää. Suurimman osan ajasta kävelin kaupungilla, eksyen sokkelomaisilla pikkukauduilla, tai Gangesin varrella, jossa riitti ihmettelemistä, tai istuin jollain vilkkaalla ghatilla ihmisiä katsoen tai kirjaani lukien (Iain Banks: The Bridge). Jokapäiväiseksi perinteeksi muodostui syödä jäätelöä eräässä jäätelöpaikassa Dasaswameh ghatin lähistöllä. Muutamana päivänä tuli tehtyä parin tunnin mittainen pakollinen vene-ajelu auringonnousun aikaan. Iltaisin söin usein ulkona, miellyttävimpänä kokemuksena Lonely Planetinkin suosittelema Ganga Fuji Home. Söin Chicken Butter Masalaa (ainoa tietämäni oikeasti maukas intialainen ruokalaji) ja kuuntenlin intialaista livemusiikkia. Viimeisenä iltana Varanasissa villiinnyin ja join yhden oluen. Siihen asti maksani oli saanut ansaittua lepoa Suomen vierailuni aikana tekemästään raskaasta työstä. Tiesittekö muuten että intialainen KingFisher on yksi maailman jouduimmista oluista? Sitä juo yli miljardi intialaista. Tarkoittaako se myös, että se olisi yksi maailman parhaista oluista? Nooh...

Vino pino kuvia ladattu Flickriin.

Intia: Vipassana

Sijainti: Varanasi, Intia

Kuten aikasemmin mainitsin, vietin tässä 10 päivää Vipassana-kurssilla Sravastissa. Pohdiskelin pitkään mitä kirjoittaa siitä. Tämä tapahtuma oli kokemuksena sen verran henkilökohtainen, että ihan kaikesta en pysty kirjoittamaan, mutta toisaalta sen verran mielenkiintoinen ettei sitä voi täysin sivuuttaakaan.

Vipassana on buddhalaisesta perinteestä lähtöisin oleva meditointitekniikka jolla väittämän mukaan itse Goutama Buddha valaistui 2500 vuotta sitten. Pääopettajan Goenkan mukaan Vipassana on ollut parituhatta vuotta kadoksissa – ainoastaan Burmassa (Myanmarissa) se oli säilyttänyt alkuperäisen muotonsa, ja sieltä se lähti parikymmentä vuotta sitten taas leviämään nopeasti maailmalle. Goenkan johdolla maailmalle on perustettu kymmeniä meditointikeskuksia, jossa tätä tekniikkaa opetetaan ilmaiseksi. Ilmaista ei ole ainoastaan opetus vaan myös ruoka ja majoitus opetuksen aikana. Koko opetustoiminta perustuu vapaaehtoistoimintaan ja lahjoituksiin. Kursseja järjestetään myös Suomessa. Lisätietoja saa osoitteesta http://www.dhamma.org/.

Olin valinnut Sravastin kurssipaikasi puhtaasti sijainnin ja kurssin aikataulun perusteella. Tänne saapuessani sain kuulla että Goutama Buddha oli viettänyt täällä kymmeninä kesinä monsuuni-ajan ja monet tulevat tänne puhtaasti tästä syystä. Buddhan aikoihin Sravasti oli yksi Intian isoimmissta kaupungeista – nykyään se on noin 10 000 asukkaan pikkukaupunki jossa on monia luostareita ja meditointikeskuksia, mutta ei oikein mitään muuta merkittävää nähtävää.

Itse meditointikeskus sijaitsi noin 300m x 300m kokoisella aluella ja muodostui toimistorakennuksesta, keittiö/ruokailusalista, meditointisalista sekä muutamasta asuinrakennuksesta. Majoituimme askeettisiin kahden hengen selleihin joiden ainoat huonekalut olivat kaksi hyttysverkoilla varustettua sänkyä. Ensimminen asia mihin kiinnitin huomioni keskukseen saapuessani oli heinäsirkkojen siritys. Olin aina jotenkin yhdistänyt heinäsirkkojen ääntelyn yöhön ja ihmettelin hieman miten ne päivisin näin soittelee. Kun aurinko myöhemmin laski, ymmärsin mistä tämä mielleyhtymä johtui – päivällä kuulemani ääntely ei ollut mitään verrattuna siihen mikä alkoi yön tultua. Kurssikeskuksessa oli mahdollisuus paremman tekemisen puutteessa tarkkailla myös apinoita, jotka mm. varastivat omenan huoneestani.

Mistään lepokodista ei Vipassanan kanssa ole kyse. Ilmaisen ruuan ja majoituksen eteen saa tehdä tosissaan töitä. Vuorokausirytmi kurssilla oli seuraava:

• 04:00 Herätys
  
• 04:30 2 tuntia meditointia
  
• 06:30 Aamiainen ja lepoa
  
• 08:00 3 tuntia meditointia
  
• 11:00 Lounas ja lepoa
  
• 13:00 4 tuntia meditointia
  
• 17:00 Iltapala
  
• 18:00 1 tunti meditointia
  
• 19:00 Opetusta
  
• 21:00 Päivän loppu
  
• 21:30 Valot pois – nukkumaan
  

Tiukan aikataulin lisäksi kaikkien kurssille osallistujien lisäksi piti noudattaa seuraavia sääntöjä:

• Ei saa tappaa (edes hyttystä)
  
• Ei saa valehdella
  
• Ei saa varastaa
  
• Ei saa käyttää mitään huumaavia aineita (mukaan lukien alkoholi ja tupakka)
  
• Ei saa harrastaa minkäänlaista seksuaalista toimintaa
  
• Ei saa puhua eikä millään muulla muotoa kommunikoida muiden kurssilaisten kanssa
  
• Ei saa kuunnella musiikkia, lukea eikä kirjoittaa
  
• Ei saa poistua kurssikeskuksesta eikä pitää yhteyttää ulkopuoliseen maailmaan
  
• Vanhat oppilaat eivät saa iltapalaksi muuta kuin sitruunavettä
  

Parin ensimmäisen päivän aikana harkitsin keskeyttämistä. Istuminen oli tuskallista ja paikalla oleminen sai mut lähinnä kärsimättömäksi. Pahtinta kuitenkin oli kuumuus. Pari tuntia ulkona tällaisessa säässä saattaa tuntua ihan siedettävältä jos sen jälkeen pääsee juomaan kylmää kokista ilmastoituun ravintolaan. Mutta on aivan eri asia viettää 24 tuntia yli 30 asteen kuumuudessa ilman että öisin olisi edes toimivaa tuuletinta. Hikoilin jo parin ensimmäisen päivän aikana varmaan enemmän kuin koko kesän aikana Suomessa (mikä sinänsä kertoo ehkä jotan myös tänvuotisesta kesästä.) Jokainen aamu heräsin kirjaimellisesti hikilammikosta. Ja vaikka vettä tuli juotua kuinka paljon tahansa, ei vessassa pahemmin tarvinnut käydä. Pikkuhiljaa jalat kuitenkin tottuivat istumiseen ja mieli hiljaisuuteen – jopa kuumuuteen tottui – ja jokainen uusi päivä oli edellistä helpompi. Tämän lisäksi olin päättänyt sinnitellä kurssin loppuun asti, riippumatta siitä kuinka vaikeeta se olisi. Ihan kaikkien päättäväisyys ei ollut yhtä vahvaa. Meistä neljästä uudesta oppilaasta kaksi keskeytti, samoin kuin yksi samanlaisen kurssin jo aikasemmin käyneistä.

Kurssikeskuksen tarjoama ruoka oli – kuten saattoi odottaa – yksinkertaista. Aamiaiseksi saimme usein jotain puuron kaltaista mössöä joka oli aivan liian makeeta. Lounaaksi oli aina riisiä, jotain keltaista kastiketta (ehkä dal’ia) ja keitettyjä sekä tuoreita vihanneksia. Iltapalaksi saimme me uudet oppilaat pari banaania ja kuivattuja riisinaksuja, jotka muistuttivat vähän Kellogg’s Rice Kripsies’iä, mutta ilman maitoa ja sokeria. Riemuni oli suuri kun kahdeksantena päivänä, yli viikon kestäneen riisidieetin jälkeen, saimme iltapalan yhteydessä muutaman kylmän (sikäli kuin mikään voi 35 asteessa kylmää olla) keitetyn perunan. Jam! Juotavaksi saimme aamuisin ja iltaisin teetä, iltaisin myös sokeroitua sitruunavettä, muulloin vettä, joka oli vuorokaudenajasta riippuen noin 20-30 asteista.

Opetus tapahtui nauhalta pääopettajan Goenkan puhumana. Meitä kurssittamassa olleen apulaisopettajan päällimmäinen tehtävä oli käynnistää ja pysäyttää kasetti oikeassa kohtaa. Opettajamme näytti smurffien velholta – iso koukkunenä, isot korvat ja pitkä eteenpäin työntyvä leuka.

Tämän kurssin aikana tarjoutui myös mahdollisuus tarkkailla hieman lähemmin intialaisten käyttäytymistä. Aamulla, heti herätyskellojen jälkeen alkoi hyvin väkivaltaisen kuuloinen räkiminen. Muutamaan otteeseen luulin että nyt joku oksentaa, mutta ei, se on vaan intialaisten tapa puhdistaa kurkkunsa aamuisin. Pitkään ja hartaasti, ja ennen kaikkea äänekkäästi, kerätään sitä räkää ennen kuin se sylkäistään ulos. Näin länsimaalaisena lievää vastenmielisyyttä aiheutti myös intialaisten tapa syödä sormin. Riisi ja kastike sotketaan tasaiseksi mössöksi joka sitten tungetaan suuhun, kovaan ääneen maiskuttaen, sormet rystysiin asti ruokaan sotkettuna. (Ja mitä muuten vasemmalla kädellä syömiseen, harrastavat sitä intialaisetkin. Eivät kovin usein, mutta aina välillä näkee jonkun työntävän jotain hankalaa ruuan palasta suuhun vasemmalla kädellä, tai vaikkapa murtavan leipää kadella kädellä.) Kurssikeskukseen saapuessani huomioni kiinnittivät monessa paikassa seiniin teipatut laput joissa pyydettiin sulkemaan hanat huoneesta poistuttaessa. Ihmettelin että tarviiko tästä nyt muistuttaa. Tarvii. Eikä edes auta. Moni intialainen jätti jostain syystä esimerkiksi tiskaamisen jälkeen hanan vuotamaan.

Muutama uusi kuvat lisätty.

Intia: Lucknow ja Bahraich

Musiikki: Judas Priest: Painkiller; Kingston Wall: II; The Black League: Utopia A.D.
Sijainti: Varanasi, Intia

Delhistä jatkoin – kahden ja puolen Suomessa viettämäni kesälomakuukauden jälkeen – itään päin. 7.9. alkaisi Vipassana kurssi Sravastissa, ja sitä ennen oli muutama päivä aikaa, joten päätin katsastaa matkan varrelle jäävät Lucknow’n ja Bahraichin kaupungit.

Hyppäsin Delhistä Lucknow’hun menevään päiväjunaan. Matka kesti noin 9 tuntia, jotka käytin enimmäkseen kirjani lukemiseen (Khaled Hosseinin ”A Thousand Splenid Suns”) ja maisemien tuijotteluun. Matkustin halvimmassa mahdollisessa luokassa; kanssamatkustajani olivat kaikki intialaisia. Ilmastointia vaunussamme ei luonnollisestikaan ollut, mutta tuuletus sentään oli hyvä – missään ikkunoissa ei ollut laseja, jonka lisäksi vaunun katossa surisi 30 tuuletinta. Paljoa iloa tästä tuuletuksesta ei tosin ollut, koska ulkona oli noin 40 astetta lämmintä, eikä ikkunoista tulevaa viimaa voinut mitenkään virkistäväksi sanoa. Edes-takaisin junaa pitkin talsi kirjava joukko kauppiaita tuotteitaan kovaan ääneen mainostaen. Osa hoki kauppatavaransa nimeä monotonisesti mantran lailla, toiset taas kuin sireeni huutaen jotain lyhyttä sanaa – ”Chai, chai! Chai, chai! Chai, chai!”.

Loma Intiasta teki hyvää. Kuten ehkä rivien välistä oli luettavissa, Intia ei ollut jättänyt mitenkään erityisen positiivista kuvaa itsestään reissuni ensimmäisellä osiolla. Paria päivää ennen paluulennon lähtöä Suomesta tiedostin ajattelevani, että en oikeastaan halunnut takaisin Intiaan. Olisin halunnut jatkaa suoraan esimerkiksi Nepaliin, mutta toisaalta koin Intian sen verran kiehtovaksi paikaksi, että halusin kuitenkin nähdä enemmän. Palattuani Intiaan huomasin suhtautumiseni yht’äkkiä muuttuneen. Delhin haju eikä meteli eivät enää häirinneet ja intialaisiinkin suhtaudun leppoisammin. Jatkuvastihan he yrittävät vedättää, mutta yrittäköön, turha sitä on itseensä ottaa. Päivisin vallitseva 40 asteen kuumuus ja ihmispaljous ottavat välillä voimille, mutta kun ajattelen että vaihtoehtona olisi olla kotona Suomessa – jossa on kuulemma satanut melkein jatkuvasti lähtöni jälkeen – nousee hymy väkisin huulilleni ja ymmärrän että turha mun on valittaa.

Fiilikseni Intiasta parani edelleen kun pääsin Lucknow’hun. Vaikka Lucknow (väkiluku 2,5 miljoonaa) on Uttar Pradeshin maakunnan pääkaupunki, se ei selvästikään ole turistikaupunki. Kaduilla sai kävellä rickshaw-kuskeilta rauhassa, eikä muita länsimaalaisia näkynyt missään. Täällä kun ihmiset tulivat juttelemaan, heillä ei ollut mitään taka-ajatusta vaan he halusivat vain vaihtaa pari sanaa, tai jopa kysyä tarvitsinko apua.

Koska olin nyt antamassa Intialle uutta mahdollisutta, ajattelin jatkaa samalla polulla. Reissuni ensimmäisellä puoliskolla olin syönyt muutaman kerran Intialaista ruokaa ja todennut sen olevan melkein syömäkelvotonta. Intialaiset käyttävät minun makuuni aivan liikaa eri mausteita ja liian paljon kaikkia mausteita ruuissaan. Tästä johtuen olin mahdollisuuksien mukaan syönyt aina länsimaista ruokaa tarjoavissa ravintoloissa. Nyt ajattelin kuitenkin antaa uuden mahdollisuuden myös intialaiselle ruualle. Päätin myös ruveta syömään pienemmissä katuravintoloissa ja muissa paikallisten suosimissa paikoissa. Vaikka en voi edelleenkään sanoa olevani suuri intialaisen ruuan ystävä, on se ollut enimmäkseen ihan syötävää, ja muutaman kerran olen syönyt jopa oikeasti maukasta ruokaa.

Vietettyäni kaksi päivää Lucknowssa jatkoin Bahraichin (väkiluku vajaa 200 000) pikkukaupunkiin. 150 kilometrin bussimatka kesti noin 4 tuntia, ja vei meidät enimmäkseen läpi pohjois-Intian maaseudun. Matkan varrelle jäi riisipeltoja (tai ainakin uskoisin että ne oli riisipeltoja), pieniä jokia ja ojia joissa saattoi nähdä pikkupoikia uimassa tai kalassa, ja mudasta ja oljista rakennettuja majoja jotka olivat monasti jääneet tulvan alle. Vedestä huolimatta niissä näkyi ihmisiä asumassa.

Virkistystauolla bussiin tuli pari kauppiasta jotka rupesivat bussin etuosassa kovaan ääneen ja selkeästi artikuloiden esittelemään tuotteitaan tv-shopin tyyliin. Samalla he laittoivat kiertoon tuote-esitteitä. Myytavana heillä oli esimerkiksi siddeharsoa ja jonkinlaisia puhdistusaineita.

Bahraichissa kun astuin bussin ovesta ulos, ympärilleni kertyi nopeasti noin tusina intialaista jotka kaikki puhuivat hindiä (tai jotain muuta Intian sadoista kielistä) kovaan ääneen. Ainoa sana minkä ymmärsin oli Sravasti – kylä jossa sijaitsi Vipassana-keskus jonne olin menossa. Päättelin tästä että suurin osa länsimaalaisista jatkaa Bahraichista suoraan Sravastiin. Minä halusin kuitenkin nähdä hieman tätäkin paikkaa, joten lähdin etsimään hotellia.

Viimeistään tässä vaiheessa matkaa jouduin toteamaan, että se aikasemmin kadoksissa ollut ”oikea Intia” alkoi pikkuhiljaa löytymään. Kaikkialla missä kävelin, ihmiset kääntyivät katsomaan minua. En törmännyt Bahraichissa kehenkään joka olisi puhunut kunnolla englantia. Myöskään englanninkielisiä kylttejä ei näkynyt paljoa. Kävelin noin puolisen tuntia jotain pääkaduksi luulemaani katua pitkin enkä löytänyt ensimmäistäkään hotellia. Kun lopulta kysyin neuvoa, osoitettiin mulle suoraan vieressäni olevaa taloa, joka tosiaan paljastui hotelliksi, vaikka yhtään minulle ymmärrettävää asiaan viittaavaa kylttiä ei näkynytkään.

Hotellin henkilökunnasta kukaan ei puhunut englantia. Minut ohjattiin huoneeseeni joka osoittautui pienellä ikkunalla, kovalla sängyllä ja rikkinäisellä tuolilla varustetuksi noin kuuden neliömetrin kokoiseksi luukuksi. Sisään kirjautuessani apuun tuli naapurini joka puhui onnekseni pari sanaa englantia. Olin tähän mennessä pärjännyt ilman omaa lukkoa, mutta tämän hotellin ovet olivat lukottomia joten jouduin lukko-ostoksille. Olin aikasemmin nähnyt lukkokauppiaita vaikka missä, mutta kun sellaista tarvitsee, ei sitä tietenkään osu tielle. Hetken aikaa hortoiltuani törmäsin sattumoisin naapuriini, joka vei mut lopulta kädestä pitäen oikean paikkaan josta sain lukkoni ostettua.

Seuraavana aamuna naapurini tuli käymään huoneessani, kysyi onko kaikki hyvin, ja haluaisinko aamiasta. Todettuani että sain jo kupin teetä ja että kaikki oli hyvin, työnsi naapurini käteeni pienen paperilapun, kääntyi ja käveli ulos sanomatta mitään muuta. Lapussa luki ”Hello. Sir, please my help this time. Is very problem. Please give me 300 Rs. 500 Rs. Help. Chaniel.” Hämmennys valtasi mieleni. Pyysikö hän tosiaan 500 rupiaa? Suomen rahassa se on alle 10 euroa, mutta Intiassa se saattaa olla köyhimmille yli 10% kuukauden tuloista. Edelleen hämmentyneenä pakkasin tavarani ja lähdin bussiasemalle. Ennen kuin astuin hotellista ulos, kävin vielä tervehtimässä naapuriani ja kiittämässä häntä avusta. Antamaansa lappuun hän ei viitannut mitenkään, joten poistuin.

Uudet kuvat alkavat tästä.

Intia: Manali

Musiikki: Pink Floyd: The Wall; Surma: III ja Alpha / Omega; The Verve: Urban Hymns; Agalloch: The White
Sijainti: Lucknow, Intia

Levättyäni muutaman päivän Stok Kangin-koitoksen jälkeen jatkoimme Tomin kanssa matkaa kohti etelää. Liikkuminen Lehiin ja Lehistä pois tapahtuu tosiaan joko bussilla tai sitten jeepillä, joka ottaa kyytiin 9 matkustajaa. Bussissa on enemmän tilaa, mutta se on vielä hitaampi kuin jeep, ja uskoisin että kokemuksena myös pelottavampi. Jeepissa taas saa istua polvet kurkussa, kylki kyljessä kiinni. Kuulin Tomilta että on myös kolmas vaihtoehto, minibussi, joka olisi nopeahko (suhteellinen käsite) ja siinä olisi hieman henkilökohtaista tilaa. Tällaiseen sitten ilmoittauduimme, mutta matkatoimisto joka lippujamme hoiti, mokasi varauksemme. Korvaukseksi saimme samalla rahalla käyttöömme jeepin, johon tuli vain kaksi muuta matkustajaa; 19 vuotiaat amerikkalaiset Nathan ja Peter.

Starttasimme kello 00:30. Ensimmäiset 50 kilometriä meidät heitti matkatoimistomme oma porukka. Pink Floyd pauhasi stereoissa ja pimeyden peittämät maisemat kiisivät ohitsemme. Kello puoli kahdelta pääsimme autolle joka veisi meidät perille asti. Kuskimme ei puhunut juurikaan englanti, mutta muuten oli yksi parhaista kuskeista mitä olen tällä reissulla nähnyt – ajoi nopeasti sellaisissa paikoissa jossa se oli turvallista, ei ottanut turhia riskejä ja mikä parasta, ei käyttänyt torvea mitenkään ylettömästi. Musiikki tosin vaihtui 70-luvun rokista intialaiseen poppiin.

Matkamme korkein piste – 5 365 metriä – ohitettiin heti Ladakhissa. Valitettavasti oli vielä pimeetä emmekä nähneet mitään. Heti tämän huipun jälkeen koimme muutamia jännityksen täytteisiä hetkiä, kun tie oli täysin jäässä ja automme kaikki neljä vetävää pyörää olivat luisussa. Nopeutta oli vain noin 20 km/h, mutta kun puoli metriä sivulle alkaa 300 metrin pudotus eikä auto pysähdy vaikka kuinka puristan pelkääjän paikan oven kahvaa, niin tuli siinä taas vähän äitiä ikävä.

Toinen mielenkiintoinen hetki koettiin vain vähän myöhemmin. Pari rekkakuskia oli päättänyt ottaa nokoset ja pistäneet autonsa parkkiin tien reunaan. Tie tässä kohtaa vaan valitettavasti oli tasan, eikä melkein, kahden auton levyinen ja jäässä, ja me jouduimme tietenkin ajamaan sitä pudotuksen-puoleista reunaa. Kuskia lukuun ottamatta tulimme kaikki autosta ja kävelimme suosiolla rekoista ohi ja pidättelimme hengitystämme kun jeeppimme ajoi kapeimmasta kohtaa.

Leh-Manali välisellä tiellä on todella hyvin näkyvissä mitä se käytännössä tarkoittaa että BRO (Border Roads Organization) pitää tietä auki. Monissa kohdin tie oli hakattu paksun – paikotellen yli kolme metriä syvän – lumen läpi. Tien yleistä kuntoa ei voi mitenkään kehua, mutta olosuhteet huomioon ottaen BRO:n kaverit ovat tehneet kyllä kovaa duunia. Nämä aikasemmin jo mainitsemani hassuhkot kyltit jatkuivat tälläkin tieosuudella. Yksi uusi hyvä osui silmään: ”Horn is for honk, use it on my curves.”

Saavuimme perille kello kahdeksan maissa illalla – yli 19 tunnin matkustamisen jälkeen. Tietä pitkin matkaa kertyi 475 km kun linnuntietä etäisyys Lehistä Manaliin on noin 230 km. Manali muistuttaa tunnelmaltaan paljolti Dharamsalaa. Täällä on hyvin kehittynyt turisti-infra, kauppoja myymässä kaiken maailman rojua ja vaatteita, ja ravintoloita hyvin kansainvälisillä ruokalistoilla. Ja kaikki paikat taas täynnä rastapäitä ja hippejä. Saapumistamme seuraavana päivänä tutustuimme hotellissa pariin muuhun reissaajaan ja kun selvisi että pelaamme kaikki Hold’Emia tarvittiin vain vino pino tikkuja ja pelikortit turnauksen käynnistämistä varten. Mukana meitä oli minun ja Tomin lisäksi Neil ja Alex Isle of Manilta, John Kanadasta ja David sekä Roni Israelista. Melkein koko päivä meni leppoisasti korttia läiskiessä ja olutta ja viskiä siemaillessa. Taustalla soi suurimman osan päivästä David Bowien vanha tuotanto. Loppuillasta, kun muut olivat kadonneet, jäimme vielä Tomin ja Alexin kanssa parantamaan maailmaa.

Vietettyäni pari päivää Manalissa jatkoin Delhiin ja tiemme Tomin kanssa erosivat.

Uudet kuvat alkavat tästä.

PS. Sulkeudun tässä parin päivän kuluttua vipassana-kurssille, mistä johtuen seuraava päivitys tulee luultavasti noin parin viikon kuluttua.