Iran: Kohtaamisia

Musiikki: Antony and the Johnsons: Antony and the Johnsons; Leonard Cohen: The Future; Vennaskond: Priima
Sijainti: Shiraz, Iran

Vaaleaihoisen länsimaalaisen ei tarvitse nähdä vaivaa tutustuakseen paikallisiin Iranissa. Ihmiset ovat kiinnostuneita ulkomaalaisista ja tulevat jatkuvasti juttelemaan kanssasi. Monet vain tervehtivät sanomalla ”Hello” kävellessään ohi; osa pysähtyy ja kysyy mistä on kotoisin; osa kysyy mitä pitää Iranista ja miksi on tullut tänne; osa jää juttelemaan minuutiksi, pariksi ennen kuin jatkaa matkaansa; osa saattaa viettää koko päivänsä kanssasi näyttääkseen kaupunkia ja jutellakseen. Joitakin kysymyksiä mihin olen joutunut vastaamaan viimeisen reilu viikon aikana on mm. mitä teen työkseni, työskentelenkö yksityisellä vaiko julkisella sektorilla, mikä on uskontoni, olenko naimisissa, haluanko lapsia, poltanko, miten olen oppinut puhumaan englantia, mitä pidän Iranista ja iranialaisista, pidänkö iranilaisista naisista, jne. Tähän kiinnostukseen vaikuttaa varmasti se, että Iranissa käy suhteellisen vähän ulkomaalaisia turisteja. Monet myös haluavat käyttää tilaisuuden hyväksi harjoitellakseen englantiaan.

Ensimmäisenä iltana Iranissa, Tabrizissa, Katon kanssa ruokaa etsiessämme tapasimme Tabrizista kotoisin olevan nuoren miehen nimeltä Masoud ja hänen kolme ystäväänsä. Oli jonkun profeetan kuoleman vuosipäivä ja suurin osa ravintoloista oli suljettu. Seisoimme keskellä katua karttaa tutkimassa kun Masoud lähestyi meitä. Myöhemmin hän kertoi, että olimme ensimmäiset ulkomaalaiset joiden kanssa hän on tullut juttelemaan. Hän oli aikasemminkin halunnut tulla juttelemaan ulkomaalaisten kanssa, mutta ei ollut kehdannut omasta mielestään huonon englanninkielensä takia. Nyt Masoud kutenkin tuli kysymään tarvitsisimmeko apua. Kerroimme etsivämme ruokaa ja – koitettuaan hetken selittää ohjeita erääseen ravintolaan – tarjoutui hän ohjaamaan meidät itse perille. Otimme tarjouksen ilomielin vastaan koska samalla tarjoutui mahdollisuus jutella paikallisen kanssa. Myös Masoudin ystävät seurasivat mukana, mutta koska he eivät puhuneet englantia, osallistuivat he keskusteluun vain vähän Masoudin tulkkauksen välityksellä. Suurin osa ravintoloista tosiaan oli suljettu – mukaan lukien se johon uudet ystävämme meidät ensin ohjasivat – joten päädyimme lopulta hamupurilaiselle jotka tarjottiin meille äänekkäästä vastustuksestamme huolimatta. Keskustelimme Masoudin kanssa mm. Iranin nykytilanteesta, uskontosta sekä englannin kielen opetuksesta Iranissa. Masoud kertoi miten jotkut kansanjoukot Iranissa haluavat itsenäisyyttä, mutta miten hän on ylpeä sanoessaan olevansa iranilainen. Hän kokee olevansa osa suurta ja hienoa historiaa jonka ihmiset ympäri maailman tuntevat. Uskonnosta keskustellessamme yllätyin Masoudin vahvasta uskosta ja islami-tiedosta. Hän kertoi ihailevaan sävyyn mm. siitä profeetasta jonka kuoleman vuosipäivä oli (ja jonka nimen olen onnistunut unohtamaan) ja muista islaminuskon merkittävistä historiallisista (vai myyttisistä?) henkilöistä, kuinka hienoja ja vahvoja he olivat. Kysyessään meidän uskontoamme oli hän hyvin hämillään kun sanoimme että meillä ei ole uskontoa. Masoud ei sanonut että islaminusko olisi ainoa oikea usko, mutta oli sitä mieltä että jokaisella ihmisellä pitäisi olla uskonto. Hampurilaisten jälkeen erosimme Masoudista koska olimme väsyneitä ja halusimme hotellille lepäämään, mutta vaihdoimme sähköpostiosoitteemme.

Bussimatkalla Tabrzista Ardabiliin tutustumme iranilaiseen 25 vuotiaaseen tyttöön nimeltä Sappita joka oli matkalla kotiin isänsä, äitinsä ja kahden siskonsa kanssa. Sappitan kanssa keskusteltaessa kävi selväksi mm. se kuinka tärkeänä hän piti perhettään. Hän sanoin mm. suoraan että ei pystyisi elämään ilman perhettään. Sappita kysyi Katolta myös pari jossain määrin omituista kysymystä. Ensin hän kysyi onko Kato tyytyväinen aviomieheensä (olimme siis ”naimisissa”), vaikka olin aivan siinä vieressä, jonka jälkeen hän kysyi Katolta onko minulla tyttöystävää. Siihen mitä Sappita tarkoitti näillä kysymyksillä – onko kenties yleistä että naimissa olevilla miehillä on rakastajatar – emme ole vielä saaneet selvyyttä. Bussimatkalla pidetyllä teetauolla – tee tarjottiin meille luonnollisesti – saimme nähdä myös käytännössä aikasemmin kertomani istumajärjestyksen vaikutuksen. Kato ei pöytään istuessaan tiedostanut heti asiaa ja istui perheen isän viereen joku nousi heti ja siirtyi kauemmaksi.

Sara’eynissa tutustuimme paikalliseen turistioppaaseen nimeltä Ali. Olimme kylällä etsimässä postitoimistoa ja kysyimme neuvoa eräältä paikalliselta. Pysäyttämämme henkilö ei puhunut englantia, mutta soitti toiselle joka puhui. Kerroimme asiamme ja saimme ohjeet. Myöhemmin, toisella puolella kylää eräs paikallinen tervehti meitä ja kysyi etsimmekö postia. Ihmettelimme hetken mistä hän tiesi asiata, kun selvisi että hän oli ollut se henkilö jolle soitettiin, Ali. Koska käytössämme oli luksushuoneisto keittiöllä olimme päättäneet kokata itse sinä iltana ja Kato keksi kutsua Alinkin syömään. Myöhemmin illalla kokkasimme munakasta – joka tosin paloi (Katon käsittelyssä) hieman pohjaan – kuuntelimme läppärini surkeilla kaijuttimilla länsimaista rokkia ja keskustelimme elämästä Iranissa. Illallisen jälkeen Ali vei meidät paikalliseen teahouseen polttamaan vesipiippua. Illan aikana Ali kertoi mm. siitä kuinka pinnallisia iranilaiset naiset ovat ja miten hän haluaisi mielummin ulkomaalaisen vaimon. Alin mukaan Iranissa on helppo saada tyttöystävä, mutta jollei ole rahaa, hienoa autoa ja jatkuvia ravintola-illallisia, lähtee tyttö pian kävelemään. Iranin nykytilanteesta keskustellessamme kertoi Ali korkeasta työttömyydestä ja siitä miten töitä saa vain suhteilla eikä pätevyydellä ole paljoa merkitystä. Ta’arofia (katso Iran: Ensivaikutelma) Ali piti turhana ja typeränä. Usein kaupassa kun myyjä sanoo että ei tarvitse maksaa, hän lähteekin kävelemään ulos maksamatta, kunnes kauppias juoksee perään rahaa vaatien. Ali kertoi myös projektistaan pyöräillä ympäri Iranin vieraillen matkan varrella 300 kylässä joita hän valokuvaa. Projektin jälkeen hän haluaisi järjestää kuvistaan valokuvanäyttelyn Saksassa.

Matkalla Sara’eynista Ardabiliin satuimme samaan savariin ameriikan-iranilaisen Amirin kanssa. Amirilla on iranilaiset vanhemmat, mutta Yhdysvaltojen kansalaisuus. Hän oli syntynyt Los Angelesissa ja asunut siellä parikymmentä vuotta. Viimeiset seitsemän vuotta hän oli kuitenkin asunut Iranissa koska oli väsynyt kohteluunsa kotimaassaan. Pelkästään nimensä ja ihonvärinsä takia häntä kohdeltiin jatkuvasti kuin Al-Qaedan itsemurhapommittajaa. Nyt hän opettaa englantia ja kiertelee Irania pysyen yhdessä paikassa noin vuoden.

Rashtissa – näyttäessämme taas kerran hieman hukassa olevilta – lähestyi meitä 28 vuotias Bobiksi esittäytynyt iranilainen mies. Olimme etsimässä bussiyhtiöiden toimistoja jotta saisimme ostettua liput yöbussiin Esfahaniin. Bob vei meidät oikeaan paikkaan ja auttoi ostamaan liput. Bob oli lopettanut juuri koulun eikä ollut vielä töissä, joten hänellä oli aikaa viettää koko päivä kanssamme näyttäen kaupunkia ja kertoen elämästä Iranissa. Englantia Bob oli oppinut maksullisessa instituutissa niin kuin moni muukin iranilainen. Englannin opiskelu maksaa noin 150 000 rialia (noin 11€) kuukaudessa. Bob oli naimaton joten asui vielä vanhempiensa kanssa. Bobin ainoa sisko oli naimisissa – avioliiton olivat järjestäneet vanhemmat. Bobin mukaan isoissa kaupungeissa nuoret yleensä löytävät itse toisensa, mutta pienemmillä paikkakunnilla avioliitot ovat usein järjestettyjä. Nuoret voivat kuitenkin kieltäytyä liitosta jos eivät pidä kumppanistaan. Tyttöystävä Bobilla oli kuitenkin. Koska Iranissa eivät naiset saa näyttäytyä muiden miesten kuin aviomiehensä tai sukulaistensa seurassa kysyin kuinka he viettävät aikaa yhdessä. Näin asia tosiaan virallisesti on, mutta Bobin mukaan käytännössä voi aikalailla rauhassa kulkea tyttöystävän kanssa kaupungilla. Joskus poliisi kuitenkin pysäyttää nuoria pareja – etenkin jos tyttö on meikannut ja pukeutunut tavallista räväkkäämmin. Pahimmassa tapauksessa pari viedään asemalle jonne kutsutaan myös molempien vanhemmat ja nuoret joutuvat allekirjoittamaan paperin jossa vannovat että eivät tapaa enää koskaan. Bobin mielestä Iranissa on korkea avioeroprosentti – noin 14% (vertaa Suomen noin 50%). Kysyessäni alkoholista Bob myönsi pitävänsä oluesta ja juovansa sitä setänsä kanssa joka ostaa sitä salakuljettajilta. (Kaikki alkoholi on laitonta Iranissa.) Puolen vuoden kuluttua Bob haluaisi muuttaa Ruotsiin jatko-opiskelemaan, aineena Natural Resources Management (joku minua viisaampi voi kertoa mitä tämä on suomeksi). Vastaus oleskelulupahakemukseen pitäisi tulla parin viikon kuluttua. Vaikka hän ei Ruotsiin pääsisikään, haluaa hän pois Iranista, niin kuin suuri osa nuorista. Syiksi hän mainitsi mm. korkeat lukukausimaksut kouluissa, korkean työttömyyden ja työnsaannin vaikeuden – töitä saa ainostaan suhteilla hallituksessa. Hallitus on todennut että ei ole niiden tehtävä järjestää ihmisille töitä vaan jokaisen pitäisi itse kehittää itselleen töitä. Huolimatta siitä että suuri osa jopa korkeasti koulutetuista on työttömiä, ihmiset silti kouluttautuvat ja maksavat siitä mielettömiä summia – yksi lukukausi maksaa noin 10M IR (700€). (Keskipalkka Bobin mukaan on noin 2M IR kuukaudessa.) Demokratiaan Iranissa Bob ei usko vaan sanoo vaalien olevan järjestettyjä. Vaikka Bob itse synty vallankumouksen jälkeen, uskoo hänkin asioiden olleen paremmin ennen vallankumousta, vanhoista ihmisistä puhumattakaan. Ennen bussimatkaa halusimme syödä Katon kanssa ja kutsuimme Bobinkin mukaan. Samalla saimme kokea Ta’arofin toisenkin puolen. Jouduimme pyytämään häntä ensin noin viisi kertaa ennen kuin hän hyväksyi kutsun ja saimme vaatia vielä toiset viisi kertaa että me maksamme ruuan.

Kävellessäni yksin Esfahanissa Imamin aukiolla tuli kanssani juttelemaan 16 vuotias Amin. Hän oli kavereidensa kanssa viettämässä aikaa aukiolla ja lyhyen juttelun jälkeen kutsui minut pelaamaan korttia heidän kanssaan. Pelasimme, vitsailimme ja juttelimme noin tunnin ennen kuin jouduin jatkamaan. Yleisen juttelun lisäksi keskustelimme mm. Iranin naisista ja uskonnosta. Amin kysyi minulta pidinkö iranilaisista tytöistä johon vastasin rehellisesti että en ole tottunut siihen että he käyttävät huntua ja haluaisin nähdä heidät ilman sitä, haluaisin esimerkiksi nähdä heidän hiuksensa. Tähän Amin vastasi hieman hämmentyneenä että ei ole mitään syytä nähdä naisen hiuksia ja ihmetteli suuresti kummallista haluani. Amin kysyi myös onko Euroopassa yleistä naida sukulaisensa; Iranissa kuulemma on. En kysynyt asiasta tarkemmin, mutta otaksun hänen tarkoittaneen serkkujen välisiä liittoja. Poikien kysyessä uskonnostani vastasin taas, että minulla ei ole uskontoa, mutta uskon johonkin jota voidaan – paremman sanan puutteessa – kutsua jumalaksi, ja uskon siihen että pitää tehdä hyvä tekoja. Taas yllätyin Aminin vastauksen voimakkuudesta. Ei riitä että uskoo jumalaan, vaan pitää olla myös joku uskonto. Uskonto on polku jumalan luokse eikä jumalaa voi saavuttaa pelkästän uskomalla tai tekemällä hyviä tekoja.

Esfahanissa tutustuimme myös paikalliseen kivikauppiaaseen nimeltä Rezar. Rezar auttoi meitä ravintolassa ruokatilauksemme kanssa ja kutsui meidät sen jälkeen läheiseen liikeeseensä teelle. Emme jutelleet pitkään, mutta taas kerran Iranin hallinto tuli puheenaiheeksi. Vaikka olimme Rezarin liikkeessä jossa ei ollut ulkopuolisia kuuntelemassa meitä, madalsi hän selvästi ääntäänsä puhuessaan asiasta ja sanoessaan että pitää Iranin nykyistä presidenttiä diktaattorina.