Sijainti: Leh, Ladakh, Intia
Srinagarista käsin teimme eri kokoonpanoilla muutaman retken ympäröivään luontoon. Igorsin ja Remin kanssa teimme shikara-retkeksi (shikara on tietynlainen kashmirilainen vene, joka muistuttaa vähän Venetrsiassa käytössä olevia veneitä) tarkoitetun matkan Monsbul-järvelle. Suunnitelmamme oli siirtyä shikaralla Jhelum-jokea pitkin myötävirtaa järvelle, viettää siellä yksi yö majatalossa, aloittaa seuraavana päivänä paluumatka vastavirtaan ja nukkua yö shikarassa. Perille päästyämme päätimme kuitenkin viettää kaksi yötä järvellä ja palata Srinagariin maata pitkin.
Matka Monsbul-järvelle sujui leppoisasti. Meidän kolmen maksavan asiakkaan lisäksi mukana oli Gulam, joka toimi oppaana ja kokkina, ja kaksi melojaa. Aurinko paistoi. Igors luki Koraania, Remi räpsi valokuvia ja minä lojuin shikaran pohjalla roikuttaen jalkojani yli laidan ja katsellen laiskasti ohi lipuvia maisemia. Välillä vastaamme tuli kalastajaperheitä jotka viettävät koko kesänsä pienissä veneissään, välillä rakennustyöläisiä, jotka siirsivät veneillä sementtiä työmaalle. Kyseinen päivä taisi olla myös paikallisten pyykkipäivä, sillä näimme tusinoittan kashmirilaisia pesemässä pyykkiä joen rannassa. Ainoa merkittävä välikohtaus matkallamme oli kun erässä kohdassa joki haarautui hetkeksi. Päävirran yli meni hyvin matala silta jonka alta shikaramme ei sellaisenaan mahtunut joten 
otimme kiertotien. Puoliväliin päästyämme intialaiset sotilaat pysäyttivät meidät ja vaativat tullimaksua sillattoman jokireitin käytöstä. Gulam ei luonnollisestikaan suostunut maksamana koska kyseessä oli puhdas rahastusyritys. Palasimme päävirralle, irrotimme shikaran katon ja pääsimme jatkamaan matkaamme sillan alta. Päivän kohokohta oli kun Igors kaivoi esiin latviasta mukanaan tuomansa ruisleivän jota jakoi meille armollisesti ja jota mutustelin onnesta soikeana.
Ensimmäisenä iltana Monsbul-järvellä, pimeän tultua ja Remin sekä Gulamin vetäydyttyä jo sisätiloihin, istuimme Igorsin kanssa majatalomme portailla, siemailimme viskiä ja keskustelimme moottoripyöräilystä, matkustamisesta, valokuvaamisesta ja elämästä yleensä. Igorsilla on kaksikin pyörää kotona – HD:n Road King ja Royal Enfield – ja hän on myös kiertänyt Intiaa monasti pyörällä. Aikamme istuttuamme alkoi lyhyiden välähdysten saattelemana jostain kaukaa kuulua matalaa jyrinää. Pikkuhiljaa sekä välähdykset että jyrinä voimistuivat ja yltyivät lopulta ankarimmaksi koskaan kokemakseni ukkosmyrskyksi. Noin tunnin ajan salamoi keskimäärin 7 sekunnin välein ja jyrinä oli kirjaimellisesti taukoamaton. Myös seuraavana iltana ukkosti, joten vietimme iltamme pelaten korttia kynttilänvalossa.
Yousmargin puistoon teimme päivämatkan. Gulam järjesti meille hevoset, mutta minä en ratsastamisesta pahemmin nauttinut. Olen ratsastanut kerran aikasemmin, Suomessa tasaisella maalla, eikä mulla silloin ollut sitä vastaan mitään. Mutta nyt, kun kuljimme kapeita vuoristoteita, en jotenkin luottanut hevoseeni. Enkä pitänyt siitä että hallinnut tilannetta – en nimittäin saanut hevostani tottelemaan käskyjäni niin millään. Niinpä alun jälkeen päätin kävella ja Gulam pääsi hevosen selkään. Yousmargin mielenkiintoisinta antia oli turistikeskuksesta jonkin matkan päässä oleva mustalaiskylä, jonne muut turistit eivät jostain syystä tulleet. (Tuskin he oikeasti romaneja olivat, mutta Gulam kutsui sitä gypsy-kyläksi, joten minäkin kutsun niitä mustalaisiksi paremman sanan puutteessa.)
Toisella hieman pidemmällä retkellämme oli tarkoitus mennä vuorille Gangabol-järvelle. Retkemme alkoi Naranagin kylästä noin 30 kilometriä Srinagarista ja kesti 4 päivää ja 3 yötä. Igors oli lähtenyt kotiin ja maksavia asiakkaita olimme tällä kertaa minä, Remi ja Dean. Starttasimme Srinagarista aamulla yhdeksän maissa ja saavuimme Naranagiin hieman kymmenen jälkeen. Hevosia odottaessamme jouduimme koululasten piirittämiksi. Ensin he kysyivät rahaa, mutta opittuaan että eivät saa multa penniäkään, rupesivat pyytämään kynää koulua varten. Sydämeni suli ja olisin jopa antanut kynäni jos se olisi ollut lähettyvilläni. Vasta myöhemmin kuulin etteivät he oikasti niitä kyniä tarvitse vaan myyvät ne kauppoihin. Jos kerjäämisessä pidettäisi MM-kilpailut, voittaja-maasta ei olisi pienintäkään epäselvyyttä.
Hetken odotettuamme hevosmiehet saapuivat hevosineen – 3 hevosta tavaroita ja kaksi ratsastamista varten. Koska oli vasta kevät eikä retkeilykausi ollut vielä kunnolla alkanut eivät hevosmiehet halunneet aluksi mennä ylös vuorille. Suurin osa turisteista ei yövy ollenkaan vuorilla vaan Naranagin kylän vieressä olevalla leirintäalueella josta tekevät päivämatkoja. Me olimme ensimmäiset turistit tällä kaudella jotka halusivat leiriytyä vuorille. Gulamin neuvoteltua aikansa lähtivät hevosmiehet viemään meitä ylös. Naranag sijaitsee 2300 metriä merenpinnan yläpuolella ja leirimme tuli olemaan 3200 metrin korkeudessa. Polku ylös oli kivinen ja jyrkkä. Remi ja Dean ratsastivat suurimman osan matkasta, mutta nämä hevoset vaikuttivat jotenkin nälkiintyneiltä ja heikoilta ja olivat vielä vähemmän luottamusta herättäviä kuin hevosemme Yousmargissa, joten kävelin suosiolla koko matkan. Kohdatessamme lampaita rupesivat hevosmiehet yllättäen piiskaamaan lisää vauhtia hevosiin ja kehottivat minuakin liikkumaan ripeasti. En oikein ymmärtänyt mistä oli kyse, kun näin yht’äkkiä jalkapallon kokoisen kivenmurikan irtoavan lampaiden sorkkien alta ja lähtevän vyöryvmään kovaa vauhtia alaspäin. Minusta kivi lensi parin metrin etäisyydeltä ohi, mutta osui matkallaan erääseen lampaaseen. Ehdin jo ajatella että siitä saamme maukkaan illallisen, kun lammas nousi noin kymmenen metrin vyörymisen jälkeen jaloilleen ja käveli pois.
Toisena päivänä tarkoituksemme oli jatkaa Gangabol järvelle, mutta paikallisten paimenten mukaan polku järvelle oli lumen peittämä. Jätimme Gulamin leiriimme valmistelemaan lounasta, otimme mukaan hieman eväitä ja lähdimme ilman hevosia ja kantamuksiamme kuitenkin katsomaan tilannetta. Pääsimme 3800 metrin korkeudelle, mutta siellä lumi tosiaan pysäytti matkamme ja pyyhkäsi pois toivomme saada illalliseksi itse pyydystämäämme kalaa. Kun palasimme leiriimme olimme saaneet naapureiksi 600 lammasta sekä paimen-perheen.Kolmantena päivänä aloitimme paluumatkan. Gulam ja suurin osa hevosmiehistä ottivat tavarat ja lähtivät suorinta tietä alas, me Deanin ja Remin kanssa otimme muutaman hevosen ja lähdimme kiertotietä katsellaksemme maisemia. Reitti jota pitkin tulimme alas oli luultavasti vaarallisin mitä olen eläessäni kulkenut ja ihmettelin hieman että kaikki pääsivät ehjin nahoin alas. Polkumme kulki noin 40-45 asteen kulmassa ja kuivat männynneulaset tekivät siitä hyvin liukkaan.
Viimeisen yön vietimme Naranagin kylän vieressä olevalla leirintä-alueella jolla oli myös muutama muu ulkomaalainen. Alas tuleminen kolmantena päivänä osoittautui todella hyväksi ideaksi, sillä sinä iltana myrskysi taas kunnolla. Vuorilla tuuli olisi ollut moninkertainen ja seuraavana aamuna matka alas märällä maalla hyvin haastavaa. Koska ulkona ei ollut sateen takia mitään tekemistä, opetin Gulamille ja Remille Huutopussin jota läisikimme kolmistaan aamu-kahteen. Muuten sään kanssa olimme onnekkaita – monena peräkkäisenä iltana ennen reissuamme satoi ja niin myös reissumme jälkeen, mutta kaksi vuorilla viettämäämme päivää sää oli täydellinen.
Maisemat ylhällä olivat upeita ja retkemme muuten onnistunut, vain hevosmiesten toiminta pilasi hieman tunnelman. He tulivat ylös vuorille mukanaan vain päällysvaatteensa – heillä ei ollut vettä, ei ruokaa, ei telttaa, ei mitään. Tupakoijat eivät ottaneet edes omia tupakoitaan mukaan. Sen sijaan he odottivat saavansa täyden ylläpidon meidän toimesta. He joivat meidän vettä ja söivät meidän ruokaa. Illalla he jopa halusivat meidän telttaan nukkumaan – tähän emme enää suostuneet ja hevosmiehet nukkuivat nuotion vieressä. Aamulla he olivat myös ensimmäisiä vaatimassa aamupalaa. Gulamin mukaan he ovat muiden turistien hemmottelemia. Suurin osa turisteista suostuu siihen että leiri tehdään alas ja vuorille tehdään vain päivämatkoja, joten he ovat tottuneita helppoon rahaan. Ylös tuleminen kaikkien tavaroiden kanssa on hankalaa. Monet länsimaiset turistit myös antavat isoja tippejä tai lahjoja niín kuin esimerkiksi kengät, joita hevosmihet eivät suinkaan ota käyttöönsä vaan myyvät pois. Jos seuraavat asiakkaat näkisivät heidät hyvissä kengissä, olisi paljon pienempi mahdollisuus saada iso tippi. Röyhkeyden lisäksi he olivat myös epäpäteviä. Toisena aamuna herätessämme kaikki hevoset olivat hävinneet. Hevosmiehet eivät olleet nähneet tarpeelliseksi sitoa hevosia, joten eläimet palasivat yöksi kotiin – asia mikä selvisi hevosmiehille vasta puolen päivän etsiskelyn jälkeen.
Toinen asia mihin en ollut täysin tyytyväinen oli oppaamme Gulamin toiminta. 20 vuoden kokemuksestaan huolimatta hän ei ole kovinkaan ammattitaitoinen. Tärkeimpänä seikkana hän ei osaa asettaa odotuksia. Kummallakin retkellämme sain jotain muuta kuin odotin, mikä aiheutti luonnollisesti lievän pettymyksen. (Sinänsä pitäisi oppia olemaan ilman minkäänlaisia odotuksia ja ottamaan asiat vastaan sellaisena kuin ne tulevat, mutta ei mennä nyt siihen.) Tästä huolimatta, uskoisin että Gulam on kashmirilaisista oppaista kuitenkin siitä paremmasta päästä.
Ansaitseeko Kashmir sitten nimityksen Maanpäällinen Paratiisi? Ymmärrän hyvin että Keralan kuumuudesta tuleville intialaisille turisteille – ja intialaisia turisteja siellä riitti – Kashmir tuntuu paratiisilta. Mutta suomalaiselle joka on tottunut luonnon vihreyteen, järviin ja leutoihin kesäsäihin, Kashmir ei ole mitenkään erikoinen. Ainoa merkittävä ero ovat loppujen lopuksi vuoret, mutta niitä näkee vaikka Norjassa tai Alpeilla. Kaikista näkemistäni paikoista, pohjois-Skotlanti on edelleen kaunein.Tein tässä myös palveluksen ihmiskunnalle ja ajoin lopultakin pois kasvojani koristavan karvoituksen. Gulamin mukaan näytän nyt 15 vuotta nuoremmalta.
Vino pino kuvia myös lisätty Flickriin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti