Intia: Kashmirista Ladakhiin

Musiikki: WASP: The Crimson Idol; Manowar: Into Glory Ride
Sijainti: Leh, Intia

Parin Kashmirissa viettämäni viikon jälkeen matkani jaktui Ladakhiin. Srinagarista Lehiin pääsee bussilla tai Sumolla. Sumo on intialaisen autotehtaan TATAn 4-veto, jota käytetään hankalasti liikennöitävillä Himalajan vuoristoteillä; samanlaisella tulin myös Jammusta Srinagariin. (TATA muuten osti Jaguarin ja Land Roverin tässä äskettäin.) Sumo (jonka paikalliset ääntävät jostain syystä ”Somu”) ottaa kyytiin yhdeksän matkustajaa kuljettajan lisäksi. Sumo on kalliimpi kuin bussi ja tilaa siinä on vähän – etenkin takapenkillä saa istua polvet kurkussa – mutta päätin silti ottaa Sumon koska se on nopeampi ja turvallisempi.

Matkaa Srinagarista Lehiin on 430 kilometriä. Tämän taittamiseen kuluu kaksi päivää – yö vietetään yleensä noin puolessa väillä sijaitsevassa Kargilin pikkukaupungissa. (On tosin myös kuljettajia jotka ajavat koko matkan putkeen.) Olin varannut paikan Sumosta jonka oli määrä startata 05:30. Heräsin viideltä, peseydyin, pakkasin tavarani ja etsiydyin autolle. Olin ensimmäinen ja muut olivat myöhässä. Puolen tunnin odotuksen jälkeen kaikki matkalaiset saapuivat – minua lukuun ottamatta kaikki intialaisia – ja matkamme alkoi. Ensimmäiset noin 50 kilometriä tie oli ns. normaali – kaksi kaistaa ja kohtalaisen suora. Sonamargin jälkeen alkoi nousu vuorille. Tie oli usein yksikaistainen ja paikoin luonnonvoimien pahoin runtelema. Muutamaankin otteeseen näin samanlaisen Sumon olevan jumissa ylämäessä ja ihmettelin suuresti miten bussi selviäisi samasta tilanteesta. Ensimmäisen vuoristorintaman ylityksen jälkeen, saapuessamme Ladakhiin, maisemat muuttuivat. Olimme edelleen lumihuippuisten vuorien ympäröimiä, mutta Kashmirin kaikkialla ympärillämme ollut vihreys vaihtui harmaan-keltaiseen kuivuuteen.

200 kilometrin matka Kargiliin kesti yhdeksän tuntia; perillä olimme kello kolmelta iltapäivällä. Kirjauduin Gulamin suosittelemaan hotelliin, otin parin tunnin nokoset ja kävin katselemassa kaupunkia, mutta mitään erityistä nähtävää Kargililla ei ollut tarjottavana. Matkamme jatkui seuraavana aamuna kello kahdeksalta. Lähestyessämme Lehiä maisemien kuivuus jotenkin korostui ja paikotellen tuntui kuin olisimme ajaneet jättimäisessä sorakuopassa – ympärillämme näkyi vain kiviä ja hiekkaa. Tie Kargilista Lehiin oli paremmassa kunnossa kuin Srinagarin ja Kargilin välinen osuus joten viimeisen 230 kilometrin ajamiseen meni ”vain” 8,5 tuntia.

Border Roads Organization BRO, joka siis nimensä mukaisesti pitää huolta raja-alueiden teistä, on sijoittanut ajamisen turvallisuudesta muistuttavia iskulauseita pitkin matkaa. Länsimaisen silmissä nämä huonolla englannilla kirjoitetut, usein rimmaavat lauseet saavat paikotellen hieman koomisia piirteitä, joten jaan tässä parhaat palat kanssanne:

• Better to be late than naver
• Time is money but life is precious
• Drive on roads drink on bed
• Driving faster can cause disaster
• Enjoy but not while on wheel
• Driving and day dreaming don’t go together
• Cat has nine lives but not the one who drives
• If you don’t slow down you go down
• Ja oma suosikkini jota voi nähdä muuallakin Intiassa: Safety saves

Saavuin Lehiin väsyneenä pitkästä matkasta, mutta onnellisena. Pidin tästä paikasta heti ensisilmäyksellä. Ilmapiiri täällä on paljon rennompi kuin esimerkiksi Srinagarissa. Etsiydyin hotelliin, otin kuuman suihkun ja söin maukkaan illallisen. Illan kruunasi olut paikallisten suosimassa paikassa jossa soitettiin Led Zeppeliniä.

Ja muutama uusi kuva lisätty.

Intia: Kashmir: Retkeilyä

Musiikki: Limbonic Art: Ad Noctum – Dynasty of Death; Queen: The Miracle; Abba: Gold
Sijainti: Leh, Ladakh, Intia

Srinagarista käsin teimme eri kokoonpanoilla muutaman retken ympäröivään luontoon. Igorsin ja Remin kanssa teimme shikara-retkeksi (shikara on tietynlainen kashmirilainen vene, joka muistuttaa vähän Venetrsiassa käytössä olevia veneitä) tarkoitetun matkan Monsbul-järvelle. Suunnitelmamme oli siirtyä shikaralla Jhelum-jokea pitkin myötävirtaa järvelle, viettää siellä yksi yö majatalossa, aloittaa seuraavana päivänä paluumatka vastavirtaan ja nukkua yö shikarassa. Perille päästyämme päätimme kuitenkin viettää kaksi yötä järvellä ja palata Srinagariin maata pitkin.

Matka Monsbul-järvelle sujui leppoisasti. Meidän kolmen maksavan asiakkaan lisäksi mukana oli Gulam, joka toimi oppaana ja kokkina, ja kaksi melojaa. Aurinko paistoi. Igors luki Koraania, Remi räpsi valokuvia ja minä lojuin shikaran pohjalla roikuttaen jalkojani yli laidan ja katsellen laiskasti ohi lipuvia maisemia. Välillä vastaamme tuli kalastajaperheitä jotka viettävät koko kesänsä pienissä veneissään, välillä rakennustyöläisiä, jotka siirsivät veneillä sementtiä työmaalle. Kyseinen päivä taisi olla myös paikallisten pyykkipäivä, sillä näimme tusinoittan kashmirilaisia pesemässä pyykkiä joen rannassa. Ainoa merkittävä välikohtaus matkallamme oli kun erässä kohdassa joki haarautui hetkeksi. Päävirran yli meni hyvin matala silta jonka alta shikaramme ei sellaisenaan mahtunut joten otimme kiertotien. Puoliväliin päästyämme intialaiset sotilaat pysäyttivät meidät ja vaativat tullimaksua sillattoman jokireitin käytöstä. Gulam ei luonnollisestikaan suostunut maksamana koska kyseessä oli puhdas rahastusyritys. Palasimme päävirralle, irrotimme shikaran katon ja pääsimme jatkamaan matkaamme sillan alta. Päivän kohokohta oli kun Igors kaivoi esiin latviasta mukanaan tuomansa ruisleivän jota jakoi meille armollisesti ja jota mutustelin onnesta soikeana.

Ensimmäisenä iltana Monsbul-järvellä, pimeän tultua ja Remin sekä Gulamin vetäydyttyä jo sisätiloihin, istuimme Igorsin kanssa majatalomme portailla, siemailimme viskiä ja keskustelimme moottoripyöräilystä, matkustamisesta, valokuvaamisesta ja elämästä yleensä. Igorsilla on kaksikin pyörää kotona – HD:n Road King ja Royal Enfield – ja hän on myös kiertänyt Intiaa monasti pyörällä. Aikamme istuttuamme alkoi lyhyiden välähdysten saattelemana jostain kaukaa kuulua matalaa jyrinää. Pikkuhiljaa sekä välähdykset että jyrinä voimistuivat ja yltyivät lopulta ankarimmaksi koskaan kokemakseni ukkosmyrskyksi. Noin tunnin ajan salamoi keskimäärin 7 sekunnin välein ja jyrinä oli kirjaimellisesti taukoamaton. Myös seuraavana iltana ukkosti, joten vietimme iltamme pelaten korttia kynttilänvalossa.

Yousmargin puistoon teimme päivämatkan. Gulam järjesti meille hevoset, mutta minä en ratsastamisesta pahemmin nauttinut. Olen ratsastanut kerran aikasemmin, Suomessa tasaisella maalla, eikä mulla silloin ollut sitä vastaan mitään. Mutta nyt, kun kuljimme kapeita vuoristoteita, en jotenkin luottanut hevoseeni. Enkä pitänyt siitä että hallinnut tilannetta – en nimittäin saanut hevostani tottelemaan käskyjäni niin millään. Niinpä alun jälkeen päätin kävella ja Gulam pääsi hevosen selkään. Yousmargin mielenkiintoisinta antia oli turistikeskuksesta jonkin matkan päässä oleva mustalaiskylä, jonne muut turistit eivät jostain syystä tulleet. (Tuskin he oikeasti romaneja olivat, mutta Gulam kutsui sitä gypsy-kyläksi, joten minäkin kutsun niitä mustalaisiksi paremman sanan puutteessa.)

Toisella hieman pidemmällä retkellämme oli tarkoitus mennä vuorille Gangabol-järvelle. Retkemme alkoi Naranagin kylästä noin 30 kilometriä Srinagarista ja kesti 4 päivää ja 3 yötä. Igors oli lähtenyt kotiin ja maksavia asiakkaita olimme tällä kertaa minä, Remi ja Dean. Starttasimme Srinagarista aamulla yhdeksän maissa ja saavuimme Naranagiin hieman kymmenen jälkeen. Hevosia odottaessamme jouduimme koululasten piirittämiksi. Ensin he kysyivät rahaa, mutta opittuaan että eivät saa multa penniäkään, rupesivat pyytämään kynää koulua varten. Sydämeni suli ja olisin jopa antanut kynäni jos se olisi ollut lähettyvilläni. Vasta myöhemmin kuulin etteivät he oikasti niitä kyniä tarvitse vaan myyvät ne kauppoihin. Jos kerjäämisessä pidettäisi MM-kilpailut, voittaja-maasta ei olisi pienintäkään epäselvyyttä.

Hetken odotettuamme hevosmiehet saapuivat hevosineen – 3 hevosta tavaroita ja kaksi ratsastamista varten. Koska oli vasta kevät eikä retkeilykausi ollut vielä kunnolla alkanut eivät hevosmiehet halunneet aluksi mennä ylös vuorille. Suurin osa turisteista ei yövy ollenkaan vuorilla vaan Naranagin kylän vieressä olevalla leirintäalueella josta tekevät päivämatkoja. Me olimme ensimmäiset turistit tällä kaudella jotka halusivat leiriytyä vuorille. Gulamin neuvoteltua aikansa lähtivät hevosmiehet viemään meitä ylös. Naranag sijaitsee 2300 metriä merenpinnan yläpuolella ja leirimme tuli olemaan 3200 metrin korkeudessa. Polku ylös oli kivinen ja jyrkkä. Remi ja Dean ratsastivat suurimman osan matkasta, mutta nämä hevoset vaikuttivat jotenkin nälkiintyneiltä ja heikoilta ja olivat vielä vähemmän luottamusta herättäviä kuin hevosemme Yousmargissa, joten kävelin suosiolla koko matkan. Kohdatessamme lampaita rupesivat hevosmiehet yllättäen piiskaamaan lisää vauhtia hevosiin ja kehottivat minuakin liikkumaan ripeasti. En oikein ymmärtänyt mistä oli kyse, kun näin yht’äkkiä jalkapallon kokoisen kivenmurikan irtoavan lampaiden sorkkien alta ja lähtevän vyöryvmään kovaa vauhtia alaspäin. Minusta kivi lensi parin metrin etäisyydeltä ohi, mutta osui matkallaan erääseen lampaaseen. Ehdin jo ajatella että siitä saamme maukkaan illallisen, kun lammas nousi noin kymmenen metrin vyörymisen jälkeen jaloilleen ja käveli pois.

Toisena päivänä tarkoituksemme oli jatkaa Gangabol järvelle, mutta paikallisten paimenten mukaan polku järvelle oli lumen peittämä. Jätimme Gulamin leiriimme valmistelemaan lounasta, otimme mukaan hieman eväitä ja lähdimme ilman hevosia ja kantamuksiamme kuitenkin katsomaan tilannetta. Pääsimme 3800 metrin korkeudelle, mutta siellä lumi tosiaan pysäytti matkamme ja pyyhkäsi pois toivomme saada illalliseksi itse pyydystämäämme kalaa. Kun palasimme leiriimme olimme saaneet naapureiksi 600 lammasta sekä paimen-perheen.

Kolmantena päivänä aloitimme paluumatkan. Gulam ja suurin osa hevosmiehistä ottivat tavarat ja lähtivät suorinta tietä alas, me Deanin ja Remin kanssa otimme muutaman hevosen ja lähdimme kiertotietä katsellaksemme maisemia. Reitti jota pitkin tulimme alas oli luultavasti vaarallisin mitä olen eläessäni kulkenut ja ihmettelin hieman että kaikki pääsivät ehjin nahoin alas. Polkumme kulki noin 40-45 asteen kulmassa ja kuivat männynneulaset tekivät siitä hyvin liukkaan.

Viimeisen yön vietimme Naranagin kylän vieressä olevalla leirintä-alueella jolla oli myös muutama muu ulkomaalainen. Alas tuleminen kolmantena päivänä osoittautui todella hyväksi ideaksi, sillä sinä iltana myrskysi taas kunnolla. Vuorilla tuuli olisi ollut moninkertainen ja seuraavana aamuna matka alas märällä maalla hyvin haastavaa. Koska ulkona ei ollut sateen takia mitään tekemistä, opetin Gulamille ja Remille Huutopussin jota läisikimme kolmistaan aamu-kahteen. Muuten sään kanssa olimme onnekkaita – monena peräkkäisenä iltana ennen reissuamme satoi ja niin myös reissumme jälkeen, mutta kaksi vuorilla viettämäämme päivää sää oli täydellinen.

Maisemat ylhällä olivat upeita ja retkemme muuten onnistunut, vain hevosmiesten toiminta pilasi hieman tunnelman. He tulivat ylös vuorille mukanaan vain päällysvaatteensa – heillä ei ollut vettä, ei ruokaa, ei telttaa, ei mitään. Tupakoijat eivät ottaneet edes omia tupakoitaan mukaan. Sen sijaan he odottivat saavansa täyden ylläpidon meidän toimesta. He joivat meidän vettä ja söivät meidän ruokaa. Illalla he jopa halusivat meidän telttaan nukkumaan – tähän emme enää suostuneet ja hevosmiehet nukkuivat nuotion vieressä. Aamulla he olivat myös ensimmäisiä vaatimassa aamupalaa. Gulamin mukaan he ovat muiden turistien hemmottelemia. Suurin osa turisteista suostuu siihen että leiri tehdään alas ja vuorille tehdään vain päivämatkoja, joten he ovat tottuneita helppoon rahaan. Ylös tuleminen kaikkien tavaroiden kanssa on hankalaa. Monet länsimaiset turistit myös antavat isoja tippejä tai lahjoja niín kuin esimerkiksi kengät, joita hevosmihet eivät suinkaan ota käyttöönsä vaan myyvät pois. Jos seuraavat asiakkaat näkisivät heidät hyvissä kengissä, olisi paljon pienempi mahdollisuus saada iso tippi. Röyhkeyden lisäksi he olivat myös epäpäteviä. Toisena aamuna herätessämme kaikki hevoset olivat hävinneet. Hevosmiehet eivät olleet nähneet tarpeelliseksi sitoa hevosia, joten eläimet palasivat yöksi kotiin – asia mikä selvisi hevosmiehille vasta puolen päivän etsiskelyn jälkeen.

Toinen asia mihin en ollut täysin tyytyväinen oli oppaamme Gulamin toiminta. 20 vuoden kokemuksestaan huolimatta hän ei ole kovinkaan ammattitaitoinen. Tärkeimpänä seikkana hän ei osaa asettaa odotuksia. Kummallakin retkellämme sain jotain muuta kuin odotin, mikä aiheutti luonnollisesti lievän pettymyksen. (Sinänsä pitäisi oppia olemaan ilman minkäänlaisia odotuksia ja ottamaan asiat vastaan sellaisena kuin ne tulevat, mutta ei mennä nyt siihen.) Tästä huolimatta, uskoisin että Gulam on kashmirilaisista oppaista kuitenkin siitä paremmasta päästä.

Ansaitseeko Kashmir sitten nimityksen Maanpäällinen Paratiisi? Ymmärrän hyvin että Keralan kuumuudesta tuleville intialaisille turisteille – ja intialaisia turisteja siellä riitti – Kashmir tuntuu paratiisilta. Mutta suomalaiselle joka on tottunut luonnon vihreyteen, järviin ja leutoihin kesäsäihin, Kashmir ei ole mitenkään erikoinen. Ainoa merkittävä ero ovat loppujen lopuksi vuoret, mutta niitä näkee vaikka Norjassa tai Alpeilla. Kaikista näkemistäni paikoista, pohjois-Skotlanti on edelleen kaunein.

Tein tässä myös palveluksen ihmiskunnalle ja ajoin lopultakin pois kasvojani koristavan karvoituksen. Gulamin mukaan näytän nyt 15 vuotta nuoremmalta.

Vino pino kuvia myös lisätty Flickriin.

Intia: Kashmir: Srinagar, osa 2

Musiikki: Manowar: Gods of War; Björk: Post;
Sijainti: Leh, Ladakh, Intia

Parin Srinagarissa vietetyn päivän jälkeen israelilaiset matkakumppanini jatkoivat matkaansa kohti Ladakhia. Minä halusin kuitenkin nähdä hieman enemmän tätä maanpäälliseksi paratiisiksi kutsuttua paikkaa, joten jäin. Vaihdoin toiseen asuntoveneeseen – Daffodil (http://www.daffodilexcursion.com) nimeltään – jota pyöritti 36-vuotias kashmirilainen Gulam. Samassa asuntoveneessä majoittuivat myös latvialainen Igors sekä ranskalainen Remi joka oli ollut tien päällä jo vuoden josta viimeiset kolme kuukautta viettänyt Kashmirissa. Myöhemmin seuraamme liittyi myös englantilainen Dean. Vaikka Daffolilla olikin varsin kansainvälinen tunnelma, en länsimaisia turisteja Kashmirissa pahemmin nähnyt.

Heti ensimmäisenä iltana Daffodiliin muuton jälkeen Gulam ilmoitti että vaikka itse ei poltakaan, saisin siltä halutessani hyvälaatuista hashishta halvalla. Myöhemmin kuulin eräältä toiselta matkaajalta, että kashmirilaisen ilotupakan pitäisi tosiaan olla hyvin laadukasta ja halpaa. 10 grammaa saisi 150 rupialla eli noin 2,5 eurolla – onko tämä paljon vai vähän, sitä en tiedä. Myös monet paikalliset polttavat.

Vaikka pidän Srinagarista kaupunkina, oli kaupungilla kävely varsin rasittavaa. Jatkuvasti sai kuulla huuteluja tyyliin ”Hello Mister”, ”Hello my friend, how are you?” kun joko kautkauppiaat, rickshaw-kuskit tai asuntoveneiden sisäänheittäjät halusivat saada huomiosi. Kaikkialla joku halusi myydä jotain. Muutenkin kashmirilaisten kanssa asioidessa sain sellaisen kuvan että kaikki pyörii rahan ympärillä. Jos joku ei haluakaan sulta rahaa – niin kuin Gulam esimerkiksi ostettuaan meille 10 rupian jääteöt sen jälkeen kun olimme maksaneet sille tuhansia rupioita retkeilystä – asiasta vähintään mainitaan kovaan ääneen ja monta kertaa.

Ennen Kashmiriin tuloa moni varoitti minua täkäläisistä huijareista jotka saavat sut maksamaan itsesi kipeiksi erilaisista palveluista, joiden maksuista ei ole sovittu etukäteen. Itse otin hyvin tylyn linjan tuttavuutta tekevien paikallisten kanssa – en kiinnittänyt niihin mitään huomiota – joten en myöskään joutunut minkäänlaisten huijausten kohteeksi. Ihmettelin jopa itsekseni miksi nämä paikalliset jaksavat edes yrittää, koska kukaan täysjärkinen ei lähde mukaan noin selviin huijauksiin. Ihmettelin kunnes tapasin Deanin joka oli mm. maksanut nelinkertaisen hinnan lentolipustaan Delhistä Srinagariin ja 12000 Rs (200€) illallisesta jolle muutamat ystävälliset paikalliset olivat sen kutsuneet. En tiedä tiedostiko Dean edes joutuneensa huijatuksi koska hän suhtautui asiaan hyvin rauhallisesti – totesi vain että olipa kallis illallinen.

Vaikka päivittäinen elämä Srinagarissa on varsin rauhallista ja jopa sotilaiden läsnäoloon tottuu, on todellisuudessa tilanne Kashmirissa on ollut rauhaton jo vuosia. Gulamin mukaan intialaisten sotilaiden läsnäolo ei ainakaan paranna tilannetta – kashmirilaiset sissit hyökkäävät vain sotilaita kohtaan ja jos sotilaita ei olisi, ei olisi myöskään hyökkäyksiä. Gulam kertoi myös eräästä ampumakohtauksesta vuosia sitten johon joutui itsekin mukaan. Sissit ja sotilaat olivat jossain Srinagarin rajalla ammuskelemassa toisiaan ja kolme sotilasta oli kuollut. Sotilaiden huomattua Gulamin, joka oli matkalla takaisin kaupunkiin retkeltä vuorille, ottivat he hänet ihmis-kilveksi sissejä vastaan. Sissit olivat poistuneet tämän jälkeen, mutta sotilaat olivat piesseet Gulamin.

Uusia kuvia ei tällä kertaa ole, mutta huomenna koitan saada lisää tekstiä linjoille ja myös kuvia.

Intia: Kashmir: Srinagar

Musiikki: System of a Down: Hypnotize; Queen: Sheer Heart Attack; Theatre of Tragedy: Aegis
Sijainti: Srinagar, Intia

Vietettyäni pari päivää yksin McLeodganjissa, jatkoin kohti Kashmiria. Bussi Jammuun lähti Dharamsalasta aamulla kello 10 maissa. Kyseessä oli hallituksen operoima ns. paikallisbussi, joka pysähtyi kaikilla asemilla. Reilu 200 kilometrin taittamiseen meni noin 6 tuntia. Samassa bussissa kanssani matkustivat puoliksi israelilainen ja puoliksi sveitsiläinen Reuven sekä puoliksi israelilainen ja puoliksi ranskalainen Arie. Tunnin etsiskelyn jälleen otimme Jammusta yhdessä jeepin Srinagariin. Matkaa oli noin 300 kilometriä ja perillä olimme 9 tuntia myöhemmin. Suurimman osan matkasta ajoimme pimeällä kapeeta ja suhteellisen vilkkaasti liikennöityä vuoristotietä. Mitä Suomessa kutsuttaisi läheltä piti –tilanteiksi, Kashmirissa kutsutaan ohituksiksi, ja muutamat pimeisiin mutkiin tehdyt ohitukset saivat todella pelkäämään henkeni edestä. Ajattelin itsekseni onko parempi katsoa kuolemaa silmiin vaiko yrittää nukkua ja antaa sen tulla yllätyksenä. Ainoa asia mikä lohdutti oli se, että kuskimme oli elänyt jo 40 vuoden ikään ammattiaan harjoittaen ja oli edelleen hengissä. Noin tunnin matkasta vietimme ruuhkassa. Osan tiestä meni nähtävästi yksikaistainen tunneli jonne pääsemistä odotti useamman kilometrin pituinen autojono. Asiaa ei helpottanut se, että jonotettaessa pienemmät autot lähtivät ohittamaan rekkoja ja samalla tukkivat vastaan tulevan liikenteen kaistan. Perille saavuimme kello kahden maissa yöllä. Majapaikan löysimme Shining Star nimiseltä asuntoveneeltä jonka omistaja oli kashmirilainen Ibrahim.

Jammun ja Kashmirin osavaltio muodostuu kolmesta kulttuurillisesti sekä maantieteellisesti erilaisesta alueesta: hindulaisesta Jammusta, islamilaisesta Kashmirista ja buddhalaisesta Ladakhista. Kashmiria on sanottu sekä maanpäälliseksi paratiisiksi että maailman vaarallisimmaksi paikaksi – jälkimmäisen kommentin teki entinen Yhdysvaltojen presidentti Bill Clinton vuonna 1999 kun Intia ja Pakistan olivat lähellä sotaa Kashmirin takia. Intia ja Pakistan ovat nimittäin molemmat sitä mieltä, että Kashmir kuuluu niille, ja tämän takia maiden suhteet ovat olleet tulehtuneina valtioiden synnystä asti vuonna 1947.

Srinagar (asukasluku 1 000 000, korkeus meren pinnasta 1400 m.) on kuuluisa asuntoveneistään sekä puutarhoistaan. Tunnelmaltaan Srinagar on eurooppalaisin näkemistäni Intian kaupungeista. Oikeastaan koko Kashmir ei tunnu – niin ilmastonsa kuin kulttuurinsakin puolesta – ollenkaan Intialta, ja on täten ihan ymmärrettävää, että Kashmirilaiset eivät koe olevansa osa Intiaa. Suurta osaa kaupungista dominoi Dal-järvi asuntoveneineen sekä kelluvine puutarhoineen. Johtuen sekä kashmirilaisten ääri-aktivistien tekemistä terrori-iskuista, että rajakahinoista Pakistanin kanssa, koko kaupunki on Intian armeijan miehittämä. Rynnäkkökiväärein varustettjua sotilaspartioita näkee kaupungin keskustassa parinkymmenen metrin välein. Edellisen kerran Srinagaria koeteltiin kolme kuukautta sitten kun kaupungin keskustassa räjähti pommi ja yksi henkilö kuoli ja seitsemän vahingoittui. Kaikkialla läsnäolevista sotilaista huolimatta, pidän Srinagarin tunnelmasta.

Toisena päivänä Srinagarissa Ibrahim vei meidät israelilaisten kanssa puutarhakierrokselle. Kaupungin ympärillä sijaitsee käsittääkseni noin seitsemän puutarhaa, joista me katsastimme viisi. Puutarhat olivat sinänsä kauniita, mutta muistuttivat kasvillisuudeltaan hyvin paljon toisiaan, ja kun kaikki paikat olivat täynnä intialaisia turisteja, ei niissä puolta päivää pidempää jaksanut viihtyä.

Oleskelu Shining Starilla oli mielenkiintoinen kokemus, ja sen omistaja Ibrahim omituinen kaveri. Isäntämme laukoi jatkuvasti tyhmiä riimejä niin kuin esimerkiksi ”One is fine, two is good, three is free, four is no more” pyytäessäni yhden kupin teetä. Tai ”Six or seven, find your heaven” kun keskustelimme illallisen ajasta, joka oli siis kuuden tai seitsemän maissa. Heti ensimmäisenä iltana Ibrahim kysyi poltimmeko – tarkoittamatta kuitenkaan tupakkaa. Koska seuralaiseni polttivat, ilmestyi Ibrahim seuraavana aamuna ovellemme kädessään pieni muovipussi täynnä jotain ruskeeta ainetta, ja istui myös joka ilta huoneessamme pössyttelemässä israelilaisten kanssa. Saimme kaikki kolme myös muslimi -nimet. Minä olin Juma (Perjantai, muslimien pyhä päivä ja Ibrahimin isän nimi); Arie ja Reuven saivat nimet Satara (lähimpänä jumalaa) ja Kafara (tämän nimen hyvin uskonnollista selitystä en ymmärtänyt.) Majoituksestamme maksoimme 350 Rs (vajaa 6 euroa), johon sisältyi aamiainen ja illallinen, tosin ruoka ei antanut erityistä aihetta juhlimiselle. Ibrahimin perhe oli hyvin mukava; vaimo toimi kokkina ja tytär ja poika auttoivat kaikessa mahdollisessa. Niin Ibrahim kuin sen perhekin ovat viettäneet koko elämäns Kashmirissa, poistumatta sieltä kertaakaan. Kun näytin vaimolle kuvia reissultani, ihmetteli hän kovasti nähdessään ihmisten nukkuivan Mumbain kaduilla.

Loppujen lopuksi muutin kuitenkin pois Shining Starilta koska en ollut tyytyväinen Ibrahimin tapaan hoitaa asioita. En tiedä onko se yksinkertaisesti kashmirilainen tapa, mutta mies puhui enemmän kuin toimitti. Ensimmäisenä aamuna aamiaisella Ibrahim paohoitteli aamiaisen ykinkertaisuutta, ja lupasi että seuraavana aamuna olisi monipuolisempi ateria, mutta siitä huolimatta söimme samaa ruokaa. Isäntamme painotti jatkuvasti haluavansa iloista rahaa, happy money, ja kuinka pidemmällä tähtäimellä happy money on hyväksi businekselle, mutta ei kuitenkaan toiminut sanojensa mukaan. Ensimmäisenä päivänä hinnasta keskusteltaessamme Ibrahim sanoi selvästi majoituksen maksavan ruuan kanssa 300 Rs, mutta illalla hinta olikin yhtäkkiä 350 Rs. Ibrahim selitti hinnan muutoksen väärinkäsityksenä. Etenkin lähtiessäni suuhun jäi paha maku kun maksaessani majoistustani Ibrahim sanoi äkkiä ”Give money for kitchen for good service”. Sain Ibrahimilta 200 Rs vaihtorahaa, josta annoin 100 Ibrahimin vaimolle, mutta kiitoksen sijasta sain vastaukseksi kaksi pystyssä olevaa sormea merkiksi siitä, että anna 200. En kuitenkaan ole varma huijasiko Ibrahim tarkoituksellisesti, vai oliko hän vain huono ja ajattelematon businessmies. Paria päivää myöhemmin kaupungilla kävellessäni seuraani tarkertui Ibrahimin veljenpojaksi esittäytynyt kaveri, joka kyseli miksi muutin pois Shining Starilta ja kertoi että Ibrahimilla on taloudellisia huolia ja että hän oli hyvin surullinen siitä että muutin pois enkä mennyt hänen organisoimalle vaellukselle.

Nyt olen eräällä toisella asutoveneellä, joka on hieman kalliimpi, mutta sen omistaja Gulam vaikuttaa rehelliseltä ja asialliselta kaverilta. Huomenna olisi tarkoitus mennä kolmen päivän pituiselle joki-vaellukselle.

Uudet kuvat alkavat tästä.

Intia: Dharamsala

Musiikki: Manowar: Sign of the Hammer; Emperor: Anthems to the Welkin at Dusk
Sijainti: McLeodganj, Intia

Matkani Delhistä jatkui siis Dominikin, Gideonin ja Solin kanssa kohti Dharamsalaa. Olimme ostaneet liput ilmastoituun ”sleeper”-bussiin, mutta kun olimme menossa bussille saimme kuulla, että kyseistä vuoroa ei ajettu, koska edellisenä yönä paluumatkalla poliisi oli takavarikoinut bussin. Saisimme kuitenkin samalla rahalla ei-ilmastoidun kyydin. Noin puolen tunnin ajon jälkeen, juuri kun olin saanut otettua mukavan asennon, bussi pysähtyi jossain Delhin reunamilla ja meille ilmoitettiin että meidän pitää astua ulos koska tämä bussi menee Manaliin eikä Dharamsalaan. WTF?! Dominik muisti sitten kuulleensa, että tämä ensimmäinen bussi ei tosiaan menisikään Dharamsalaan vaan veisi meidät oikean bussin luokse. Samalla eräs paikallinen poika tarjoutui viemään meidät oikeaan paikkaan. Viiden minuutin kävelyn jälkeen löytyikin oikea bussi. Matka kesti noin 13 tuntia; Dharamsalaan saavuimme aamulla kello kuuden maissa. Vaikka kyytimme on ns. ”sleeper”-mallia, pitivät kuoppainen tie ja parhaat päivänsä nähnyt jousitus huolen siitä, että nukkua ei pahemmin tarvinnut.

Dharamsalan kaupunki sijaitsee Himalajan juurilla ja on tunnettu tiibetiläisten pakolaisten turvapaikkana. Täällä, tai tarkemmin sanottuna muutaman kilometrin päässä olevassa McLeodganjin kylässä, asuu myös Dalai Lama. Tämänkertaisen jutun otsikko on siinä mielessä harhana johtava, että en ole oikeastaan Dharamsalaa vielä nähnyt. Bussi vei meidät McLeodganjiin ja täältä otimme myös hotellin. Gideon ja Sol kävivät katsomassa myös itse Dharamsalaa, mutta minä olen viettänyt aikani kaupunkia ympäröivissä pienissä kylissä. Kutsun tässä jutussa kuitenkin koko aluetta Dharamsalaksi.

Vasta Dharamsalassa ymmärsin kuinka vähän pidinkään Delhistä loppujen lopuksi. Delhissä jo yksinkertaisesti hotellista ulos astuminen keskelle kaiken sen melun, löyhkän, kuumuuden ja päällekäyvien intialaisten kauppiaiden sai pinnan kireelle. Dharamsalassa ilma on puhdasta, tiibetiläiset kauppiaat paljon leppoisampia ja sää melkein täydellinen. Päivisin asteita on noin 25, iltaisin noin 15.

Dharamsala on helppo paikka olla. Aika rientää vaikka ei tekisikään mitään. Täällä on paljon hyviä ravintoloita ja kahviloita joissa voi vaikka pelata backgammonia maitoteetä juodessa. Dharamsala on yksi Intian saderikkaimpia alueita ja iltaisin täällä saa kokea usein pienen ukkosmyrskyn. Sähköt ovat usein poikki ja monissa hotelleissa ja ravintoloissa on oma generaattori. Kadut täällä ovat täynnä kulkukoiria, mutta verrattuna esimerkiksi Delhiläisiin koiriin, ovat ne puhtaita ja rauhallisia. Päivisin koirat enimmäkseen lepäävät ja etenkin varjossa kävellessä pitää usein varoa askeltaan ettei astu nukkuvan karvasäkin päälle. Öisin koirat heräävät ja välillä haukkuminen ja ulvonta on sen laatuista että tuntuu kuin ne pitäisivät jengisotaa. Ihmisiä kohtaan koirat ovat kuitenkin öisinkin ystävällisiä. McLeodganjissa pidetään useampana iltana viikossa Tiibetin vapauttamiseen tähtäävä rukous joka alkaa kynttiläkulkueella. Rukoukseen osallistuu kymmeniä tiibetiläisiä munkkeja ja satoja muita täällä asuvia tiibetiläisiä.

Toisaalta Dharamsala ei ole oikeaa Intiaa. Tiibetiläiset pyörittävät ravintoloita, hotelleja ja kauppoja. Tiibetin liput liehuvat kaikkialla ja ”Free Tibet” paitoja näkee monilla vastaantulijoilla. Jopa turisteja vaikuutaisi olevan täällä enemmän kuin intialaisia. Etenkin Bhagsun kylä, noin kaksi kilometriä McLeodganjista, on oikea hippiparatiisi joka vaikuttaa pyörivän vain turismin ympärillä. Jos omat rastat jäivät kotiin, voit hankkia ne täällä. Terassit ovat täynnä värikkäisiin vaatteisiin pukeutuneita israelilaisia, brittejä ja muita ulkomaalaisia. Muutaman ravintolan seinää koristeli kyltti ”No drugs please” (”Ei huumeita kiitos”), mikä on omiaan kertomaan täkäläisestä asiakaskunnasta.

Terveyteni kannalta Intia ei ainakaan tähän mennessä ole osoittautunut sopivaksi paikaksi minulle. Samana päivänä kun saavuin Dharamsalaan tulin taas kipeeksi. Vatsani oli aluksi enemmän tai vähemmän kunnossa, mutta kuume nousi ja olo oli yksinkertaisesti hyvin heikko. Kun kolmen sängyssä vietetyn päivän jälkeen vointi muuten normalisoitui ja pystyin taas liikkumaan omin voimin, sain viikon kestäneen ripulin. Delhissä ollessani sain myös kaksi eri ihottumaa. Kävin eräänä iltana ulkona erään skottilaisen kaverin kanssa ja join lämpimän oluen johon oli laitettu pari jääpalaa. Seuraavana päivänä olin yltäpäätä punaisten täplien peittämä ja kutitti niin maan perkeleesti. (Otaksun että jää oli tehty suodattamattomasta kraanavedestä, mikä aihettu tämän reaktion.) Toinen ihottuma johtui luultavasti kuumuudesta ja rupesi paranemaan vasta Dharamsalaan päästyäni. Melkein jokaisella Intiassa matkanneella on tarinansa kerrottavana sairaana olemisesta. Dominik söi Delhissä kanaa ja oli viikon poissa pelistä sen jälkeen. Tauti taittui vasta lääkekuurin jälkeen. Eivätkä turistit ole ainoita jotka tulevat kipeiksi täällä – myös paikalliset kärsivät ruokamyrkytyksistä yms. Sairaana olemisessa on kuitenkin yksi hyvä puoli – sen jälkeen osaa taas arvostaa normaalia tervettä oloa.

Dharamsalassa ollessamme teimme Gideonin kanssa muutaman lyhyen vaelluksen. Noin 5 kilometrin päässä McLeodganjista on vesiputous, jolle teimme puolen päivän retken. Toinen retkemme suuntautui noin 8 kilometrin päässä McLeodganjista olevaan Triundiin, joka on pieni asutus noin 2800 metrin korkeudella meren pinnasta, eli nousua oli noin 1000 metriä. Seuraamme liittäytyi myös tanskalainen Morten. Polku Triundiin oli hyvin kivinen ja nousua oli paikotellen yli 30%. Toisella sivustalla oli kallio ja toisella kymmenien metrien jyrkkä pudotus. Maisemat olivat kuitenkin hienoja ja ylös käveleminen sen arvoista. Triundissa on kolme telttamaista kahvilaa, joista sai suklaapatukoiden, pähkinöiden ja juomien lisäksi ostettua lisä-vihanneksilla tarjottuja maggi-pikanuudeleita. Asutusta Triundissa on muutama lammaspaimen ja jokusensata lammasta ja vuohta. Yön vietimme luolassa makuupusseihimme kääriytyneenä. Minulla ei makuupussia matkassa ole, mutta sain vuokrattua sellaisen perillä. Toisena vaihtoehtona olisi ollut vuokrata huone hintaa 1000 rupiaa (n. 18€) per yö.

Dharamsalassa pieni ryhmämme hajosi kun Gideon yht’äkkiä päätti ettei haluakaan lähteä Kashmiriin, Dominik jätti reissun kesken ja lensi Turkkiin tytön luokse jonka oli tavannut matkallaan Intiaan, ja Sol häipyi muuten vaan omille teilleen. Minä päätin kuitenkin katsastaa Kashmirin ja Ladakhin kun nyt kerran täälläpäin jo olin.

Uudet kuvat alkavat tästä.

Intia: Tunnelmia Delhista, osa 2

Musiikki: The Gossip: Standing in the way of Control
Sijainti: McLeodganj, Intia

Delhissä minua oli odottamassa ystäväni Paavo joka oli viettänyt Intiassa jo kolme kuukautta ja lentäisi takaisin Suomeen vajaa viikon kuluttua. Paavolla oli täällä myös pari intialaista ystävää, delhiläinen Barnalee ja Goalta kotoisin oleva Ramesh, joten ensimmäiset päivät vietin heidän seurassa. Samana päivänä kun Paavo aloitti kotimatkansa tutustuin hotellissa aamiaisella ruotsalaiseen tyttöön nimeltä Valeria. Valeria oli tullut Siperian kautta junalla Mongoliaan ja kiertänyt mm. Kiinan ja Thaimaan kautta Intiaan. Viikkoa myöhemmin Valeria lensi kotiin, mutta edeltävänä iltana olin tutustunut saksalaiseen Dominikiin ja argentiinalaiseen Soledadiin, joten yksinoloa ei tarvinnut pelätä.

Vaikka kaupungin rytmi tuntuukin olevan aika hektinen, enkä tosiaankaan voi sanoa pitäväni siitä pahemmin, oli Delhissä viettämäni aika siitä huolmatta varsin leppoisaa. Käppäilimme kaupungilla Paavon kanssa, kävimme uimassa Valerian kanssa, illastimme jollain Paharganjin monista kattoterasseista, pidimme elokuvailtoja läppärilläni hotellilla ja kävimme katsomassa Intian itsepuolustuslajien festivaaleja. Eräänä päivänä – koska 40 astetta varjossa ei ollut minulle tarpeeksi – kävin jopa saunassa. Ne ovat kuitenkin ne pienet ilot mitkä ovat isoimpia. Voitte vain kuvitella iloni kun kahden viikon intialaisen oluen jälkeen löysin eräästä ravintolasta Kilkennyä. Kahteen tuoppiin meni melkein koko päivän budjetti, mutta kyllä se oli sen arvoista. Kaiken tämän chillailun vastapainoksi kävin välillä kiertämässä tietokonekauppoja Barnaleen kanssa ja myöhemmin asentelin ostamaamme konetta sille. Ohjelmistoja etsiessäni, kun kysyin erinnäisistä myyntikojuista onko heillä alkuperäistä softaa, sain vastaukseksi yleensä ”Kyllä, kyllä. Kaikki tuotteemme ovat alkuperäisiä kopioita.”

Päivää sen jälkeen kun saavuin Delhiin, toivuttani vatsataudista, teimme Paavon, Rameshin ja Barnaleen kanssa reissun Agraan joka on kuuluisa Taj Mahalista. Agra vaikuttaa pyörivän lähinnä turismin ympärillä. Hinnat täällä olivat korkeimpia mitä olin lyhyen Intiassa oloni aikana nähnyt. Tämän lisäksi ulkomaalaiset turistit saivat täällä aivan erityiskohtelua – pääsy Taj Mahaliin maksoi intialaisille 20 rupiaa (0,30€), kun ulkomaalaisille hinta oli 750 rupiaa (12,50€). Itse Taj Mahal oli iso vanha talo. Sillä oli katto ja neljä seinää. Agran toinen suuri nähtävyys on Red Fort – punainen linnoitus – jonka mielenkiintoisinta antia olivat keskenäistä hellyyttä osoittavat apinat.

Eräänä viimeisimmistä päivistäni Delhissä päädyimme Valerian kanssa taas erään – vielä nimeämättömän – Bollywood elokuvan kuvauksiin. Tällä kertaa kyseessä oli päiväkohtaus ja tehtävämme oli seistä keskipäivän kuumassa auringossa keskellä modernia ostoskeskusta. Jostain syystä elokuvantekijät halusivat vaatteistaa meidät ulkomaalaiset tällä kertaa hyvin typerän värikkäästi vaikka intialaiset saivat käyttää ns. normaaleja vaatteita. (Kuvassa Sol, Dominik, Valeria, allekirjoittanut ja Bart.)

Osasyynä sille miksi en pitänyt kiirettä Delhistä lähtemisen kanssa oli se, että en ollut yksinkertaisesti keksinyt minne mennä seuraavaksi. Intia on iso maa, ja nähtävää ja tekemistä täällä riittää moneen makuun. Halusin periaatteessa nähdä etelä-Intiaakin ennen pohjoiseen suuntaamista, mutta lämpötilat etelässä alkoivat olla jo aika korkeita. Delhin Bollywood-kuvauksissa tapaamani Dominik ja Sol, jotka hekin olivat tutustuneet vain päivää aiksemmin, suunnittelivat lähtöä pohjoiseen Dharamsalaan, joten päätin lopulta lähteä heidän matkaan. Seuraamme liittyi vielä Dominikin Mumbain lentokentällä paria päivää aikasemmin tapaama hollantilainen Gideon.

Uudet kuvat alkavat tästä.