Iran: Pakistan – niin lähellä ja silti niin kaukana

Musiikki: Nightwish: Dark Passion Play; Uriah Heep: Kokoelma
Sijainti: Teheran, Iran

No Ruz’in viimeinen päivä on kolmastoista uuden vuoden päivä (tänä vuonna 01.04. gregoriaanisessa kalenterissa). Iranilaiset uskovat että kotona oleminen sinä päivänä tuo epäonnea joten suurin osa ihmisistä menee perinteisesti piknikille. Tutustuin Yazdissa ollessani Iranilaiseen Ayoobiin jonka mukaan kyseisenä päivänä suoritetaan Iranissa ennätysmäärä murtoja aina.

Yazdista jatkoin kohti Pakistanin rajaa toivoen edelleen saavani viisumin Zaheidanista. Koska en halunnut istua 14 tuntia bussissa, pysähdyin matkalla Kermaniin (asukasluku 500 000) pariksi yöksi. Kermanissa alkoi pieni lievien vastoinkäymisten sarja; ehkä muistutuksena siitä että reissaaminen ei ole aina ruusuilla tanssimista – tähän mennessä matkani olikin mennyt ilman minkäänlaisia ongelmia. Kermanissa oli ensinäkin kaikki kokeilemani halvat hotellit täynnä ja jouduin maksamaan 14€ yöltä. Muuten tämä ei olisi ongelma, mutta käteisvarantoni oli rajallinen (ulkomaisilla luottokorteilla kun Iranissa ei edelleenkään tee mitään) ja jos en saisi Pakistanin viisumia ja joutuisin lentämään Iranista Intiaan, alkaisivat käyttövarani olla lopussa.

Seuravana päivänä suunnittelin jatkavani Iranin viisumiani – saamani 30 päivän viisumia alkoi olla loppumaisillaan ja lukemani mukaan pidennyksen pitäisi onnistua kaikissa isoimmissa kaupungeissa poliisin ulkomaalaisosastolla – ostavani bussilipun Zahedaniin ja tulostavani muutaman ottamani valokuvan. Mikään näistä ei onnistunut. Valokuvaliikkeessä en useista yrityksistäni huolimatta onnistunut selittämään minkä kokoisia kuvia haluan. Piirsin haluamani koon jopa paperille, mutta sain silti joko merkittävästi isompia tai pienempiä kuvia. Viisumin jatkaminen ei onnistunut koska sen voi tehdä vain yhtä tai kahta päivää ennen viisumin loppua. Minulla oli viisumia jäljellä vielä ruhtinaalliset 4 päivää. Bussilippua kun yritin ostaa sain taas vastaukseksi, että lipun voi ostaa vasta seuraavana aamuna – aikasemmin kaikkialla lipun on voinut ostaa etukäteen. Näistä takaiskuista lannistuneena päätin viettää loppupäivän hotellilla pelaten Nethackia, mutta huono onni seurasi siinäkin. Samuraini kuoli kaksi Amulet of Life Savingia taskussa Tsurugi of Muramasaan.

Seuraavana aamuna – herättyäni seitsemältä ollakseni ajoissa asemalla – selvisi miksi lippua ei myyty etukäteen: kyseistä vuoroa ei ajettu. Onnistuin kuitenkin saamaan lipun toisen bussiyhtiön ilta-bussiin. En ollut järin innoissani ajatuksesta bussissa vietetystä yöstä, jonka lisäksi saapuisimme Zahedaniin aamuneljältä, mutta en halunnut jäädä Kermaniinkaan enää, joten piti tyytyä tilanteeseen. Koska bussi lähti vasta illalla, vietin suurimman osan päivästä puistossa kirjaa lukiessani. Taas tuli paikallisia juttelemaan, tai tarkemmin sanottuna yrittämään juttelemista, koska englantia he eivät puhuneet. Koin pientä turhautumista kun olisin mielelläni keskittynyt kirjaani, mutta vierelläni istui pari iranilaista selittämässä elämäntarinaansa tai luoja ties mitä. Toisaalta myöhemmin sain kutsun liittyä erään perheen piknik-seuraan. Oli perjantai – Iranin sunnuntai – ja herra Hasan Hossine oli vaimonsa ja tyttäriensä kanssa puistossa nauttimassa kauniista säästä ja ruuasta. Eivät hekään mitenkään sujuvaa englantia puhuneet, mutta välttävästi esittääkseen minulle jo tutun kysymyssarjan. Puistossa istuessamme ohitsemme kulki Kermanin television kuvausryhmä joka kuvasi päiväänsä viettäviä paikallisia. Sen lisäksi että he kuvasivat meitä syömässä appelsiineja, pääsin myös sanomaan kameralle ”Kermanin televisio” farsiksi – fraasi jonka olen onnistunut jo unohtamaan.

Lauantai-aamuna olin ensimmäistä kertaa iloinen siitä, että bussi oli puolitoista tuntia myöhässä ja saavuimme Zahedaniin (asukasluku 500 000) vasta kello 05:30. Pakistanin lähetystö avattaisi kello 09:30, joten minulla oli silti neljä tuntia tapettavana. Vastoinkäymiset jatkuivat kun molemmat koittamani halvat hotellit olivat täynnä, mutta sain luvan odottaa aamua toisen hotellin aula-sohvalla. Kello puoli kymmenen olin Pakistanin lähetystössä. Tunnin odottamisen jälkeen minut otettiin vastaan ja sain kuulla että en voi hakea viisumia täällä. Jos käsitin oikein, Zaheidanissa ei käsitellä viisumihakemuksia enää ollenkaan. Istuin alas, poltin tupakan ja mietin mitä tehdä seuraavaksi. Pakistanin rajalle olisi noin 100 kilometriä, mutta minua se ei tässä tilanteessa paljoa lohduttanut. Vaihtoehtoina oli lentää Intiaan tai koittaa saada viisumia Teheranista. Koska kaikki kansainväliset lennot menevät Teheranista, päätin ottaa bussin sinne ja koittaa hakea viisumia vielä ensin. Ennen linja-autoasemalle lähtöä kävin vielä jatkamassa viisumiani – sain 10 päivää lisäaikaa.

Päivä oli ollut hyvin kuuma ja olin talsinut yli 10 kilometriä 13 kiloisen reppuni kanssa pitkin kaupunkia. Tästä ja aikasemmista takaiskuista huolimatta olin todella hyvällä tuulella. Hetken harmittelin sitä etten ollut saanut Pakistanin viisumia, mutta muistin sitten taas olevani Iranissa, matkalla jota olin suunnitellut viitisen vuotta – minulla olisi vielä vuosi aikaa reissata ja kymmenisen maata nähtävänä. Poliisiasemalta takaisin kävellessäni törmäsin taas konepistoolia kantavaan poliisiin joka oli aikasemmin neuvonut minut oikeaan paikkaan. Tervehdimme toisiamme ja jatkoin hymyillen matkaani. Aurinko porotti edelleen kuumana ja hikoilin kuin pieni possu, mutta nautin jokaisesta hetkestä.

Kymmenen tuntia Zahedaniin saapumisen jälkeen olin bussissa kohti Teherania. Matka kesti 21 tuntia; perille saavuimme sunnuntaina puolen päivän maissa. Astuin ulos bussista ja jouduin tavanomaisen taksikuskien hyökkäyksen kohteeksi. Halusin taksin Pakistanin lähetystöön – matkaa oli noin kymmenen kilometriä – ja kysyin hintaa. Leukani loksahti kun kuulin vastauksen – 200 000 IR, noin 14€. Uskoin Teheranin olen kalliimpi paikka kuin muu Iran, mutta aiemmin olin maksanut vastaavista matkoista noin kymmeneksen täällä pyydetystä hinnasta. Sain lopulta tingittyä hinnan 70 000:een, mutta tiesin silti maksaneeni liikaa.

Pakistanin lähetystön viisumiosasto oli jo suljettu, mutta sain tarvittavat lomakkeet ja ohjeet. Seuraavana aamuna palasin lähetystöön mukanani täytetyt kaavakkeet, kirje lähetystöstäni, kolme passikuvaa, passi sekä kopiot tärkeimmistä sivuista, ja vapaamuotoinen kirjallinen hakemus. Asiat sujuivat hyvin – sain jätettyä hakemukseni sisään ja jäin odottamaan kutsua haastatteluun – kunnes hakemukseni vastaan ottanut virkailija huomasi, että Ankarassa lähetystöstäni saamani esittelykirje olikin osoitettu Pakistanin lähetystölle Ankarassa. Manguin ja anelin, mutta mikään ei auttanut. Ilman Pakistanin lähetystölle Teheranissa osoitettua esittelykirjettä en viisumia saisi, ja koska Iranissa ei ole Viron lähetystöä, jouduin lopullisesti hautaamaan ajatukseni Pakistanin vierailusta matkallani Intiaan. Astuin ovesta ulos, kävelin lähimpään matkatoimistoon ja ostin lentolipun Mumbaihin seuraavalle aamulle. Sen jälkeen kun olen maksanut hotellini ja takin lentokentälle, jäisi minulle käteistä noin 10 euron edestä.

Teheran (asukasluku noin 10 000 000) kaupunkina ei ole läheskään niin kauhea kuin olin odottanut. En tiedä ilmansaastetilastoja, mutta ilma täällä ei ainakaan tuoksu läheskään yhtä pahalta kuin Tabrizissa, eikä liikennekään ole mitenkään mahdoton. Tosin tähän kokemukseeni saattaa vaikuttaa se, että olen reissannut Iranissa jo kuukauden päivät ja nähnyt mm. Iranin turistikohteet No Ruzin aikana. Mitään virallisia nähtävyyksiä en jaksanut käydä katsomassa, eikä minulla olisi ollut siihen aikaakaan, mutta sen perusteella mitä kaupungilla kävellessäni näin, Teheran vaikuttaa ihan tavalliselta suurkaupungilta.

Teheranissa ostin elämäni kalleinta alkoholia, ravintolaostokset pois lukien. Tähänastinen ennätys taisi olla 13 vuotiaalla Talisker Distillery Edition –viskillä, joka maksoi noin 70 € (0,75L). Teheranissa ostin kaksi 0,5 litran tölkkiä Baltica 0 olutta, jossa oli 0,5 % alkoholia, hintaan 2,5€. Tästä saadaan lyhyellä matematiikalla 500€/1 litra 100% alkoholia.

Viimeinen ilta Iranissa olisi tarkoitus viettää eräässä perinteisessä iranilaisessa kahvilassa teen ja vesipiipun seurassa erään aikasemmin päivällä tapaamani paikallisen kanssa jonka nimi on – yllätys, yllätys – Ali.

Uusia kuvia ei tälläkertaa Flickrissa ole koska pääsy Flickriin on estetty Teheranista. Internetin sensurointi täällä on... vaihtelevaa. Teheran on ensimmäinen kaupunki Iranissa jossa Flickr on blokattu. Facebook esimerkiksi on blokattu täällä ja Yazdissa, mutta Esfahanissa, Shirazissa ja Kermanissa pääsi siihen käsiksi ilman mitään ongelmia. Ainoa sivusto joka on ollut estetty kaikkialla on Pallontallaajien sivut (www.pallontallaajat.net)