Intia: Varanasi

Musiikki: WASP: Kill Fuck Die; Flogging Molly: Float; Mayhem: De Mysteriis Dom Sathanas
Sijainti: Haridwar, Intia

Sravastista jatkoin Vipassana-kurssin päätyttyä kohti Varanasia. Kello yhdeksältä illalla, 6 tunnin bussiajelun jälkeen saavuin Lucknowhun, josta onnistuin saamaan lipun junaan joka lähti 5 minuuttia myöhemmin. Olin saanut ns. paikattoman lipun, joten vietin 5 tuntia kestäneen matkan junan käytävällä, oven vieressä lattialla, reppuuni nojaten. Vieressäni olleesta vessasta tuli aina välillä raikas tuulahdus, mutta muuten matka meni nopeasti ja sain jopa torkuttua hieman.

Saavuin Varanasiin (intialaisittain Banaras, väkiluku reilu 3 miljoonaa) hieman ennen kello kahta yöllä. En ollut ehtinyt astua kahta askeltakaan junasta ulos, kun hihaani tarrautui rickshaw-kuski joka tarjoutui viemään mut hyvään ja halpaan hotelliin. Koska kello oli paljon ja olin väsynyt, otin tarjouksen vastaan. Vartin ajelun jälkeen saavuin hotelliin joka pieneksi yllätyksekseni todellakin oli hyvä ja halpa, eikä rickshawn maksanut yhtään tavallista enempää.

Varanasiin saapuminen merkitsi saapumista taas turismin lieveilmiöiden pariin. Edellisen kahden viikon aikana olin tavannut yhteensä 4 länsimaalaista, joista kaksi Vipassana-kurssilla. Täällä turisteja taas riitti. Länsimaalaisia ei näkynyt mitenkään erityisen paljoa, mutta Varanasissa käy paljon intialaisia turisteja, ja – joko siitä johtuen tai siitä huolimatta – turismin varjopuolet olivat täällä pahimpia mitä olen missään Intialaisessa kaupungissa vielä kokenut. Joka toisella askeleella sai väistellä rickshaw-kuskeja, hashiksen myyjiä ja venemiehiä. Jatkuvasti joku huutaa perääsi ”Hello sir!”, ”Hello friend!”, ”Hey man!”, ”Excuse me!”, ”Come here”, ”Where are you going?” jne. Eräänä iltana, auringon jo laskettua, väsyttyäni tähän jatkuvaan huuteluun, kaivoin ulos iPodini ja laitoin soimaan WASPin albumin Kill Fuck Die. Kadut olivat, kuten tavallista, täynnä värikkäästi pukeutuneita ihmisiä ja kauppiaita myymässä kaikkea mahdollista. Tuli lievästi psykedeelinen olo kävellessäni keskellä tätä väriä ja vilkkautta, tuntui kuin olisin ollut jossain friikkisirkuksessa. Odotin että minä hetkenä tahansa jalattomat kerjäläiset rupeevat kävelemään käsillään ja heittämään voltteja, polkupyörä-rickshawt keulimaan ympyrässä ympärilläni ja jostain tulee esiin takajaloilla kävelevä elefantti.

Varanasissa jouduin myös parin pienen vedätyksen uhriksi. Ensimmäisenä päivänä kävellessäni kaupungilla seuraani liittäytyi eräs paikallinen joka rupesi juttelemaan. Ajattelin että tuskin se hyvää hyvyyttään vaan rupee tuttavuutta tekemään ja suhtauduin siihen viileän välinpitämättömästi. Kun se sanoi olevansa kotoisin Nepalista, olevansa vain opiskelemassa Varanasissa, haluavansa harjoittaa englantiaan, ja että voisi poistua jos en haluaisi jutella, lämpenin kuitenkin hieman. Hetken juteltuamme tarjoutui uusi tuttavani näyttämään mulle silkintekoaluetta. Varanasi on tosiaan kuuluisa silkistään. Täällä on alue, jossa noin 10000 käsityöläistä, enimmäkseen muslimeita, tekevät päivästä paivään silkkiä. Heidän päiväpalkkansa saattaa olla noin 200 rupiaa (3 euroa), jolla pitää elättää koko perhe, eikä heillä itsellään tule koskaan olemaan varaa luomaansa kankaaseen. Tämän kierroksen jälkeen kysyi oppaani haluaisinko silkin luomisprosessi nähtyäni, nähdä myös lopullisia tuotteita. Astuimme sisään pieneen liikkeeseen joka oli täynnä kankaita. Sekä oppaani että myyjä painottivat moneen otteeseen ettei mun tarvinnut ostaa mitään jollen halunnut ja rupesivat lastaamaan eteeni mitä erilaisimpia silkki-kankaita. Koska olin jo jonkin aikaa suunnitellut silkki-paidan teettämistä, päädyin ostamaan pari metriä raakasilkkiä ja yhden huivin joista maksoin yhteensä 23 euroa. Myöhemmin löysin merkittävästi halvempia kauppoja, joissa olisin joutunut maksamaan samasta tavarasta noin 13 euroa.

Toinen hyvin yleinen vedätys jota harrastetaan joka päivä Dasaswameh Ghatilla on hieronta-vedätys. Kaveri pysäyttää sut ja kysyy haluatko päähieronnan kymmenellä rupialla (0,15€). Ajattelet että näin mitättömästä summasta voi hyvinkin rentoutua hetken. Hierojasi hieroo päätäsi hetken, mutta siirtyy sitten pikkuhiljaa hieromaan hartioitasi, käsiäsi, selkääsi ja koko kehoasi ja sanoo antavansa koko hieronnan ja että jos olet tyytyväinen, maksat mitä haluat. 10 minuuttia hierottua hierojasi toteaa ohimennen että muutaman tyytyväiset asiakkaat ovat maksaneet esim. 400-600 rupiaa (noin 7-10 euroa). Aina vähän väliä hierojasi kysyy, että onko hyvää. Jossain vaiheessa mukaan tulee vielä toinen hieroja. Noin 20 minuutin jälkeen hierojasi toteaa, että jos olet tyytyväinen voit maksaa esim 500 rupiaa. Tässä kohtaa minä nousin ylös, kiitin kohteliaasti hieronnasta, maksoin 150 rupiaa ja kävelin pois, jättäen hierojani huutamaan perääni, että pitäisi maksaa lisää.

Näistä varjopuolista huolimatta Varanasi on tähän asti näkemistäni Intian kaupungeista ehdottomasti kiehtovin. Tätä ”oikeampaa” Intiaa antaa hakea. Kaduilla saa usein nähdä kuolleita kuljettavia kulkueita matkalla polttohautaukseen Gangesin varrelle, tai uskonnollisia kulkueita, joissa edessä kulkee pieni alttari varustettuna järjettömän kokoisilla kaijuttimilla ja pyörillä liikkuvalla aggregaatilla, ja jonka perässä kulkee satapäinen palvojajoukko laulaen ja tanssien, musiikin soidessa lujalla. Kaikkialla voi nähdä sadhuja, pyhiä miehiä jotka tunnistaa oransseista vaatteista, pitkistä harmaista parroista ja hiuksista, ja usein valkoisiksi maalatuista kasvoista. Tiedättekö muuten mitä tämä valkoinen aine on sadhujen kasvoilla? Se on kuivatun lehmänpaskan tuhkaa. Gangesin varrella voi nähdä mihin kellonaikaan tahansa ruumiita palamassa. Suinkaan kaikki eivät saa polttohautausta, jonka uskotaan vapauttavan sielun uudelleensyntymän kierrosta. Polttamatta jätetään pyhät miehet, käärmeenpuremaan kuolleet, raskaana olevat naiset sekä lapset. Polttahautaukseen tarvitaan keskimäärin 250 kiloa puuta, neljästä erilaisesta puulajista, yhteishinnaltaan satoja euroja.

Sähkökatkokset Varanasissa ovat hyvin yleisiä. Yksi tavallisimpia ääniä kadulla onkin aggrigaattien tasainen putputus. Jos kävelee missä tahansa muualla kuin Gangesin varrella, pikkulapset tervehtivät usein hymyillen ja tulevat kättelemään. Gangesin varrellakin lapset tulevat tekemään tuttavuutta – joko myydäkseen pieniä kukilla täytettyjä kynttiläveneitä jotka Gangesiin laskettuna tuottavat hyvää karmaa tai pyytääkseen valokuvaansa otettavan jonka jälkeen voivat vaatia ”valokuvarahaa”. Gangesin ranta on auringonnoususta myöhään iltaan asti täynnä elämää. Ihmiset pesevät pyykkiään, peseytyvät itse, käyvät paskalla, rukoilevat, pitävät erilaisia uhrimenoja, jne. Joen ranta on täynnä ns. ghat’eja, veteen ulottuvia portaikkoja. Varanasissa näitä ghat’eja on noin 80, eli koko läntinen joen ranta on niiden peittämä.

Vietin Varanasissa 6 päivää. Suurimman osan ajasta kävelin kaupungilla, eksyen sokkelomaisilla pikkukauduilla, tai Gangesin varrella, jossa riitti ihmettelemistä, tai istuin jollain vilkkaalla ghatilla ihmisiä katsoen tai kirjaani lukien (Iain Banks: The Bridge). Jokapäiväiseksi perinteeksi muodostui syödä jäätelöä eräässä jäätelöpaikassa Dasaswameh ghatin lähistöllä. Muutamana päivänä tuli tehtyä parin tunnin mittainen pakollinen vene-ajelu auringonnousun aikaan. Iltaisin söin usein ulkona, miellyttävimpänä kokemuksena Lonely Planetinkin suosittelema Ganga Fuji Home. Söin Chicken Butter Masalaa (ainoa tietämäni oikeasti maukas intialainen ruokalaji) ja kuuntenlin intialaista livemusiikkia. Viimeisenä iltana Varanasissa villiinnyin ja join yhden oluen. Siihen asti maksani oli saanut ansaittua lepoa Suomen vierailuni aikana tekemästään raskaasta työstä. Tiesittekö muuten että intialainen KingFisher on yksi maailman jouduimmista oluista? Sitä juo yli miljardi intialaista. Tarkoittaako se myös, että se olisi yksi maailman parhaista oluista? Nooh...

Vino pino kuvia ladattu Flickriin.

Intia: Vipassana

Sijainti: Varanasi, Intia

Kuten aikasemmin mainitsin, vietin tässä 10 päivää Vipassana-kurssilla Sravastissa. Pohdiskelin pitkään mitä kirjoittaa siitä. Tämä tapahtuma oli kokemuksena sen verran henkilökohtainen, että ihan kaikesta en pysty kirjoittamaan, mutta toisaalta sen verran mielenkiintoinen ettei sitä voi täysin sivuuttaakaan.

Vipassana on buddhalaisesta perinteestä lähtöisin oleva meditointitekniikka jolla väittämän mukaan itse Goutama Buddha valaistui 2500 vuotta sitten. Pääopettajan Goenkan mukaan Vipassana on ollut parituhatta vuotta kadoksissa – ainoastaan Burmassa (Myanmarissa) se oli säilyttänyt alkuperäisen muotonsa, ja sieltä se lähti parikymmentä vuotta sitten taas leviämään nopeasti maailmalle. Goenkan johdolla maailmalle on perustettu kymmeniä meditointikeskuksia, jossa tätä tekniikkaa opetetaan ilmaiseksi. Ilmaista ei ole ainoastaan opetus vaan myös ruoka ja majoitus opetuksen aikana. Koko opetustoiminta perustuu vapaaehtoistoimintaan ja lahjoituksiin. Kursseja järjestetään myös Suomessa. Lisätietoja saa osoitteesta http://www.dhamma.org/.

Olin valinnut Sravastin kurssipaikasi puhtaasti sijainnin ja kurssin aikataulun perusteella. Tänne saapuessani sain kuulla että Goutama Buddha oli viettänyt täällä kymmeninä kesinä monsuuni-ajan ja monet tulevat tänne puhtaasti tästä syystä. Buddhan aikoihin Sravasti oli yksi Intian isoimmissta kaupungeista – nykyään se on noin 10 000 asukkaan pikkukaupunki jossa on monia luostareita ja meditointikeskuksia, mutta ei oikein mitään muuta merkittävää nähtävää.

Itse meditointikeskus sijaitsi noin 300m x 300m kokoisella aluella ja muodostui toimistorakennuksesta, keittiö/ruokailusalista, meditointisalista sekä muutamasta asuinrakennuksesta. Majoituimme askeettisiin kahden hengen selleihin joiden ainoat huonekalut olivat kaksi hyttysverkoilla varustettua sänkyä. Ensimminen asia mihin kiinnitin huomioni keskukseen saapuessani oli heinäsirkkojen siritys. Olin aina jotenkin yhdistänyt heinäsirkkojen ääntelyn yöhön ja ihmettelin hieman miten ne päivisin näin soittelee. Kun aurinko myöhemmin laski, ymmärsin mistä tämä mielleyhtymä johtui – päivällä kuulemani ääntely ei ollut mitään verrattuna siihen mikä alkoi yön tultua. Kurssikeskuksessa oli mahdollisuus paremman tekemisen puutteessa tarkkailla myös apinoita, jotka mm. varastivat omenan huoneestani.

Mistään lepokodista ei Vipassanan kanssa ole kyse. Ilmaisen ruuan ja majoituksen eteen saa tehdä tosissaan töitä. Vuorokausirytmi kurssilla oli seuraava:

• 04:00 Herätys
  
• 04:30 2 tuntia meditointia
  
• 06:30 Aamiainen ja lepoa
  
• 08:00 3 tuntia meditointia
  
• 11:00 Lounas ja lepoa
  
• 13:00 4 tuntia meditointia
  
• 17:00 Iltapala
  
• 18:00 1 tunti meditointia
  
• 19:00 Opetusta
  
• 21:00 Päivän loppu
  
• 21:30 Valot pois – nukkumaan
  

Tiukan aikataulin lisäksi kaikkien kurssille osallistujien lisäksi piti noudattaa seuraavia sääntöjä:

• Ei saa tappaa (edes hyttystä)
  
• Ei saa valehdella
  
• Ei saa varastaa
  
• Ei saa käyttää mitään huumaavia aineita (mukaan lukien alkoholi ja tupakka)
  
• Ei saa harrastaa minkäänlaista seksuaalista toimintaa
  
• Ei saa puhua eikä millään muulla muotoa kommunikoida muiden kurssilaisten kanssa
  
• Ei saa kuunnella musiikkia, lukea eikä kirjoittaa
  
• Ei saa poistua kurssikeskuksesta eikä pitää yhteyttää ulkopuoliseen maailmaan
  
• Vanhat oppilaat eivät saa iltapalaksi muuta kuin sitruunavettä
  

Parin ensimmäisen päivän aikana harkitsin keskeyttämistä. Istuminen oli tuskallista ja paikalla oleminen sai mut lähinnä kärsimättömäksi. Pahtinta kuitenkin oli kuumuus. Pari tuntia ulkona tällaisessa säässä saattaa tuntua ihan siedettävältä jos sen jälkeen pääsee juomaan kylmää kokista ilmastoituun ravintolaan. Mutta on aivan eri asia viettää 24 tuntia yli 30 asteen kuumuudessa ilman että öisin olisi edes toimivaa tuuletinta. Hikoilin jo parin ensimmäisen päivän aikana varmaan enemmän kuin koko kesän aikana Suomessa (mikä sinänsä kertoo ehkä jotan myös tänvuotisesta kesästä.) Jokainen aamu heräsin kirjaimellisesti hikilammikosta. Ja vaikka vettä tuli juotua kuinka paljon tahansa, ei vessassa pahemmin tarvinnut käydä. Pikkuhiljaa jalat kuitenkin tottuivat istumiseen ja mieli hiljaisuuteen – jopa kuumuuteen tottui – ja jokainen uusi päivä oli edellistä helpompi. Tämän lisäksi olin päättänyt sinnitellä kurssin loppuun asti, riippumatta siitä kuinka vaikeeta se olisi. Ihan kaikkien päättäväisyys ei ollut yhtä vahvaa. Meistä neljästä uudesta oppilaasta kaksi keskeytti, samoin kuin yksi samanlaisen kurssin jo aikasemmin käyneistä.

Kurssikeskuksen tarjoama ruoka oli – kuten saattoi odottaa – yksinkertaista. Aamiaiseksi saimme usein jotain puuron kaltaista mössöä joka oli aivan liian makeeta. Lounaaksi oli aina riisiä, jotain keltaista kastiketta (ehkä dal’ia) ja keitettyjä sekä tuoreita vihanneksia. Iltapalaksi saimme me uudet oppilaat pari banaania ja kuivattuja riisinaksuja, jotka muistuttivat vähän Kellogg’s Rice Kripsies’iä, mutta ilman maitoa ja sokeria. Riemuni oli suuri kun kahdeksantena päivänä, yli viikon kestäneen riisidieetin jälkeen, saimme iltapalan yhteydessä muutaman kylmän (sikäli kuin mikään voi 35 asteessa kylmää olla) keitetyn perunan. Jam! Juotavaksi saimme aamuisin ja iltaisin teetä, iltaisin myös sokeroitua sitruunavettä, muulloin vettä, joka oli vuorokaudenajasta riippuen noin 20-30 asteista.

Opetus tapahtui nauhalta pääopettajan Goenkan puhumana. Meitä kurssittamassa olleen apulaisopettajan päällimmäinen tehtävä oli käynnistää ja pysäyttää kasetti oikeassa kohtaa. Opettajamme näytti smurffien velholta – iso koukkunenä, isot korvat ja pitkä eteenpäin työntyvä leuka.

Tämän kurssin aikana tarjoutui myös mahdollisuus tarkkailla hieman lähemmin intialaisten käyttäytymistä. Aamulla, heti herätyskellojen jälkeen alkoi hyvin väkivaltaisen kuuloinen räkiminen. Muutamaan otteeseen luulin että nyt joku oksentaa, mutta ei, se on vaan intialaisten tapa puhdistaa kurkkunsa aamuisin. Pitkään ja hartaasti, ja ennen kaikkea äänekkäästi, kerätään sitä räkää ennen kuin se sylkäistään ulos. Näin länsimaalaisena lievää vastenmielisyyttä aiheutti myös intialaisten tapa syödä sormin. Riisi ja kastike sotketaan tasaiseksi mössöksi joka sitten tungetaan suuhun, kovaan ääneen maiskuttaen, sormet rystysiin asti ruokaan sotkettuna. (Ja mitä muuten vasemmalla kädellä syömiseen, harrastavat sitä intialaisetkin. Eivät kovin usein, mutta aina välillä näkee jonkun työntävän jotain hankalaa ruuan palasta suuhun vasemmalla kädellä, tai vaikkapa murtavan leipää kadella kädellä.) Kurssikeskukseen saapuessani huomioni kiinnittivät monessa paikassa seiniin teipatut laput joissa pyydettiin sulkemaan hanat huoneesta poistuttaessa. Ihmettelin että tarviiko tästä nyt muistuttaa. Tarvii. Eikä edes auta. Moni intialainen jätti jostain syystä esimerkiksi tiskaamisen jälkeen hanan vuotamaan.

Muutama uusi kuvat lisätty.

Intia: Lucknow ja Bahraich

Musiikki: Judas Priest: Painkiller; Kingston Wall: II; The Black League: Utopia A.D.
Sijainti: Varanasi, Intia

Delhistä jatkoin – kahden ja puolen Suomessa viettämäni kesälomakuukauden jälkeen – itään päin. 7.9. alkaisi Vipassana kurssi Sravastissa, ja sitä ennen oli muutama päivä aikaa, joten päätin katsastaa matkan varrelle jäävät Lucknow’n ja Bahraichin kaupungit.

Hyppäsin Delhistä Lucknow’hun menevään päiväjunaan. Matka kesti noin 9 tuntia, jotka käytin enimmäkseen kirjani lukemiseen (Khaled Hosseinin ”A Thousand Splenid Suns”) ja maisemien tuijotteluun. Matkustin halvimmassa mahdollisessa luokassa; kanssamatkustajani olivat kaikki intialaisia. Ilmastointia vaunussamme ei luonnollisestikaan ollut, mutta tuuletus sentään oli hyvä – missään ikkunoissa ei ollut laseja, jonka lisäksi vaunun katossa surisi 30 tuuletinta. Paljoa iloa tästä tuuletuksesta ei tosin ollut, koska ulkona oli noin 40 astetta lämmintä, eikä ikkunoista tulevaa viimaa voinut mitenkään virkistäväksi sanoa. Edes-takaisin junaa pitkin talsi kirjava joukko kauppiaita tuotteitaan kovaan ääneen mainostaen. Osa hoki kauppatavaransa nimeä monotonisesti mantran lailla, toiset taas kuin sireeni huutaen jotain lyhyttä sanaa – ”Chai, chai! Chai, chai! Chai, chai!”.

Loma Intiasta teki hyvää. Kuten ehkä rivien välistä oli luettavissa, Intia ei ollut jättänyt mitenkään erityisen positiivista kuvaa itsestään reissuni ensimmäisellä osiolla. Paria päivää ennen paluulennon lähtöä Suomesta tiedostin ajattelevani, että en oikeastaan halunnut takaisin Intiaan. Olisin halunnut jatkaa suoraan esimerkiksi Nepaliin, mutta toisaalta koin Intian sen verran kiehtovaksi paikaksi, että halusin kuitenkin nähdä enemmän. Palattuani Intiaan huomasin suhtautumiseni yht’äkkiä muuttuneen. Delhin haju eikä meteli eivät enää häirinneet ja intialaisiinkin suhtaudun leppoisammin. Jatkuvastihan he yrittävät vedättää, mutta yrittäköön, turha sitä on itseensä ottaa. Päivisin vallitseva 40 asteen kuumuus ja ihmispaljous ottavat välillä voimille, mutta kun ajattelen että vaihtoehtona olisi olla kotona Suomessa – jossa on kuulemma satanut melkein jatkuvasti lähtöni jälkeen – nousee hymy väkisin huulilleni ja ymmärrän että turha mun on valittaa.

Fiilikseni Intiasta parani edelleen kun pääsin Lucknow’hun. Vaikka Lucknow (väkiluku 2,5 miljoonaa) on Uttar Pradeshin maakunnan pääkaupunki, se ei selvästikään ole turistikaupunki. Kaduilla sai kävellä rickshaw-kuskeilta rauhassa, eikä muita länsimaalaisia näkynyt missään. Täällä kun ihmiset tulivat juttelemaan, heillä ei ollut mitään taka-ajatusta vaan he halusivat vain vaihtaa pari sanaa, tai jopa kysyä tarvitsinko apua.

Koska olin nyt antamassa Intialle uutta mahdollisutta, ajattelin jatkaa samalla polulla. Reissuni ensimmäisellä puoliskolla olin syönyt muutaman kerran Intialaista ruokaa ja todennut sen olevan melkein syömäkelvotonta. Intialaiset käyttävät minun makuuni aivan liikaa eri mausteita ja liian paljon kaikkia mausteita ruuissaan. Tästä johtuen olin mahdollisuuksien mukaan syönyt aina länsimaista ruokaa tarjoavissa ravintoloissa. Nyt ajattelin kuitenkin antaa uuden mahdollisuuden myös intialaiselle ruualle. Päätin myös ruveta syömään pienemmissä katuravintoloissa ja muissa paikallisten suosimissa paikoissa. Vaikka en voi edelleenkään sanoa olevani suuri intialaisen ruuan ystävä, on se ollut enimmäkseen ihan syötävää, ja muutaman kerran olen syönyt jopa oikeasti maukasta ruokaa.

Vietettyäni kaksi päivää Lucknowssa jatkoin Bahraichin (väkiluku vajaa 200 000) pikkukaupunkiin. 150 kilometrin bussimatka kesti noin 4 tuntia, ja vei meidät enimmäkseen läpi pohjois-Intian maaseudun. Matkan varrelle jäi riisipeltoja (tai ainakin uskoisin että ne oli riisipeltoja), pieniä jokia ja ojia joissa saattoi nähdä pikkupoikia uimassa tai kalassa, ja mudasta ja oljista rakennettuja majoja jotka olivat monasti jääneet tulvan alle. Vedestä huolimatta niissä näkyi ihmisiä asumassa.

Virkistystauolla bussiin tuli pari kauppiasta jotka rupesivat bussin etuosassa kovaan ääneen ja selkeästi artikuloiden esittelemään tuotteitaan tv-shopin tyyliin. Samalla he laittoivat kiertoon tuote-esitteitä. Myytavana heillä oli esimerkiksi siddeharsoa ja jonkinlaisia puhdistusaineita.

Bahraichissa kun astuin bussin ovesta ulos, ympärilleni kertyi nopeasti noin tusina intialaista jotka kaikki puhuivat hindiä (tai jotain muuta Intian sadoista kielistä) kovaan ääneen. Ainoa sana minkä ymmärsin oli Sravasti – kylä jossa sijaitsi Vipassana-keskus jonne olin menossa. Päättelin tästä että suurin osa länsimaalaisista jatkaa Bahraichista suoraan Sravastiin. Minä halusin kuitenkin nähdä hieman tätäkin paikkaa, joten lähdin etsimään hotellia.

Viimeistään tässä vaiheessa matkaa jouduin toteamaan, että se aikasemmin kadoksissa ollut ”oikea Intia” alkoi pikkuhiljaa löytymään. Kaikkialla missä kävelin, ihmiset kääntyivät katsomaan minua. En törmännyt Bahraichissa kehenkään joka olisi puhunut kunnolla englantia. Myöskään englanninkielisiä kylttejä ei näkynyt paljoa. Kävelin noin puolisen tuntia jotain pääkaduksi luulemaani katua pitkin enkä löytänyt ensimmäistäkään hotellia. Kun lopulta kysyin neuvoa, osoitettiin mulle suoraan vieressäni olevaa taloa, joka tosiaan paljastui hotelliksi, vaikka yhtään minulle ymmärrettävää asiaan viittaavaa kylttiä ei näkynytkään.

Hotellin henkilökunnasta kukaan ei puhunut englantia. Minut ohjattiin huoneeseeni joka osoittautui pienellä ikkunalla, kovalla sängyllä ja rikkinäisellä tuolilla varustetuksi noin kuuden neliömetrin kokoiseksi luukuksi. Sisään kirjautuessani apuun tuli naapurini joka puhui onnekseni pari sanaa englantia. Olin tähän mennessä pärjännyt ilman omaa lukkoa, mutta tämän hotellin ovet olivat lukottomia joten jouduin lukko-ostoksille. Olin aikasemmin nähnyt lukkokauppiaita vaikka missä, mutta kun sellaista tarvitsee, ei sitä tietenkään osu tielle. Hetken aikaa hortoiltuani törmäsin sattumoisin naapuriini, joka vei mut lopulta kädestä pitäen oikean paikkaan josta sain lukkoni ostettua.

Seuraavana aamuna naapurini tuli käymään huoneessani, kysyi onko kaikki hyvin, ja haluaisinko aamiasta. Todettuani että sain jo kupin teetä ja että kaikki oli hyvin, työnsi naapurini käteeni pienen paperilapun, kääntyi ja käveli ulos sanomatta mitään muuta. Lapussa luki ”Hello. Sir, please my help this time. Is very problem. Please give me 300 Rs. 500 Rs. Help. Chaniel.” Hämmennys valtasi mieleni. Pyysikö hän tosiaan 500 rupiaa? Suomen rahassa se on alle 10 euroa, mutta Intiassa se saattaa olla köyhimmille yli 10% kuukauden tuloista. Edelleen hämmentyneenä pakkasin tavarani ja lähdin bussiasemalle. Ennen kuin astuin hotellista ulos, kävin vielä tervehtimässä naapuriani ja kiittämässä häntä avusta. Antamaansa lappuun hän ei viitannut mitenkään, joten poistuin.

Uudet kuvat alkavat tästä.

Intia: Manali

Musiikki: Pink Floyd: The Wall; Surma: III ja Alpha / Omega; The Verve: Urban Hymns; Agalloch: The White
Sijainti: Lucknow, Intia

Levättyäni muutaman päivän Stok Kangin-koitoksen jälkeen jatkoimme Tomin kanssa matkaa kohti etelää. Liikkuminen Lehiin ja Lehistä pois tapahtuu tosiaan joko bussilla tai sitten jeepillä, joka ottaa kyytiin 9 matkustajaa. Bussissa on enemmän tilaa, mutta se on vielä hitaampi kuin jeep, ja uskoisin että kokemuksena myös pelottavampi. Jeepissa taas saa istua polvet kurkussa, kylki kyljessä kiinni. Kuulin Tomilta että on myös kolmas vaihtoehto, minibussi, joka olisi nopeahko (suhteellinen käsite) ja siinä olisi hieman henkilökohtaista tilaa. Tällaiseen sitten ilmoittauduimme, mutta matkatoimisto joka lippujamme hoiti, mokasi varauksemme. Korvaukseksi saimme samalla rahalla käyttöömme jeepin, johon tuli vain kaksi muuta matkustajaa; 19 vuotiaat amerikkalaiset Nathan ja Peter.

Starttasimme kello 00:30. Ensimmäiset 50 kilometriä meidät heitti matkatoimistomme oma porukka. Pink Floyd pauhasi stereoissa ja pimeyden peittämät maisemat kiisivät ohitsemme. Kello puoli kahdelta pääsimme autolle joka veisi meidät perille asti. Kuskimme ei puhunut juurikaan englanti, mutta muuten oli yksi parhaista kuskeista mitä olen tällä reissulla nähnyt – ajoi nopeasti sellaisissa paikoissa jossa se oli turvallista, ei ottanut turhia riskejä ja mikä parasta, ei käyttänyt torvea mitenkään ylettömästi. Musiikki tosin vaihtui 70-luvun rokista intialaiseen poppiin.

Matkamme korkein piste – 5 365 metriä – ohitettiin heti Ladakhissa. Valitettavasti oli vielä pimeetä emmekä nähneet mitään. Heti tämän huipun jälkeen koimme muutamia jännityksen täytteisiä hetkiä, kun tie oli täysin jäässä ja automme kaikki neljä vetävää pyörää olivat luisussa. Nopeutta oli vain noin 20 km/h, mutta kun puoli metriä sivulle alkaa 300 metrin pudotus eikä auto pysähdy vaikka kuinka puristan pelkääjän paikan oven kahvaa, niin tuli siinä taas vähän äitiä ikävä.

Toinen mielenkiintoinen hetki koettiin vain vähän myöhemmin. Pari rekkakuskia oli päättänyt ottaa nokoset ja pistäneet autonsa parkkiin tien reunaan. Tie tässä kohtaa vaan valitettavasti oli tasan, eikä melkein, kahden auton levyinen ja jäässä, ja me jouduimme tietenkin ajamaan sitä pudotuksen-puoleista reunaa. Kuskia lukuun ottamatta tulimme kaikki autosta ja kävelimme suosiolla rekoista ohi ja pidättelimme hengitystämme kun jeeppimme ajoi kapeimmasta kohtaa.

Leh-Manali välisellä tiellä on todella hyvin näkyvissä mitä se käytännössä tarkoittaa että BRO (Border Roads Organization) pitää tietä auki. Monissa kohdin tie oli hakattu paksun – paikotellen yli kolme metriä syvän – lumen läpi. Tien yleistä kuntoa ei voi mitenkään kehua, mutta olosuhteet huomioon ottaen BRO:n kaverit ovat tehneet kyllä kovaa duunia. Nämä aikasemmin jo mainitsemani hassuhkot kyltit jatkuivat tälläkin tieosuudella. Yksi uusi hyvä osui silmään: ”Horn is for honk, use it on my curves.”

Saavuimme perille kello kahdeksan maissa illalla – yli 19 tunnin matkustamisen jälkeen. Tietä pitkin matkaa kertyi 475 km kun linnuntietä etäisyys Lehistä Manaliin on noin 230 km. Manali muistuttaa tunnelmaltaan paljolti Dharamsalaa. Täällä on hyvin kehittynyt turisti-infra, kauppoja myymässä kaiken maailman rojua ja vaatteita, ja ravintoloita hyvin kansainvälisillä ruokalistoilla. Ja kaikki paikat taas täynnä rastapäitä ja hippejä. Saapumistamme seuraavana päivänä tutustuimme hotellissa pariin muuhun reissaajaan ja kun selvisi että pelaamme kaikki Hold’Emia tarvittiin vain vino pino tikkuja ja pelikortit turnauksen käynnistämistä varten. Mukana meitä oli minun ja Tomin lisäksi Neil ja Alex Isle of Manilta, John Kanadasta ja David sekä Roni Israelista. Melkein koko päivä meni leppoisasti korttia läiskiessä ja olutta ja viskiä siemaillessa. Taustalla soi suurimman osan päivästä David Bowien vanha tuotanto. Loppuillasta, kun muut olivat kadonneet, jäimme vielä Tomin ja Alexin kanssa parantamaan maailmaa.

Vietettyäni pari päivää Manalissa jatkoin Delhiin ja tiemme Tomin kanssa erosivat.

Uudet kuvat alkavat tästä.

PS. Sulkeudun tässä parin päivän kuluttua vipassana-kurssille, mistä johtuen seuraava päivitys tulee luultavasti noin parin viikon kuluttua.

Intia: Ladakh: Stok Kangri

Musiikki: Sentenced: Crimson; Rotting Christ: Genesis; Trio Niskalaukaus: Rajaton rakkaus; Juice Leskinen: Kautta aikain
Sijainti: Delhi, Intia

Ensimmäinen päivä kesäkuuta starttasi Stok Kangrin huipun valloittamiseen tähtäävä retkikunta johon minäkin osallistuin. Stok Kangri on Lehin ympäristön korkein huippu – 6200 metriä. Retkikuntaamme piti osallistua asiakkaina 5 kiipeilijää, mutta lähtöaamuna meitä ilmestyikin vain kolme. Minun lisäkseni mukana oli kaksi intialaista kaverusta Jot ja Diks. Molemmat puhuivat hyvin englnatia ja olivat ajatusmaailmaltaan hyvin länsimaisia – Jot oli mm. asunut viimeiset 8 vuotta Kanadassa. Meidän lisäksemme retkikuntaamme kuului tiibetiläinen opas, kokki, kolme avustajaa ja 5 hevosta. Neljän päivän mittaiseksi suunniteltu retkemme maksoi noin 8 000 Rs eli reilu 120 euroa ja siihen kuului ns. täysi ylläpito, eli mm. autokuljetus lähtöpaikalle, lumikengät, hevoset tavaroiden kuljetukseen, ruoka, teltta ja makuupussi.

Lähtöaamuna heräsin kello 07:30. Söin tukevan aamiaisen ja olin kello 08:40 autolla. 09:00 starttasimme ja kello 09:40 olimme kylällä josta lähdimme hetkeä myöhemmin liikkeelle. Kylän korkeus merenpinnasta oli noin 3400 metriä. Lähdimme Jotin, Diksin ja yhden avustajan kanssa kävelemään joen uomaa pitkin – elokuussa se olisi täynnä vettä, mutta nyt se tarjosi meille kohtalaisen tasaisen, josko kivisen polun. Päässäni soi Sentencedin kappale Broken: ”This path I have chosen is a rocky one. Long, hard and frozen it has become.” Edeltävinä päivinä sää oli ollut selkeä, mutta nyt aurinko oli pilvessä. Päivän mielenkiintoisinta antia olivat geologiaa opiskelevan Diksin mushroom-rock’eiksi kutsumat kiilamaisesti vuorista ylös kasvavat kivimuodostelmat, jotka syntyvät kuulemma tuuli-eroosion vaikutuksesta. Noin kello 14:00 saavuimme leiripaikallemme. Maa täällä oli kuitenkin märkää, joten jatkoimme hieman matkaa ja leiriytyimme noin kilometrin päähän, suunnilleen 3700 metrin korkeuteen. Illalla saimme niskaamme hieman vettä ja rakeita. Istuin yksin teltassani, kuuntelin sateen ropinaa ja luin kirjaa. Illallisen jälkeen Jot ja Diks liittyivät seuraani viskipullon kanssa ja loppuilta meni pelatessamme huutopussia jonka opetin pojille. Kun kävin helpottumassa vielä ennen nukkumaan menoa, sade oli lakannut ja yllemme avautui upea tähtitaivas.

Toisen päivän aamuna heräsin kello kuudelta. Oli kirkas, todella kaunis aamu. En ollut kuitenkaan herännyt aamuaurinkoon vaan huuteluun telttani ulkopuolelta. Oppaamme – pienikokoinen, mutta hyvin sitkeän oloinen rastatukkainen tiibetiläinen – jonka oli pitänyt saapua jo edellisenä iltana hieman meitä muita myöhemmin, oli lopultakin päässyt perille. Jostain syystä hän ei kuitenkaan vaikuttanut kovinkaan tyytyväiseltä ja huusi naama punaisena kokillemme ja muille avustajille. Myöhemmin kuulin, että hän oli saapunut illalla sovitulle leiripaikallemme, mutta ei ollut löytänyt meitä sieltä. Sen jälkeen hän oli puolet yöstä etsinyt meitä pimeässä kunnes oli luovuttanut ja nukkunut ilman mitään varusteita eräässä autio-teltassa. Aamulla oppaamme oli löytänyt yhden karkuteillä olleista hevosistamme – niin, hevosetkin karkasivat taas yön aikana – ja sen avulla lopulta leirimme. Putistin itsekseni päätäni ja ajattelin ”ei hitto mitä amatöörejä.”

Kun kello yhdeksältä lähimme kävelemään, pilvet olivat taas vallanneet taivaan. Tällä kertaa nousu oli jyrkempää ja kaikki kävelivät hiljaisuudessa, henkeään säästellen. Keskityin laittamaan jalkaa toisen eteen ja lauleskelin itsekseni Timo Rautiaisen ja Trio Niskalaukauksen kappaletta Rajaton rakkaus: ”Vaikka suku sammuu, ei sisu lopu, aina on tehty mitä aiottu”. Muutaman tunnin käveltyämme törmäsimme jonkun edeltävän retkikunnan jäänteisiin – kuolleeseen hevoseen. Hieman myöhemmin rupesi satamaan lunta. Kolmen tunnin kävelyn jälkeen, kello 12:00 maissa pääsimme 4500 metrin korkeudessa sijaitsevaan ”base-campiin”. Koska huipun valloitus oli tarkoitus aloittaa seuraavana aamuna kello kolmelta, lepäsimme enimmäkseen koko päivän. Jot, joka oli meistä fyysisesti parhaassa kunnossa valitteli päänsärkyä ja epäili sen johtuvat korkeudesta. Pelasimme taas hieman korttia ja kello kahdeksan maissa kävimme nukkumaan. Nukuin rauhattomasti ja näin outoja unia. Kello yhdeltä heräsin äkkiä siihen kun joku pieni olentko käveli ylitseni. Nousin istumaan, mutta en nähnyt mitään. Kylmänväreet kävivät ylitseni. Pistin asian unen ja mielikuvituksen piikkii ja laitoin pääni takaisin takistani tehtyyn tyynyyn, kun hetken kuluttua tunsin samojen pienten jalkojen taas kulkevan pääni ja olkapääni ylitse. Nyt olin jo puoliksi hereilla, joten olin varma että en ollut nähnyt unta. Sytytin otsalamppuni ja tutkin koko teltan, mutta en löytänyt mitään. Myös teltan ovet olivat kiinni. Kun sain lopulta unenpäästä taas kiinni, kello olikin jo kaksi, ja herätyskelloni rupesi piipittämään – oli aika nousta.

Taivas oli taas täysin pilvetön. Kuuta ei ollut joten tähdet näkyivät hyvin kirkkaasti. Söimme aamiaisen, laitoimme lumikengät jalkaan, pakkasimme eväämme, systytimme otsalamppumme ja kello 03:00 starttasimme oppaan kanssa nelistään kohti Stok Kangrin huippua. Olimme ehtineet kulkea vasta puolisen tuntia kun Jot ilmoitti ettei hän pysty jatkamaan. Hän toivotti meille onnea ja palasti takaisin, vieden mukanaan retkikunnan ainoan viskipullon. Ensimmäinen etappimme oli 500 metrin nousu hyvin pehmeässä sora-maastossa. Kello neljän maissa pääsimme ylös ja pidimme ensimmäisen taukomme. Alkoi sarastaa ja taivaalle oli taas kertynyt pilviä. Olimme nousseet harjanteelle, jonka toinen puoli oli päivisin enimmäkseen varjossa ja tästä syystä lumen peittämä. Tästä eteenpäin oli tarkoitus jatkaa toisella puolella harjannetta, rinnettä pitkin sivuuttain, mutta lunta oli liikaa ja päädyimme laskeutumaan pers-mäkeä alas melkein koko 500 metrin nousumme. Kävelymme jatkui lievästi nousten kivisessä maastossa. Noin kello viiden maissa, auringon noustessa, olimme nousseet uudestaan menettämämme matkan ja pidimme tauon noin 5000 metrin korkeudessa. Paikotellen satoi kevyttä lunta, mutta aurinko kuitenkin paistoi saaden laskevat hiutaleet sätelehtimään ympärillämme. Kauempana näkyi kohteemme, jonne nousua olisi vielä yli kilometrin. Vedettyämme suklaat ja pähkinät naamaan jatkoimme matkaa, nyt taas läpi lumen. Emme ehtineet kävellä pitkään kun törmäsimme toiseen retkikuntaan joka oli jo matkalla takaisin. Oppaat keskustelivat hetken ja sain kuulla että lumen ja auringon takia huipun valloitus olisi mahdotonta ja tämäkin retkikunta oli epäonnistunut tavoittessaan. Yöllä se olisi vielä ehkä mahdollista, mutta nyt, auringon noustua lumi pehmeni ja eteneminen oli hyvin hankalaa. Hetken asiaa pohdittuaan oppaamme päätti luovuttaa ja käännyimme takaisin. Paluureittimme meni sen samaisen lumisen rinteen yli, josta aikasemmin olimme tulleet takamuksiamme hioen alas. Jos lunta oli oppaamme mukaan liikaa sivuttain liikkumiseen, en ymmärtänyt hänen logiikkaansa kun lähdimme kiipeämään sitä ylös. Alussa jalka upposti nilkkaa myöten lumeen, sitten polvea myötän. Sitten reittä myötän. Sitten lantiota myöten. Lumi, josta taistelimme tietämme läpi ei kuitenkaan ollut pehmeetä lunta josta olisi voinut kahlata läpi. Auringon lämmön ja yöpakkasten vuorovaikutuksesta lumen pinnalle oli syntynyt kohtalaisen kova kuori jota pitkin kävelimme ja joka jopa kesti enimmäkseen painomme. Vitutus olikin sitä suurempi kun kolmen hyvin menneen askeleen jälkeen kova kerros taas kerran petti ja upposit nivusiin asti lumeen. Päässäni soi edelleen Rajaton Rakkaus, eri kohta tällä kertaa tosin: ”Niin jäi matka taas puolitiehen, itsestään oli luullut liikoja, myrskyt tulevat lähemmäksi, vain jäljet seuranneet”. Lopulta mulla kilahti ja lähdin raivopäissäni juoksemaan viimeistä 50 metriä Perkelettä huutaen. Pääsin uupuneena harjanteen reunalle ja istahdin. Muutamaa minuuttia myöhemmin myös Diks ja oppaamme olivat jättäneet lumen taakseen ja istuivat viereeni. Opas kaivoi taskustaan pienen pussillisen luonnon omaa ilotupakkaa ja sitä he jäivät Diksin kanssa sinne pössyttelemään. Minä lähdin hetken levättyäni laskeutumaan takaisin leiriimme, jonne pääsin kello 07:30.

Kun pääsin takasisin alas, vitutti kuin pientä oravaa jolla 100 käpyä, mutta ei yhtään hammasta. Olin saanut kuulla oppaaltamme, että olimme ensimmäinen hänen vetämä retkikunta tänä vuonna, eikä kukaan ollut käynyt Stok Kangrilla vielä tällä kaudella. Yleensä kausi alkaisi vasta heinäkuun alussa, eli olimme kuukautta etuajassa. Se ei harmittanut niinkään että emme päässeet perille, sellaista tapahtuu. En ollut mitenkään varma, olisivatko omat voimani riittäneet loppuun asti. Mutta se pisti kunnolla kiehumaan, ettei trekkimme järjestänyt matkatoimisto maininnut halaistulla sanalla siitä, että emme välttämättä pääsisi perille, vaan möi meille huipun valloituksen itsestäänselvyytenä.

Diksin ja oppaan päästyä takaisin leiriin pakkasimme tavaramme ja palasimme Lehiin, yhtä päivää suunniteltua aikasemmin. Paluumatkalla näimme vuoristovuohia, jotka vetivät melkein pystysuoraa kalliota ylös. Löydätkö kuvasta 6 eläintä?

Vaikka retkemme päättyikin tällä tavalla ikävään pettymykseen, suhtauduin asiaan seuraavana aamuna, asian yli nukuttuani, jo paljon rauhallisemmin. Maisemat olivat olleet upeita, olin käynyt reilun 5000 metrin korkeudessa ja kokonaisuutena kokemus jäi kuitenkin merkittävästi plussan puolelle.

Uudet kuvat alkavat tästä.

Intia: Ladakh: Leh

Musiikki: Led Zeppelin; Queen: A Night at the Opera; The White Stripes: Elephant
Sijainti: Delhi, Intia

Saavuin Ladakhiin Kashmirista toukokuun lopussa. Ladakh, tai tarkemmin sanottuna sen pääkaupunki Leh (asukasluku 28000, korkeus merenpinnasta 3500 metriä), on ensimmäinen paikka Intiassa jossa olen oikeasti viihtynyt. Tekisi taas mieli sanoa että Ladakh ei ole oikeaa Intiaa – siinä mielessä tämä on totta, että suurin osa paikallisväestöstä on tiibetiläisiä pakolaisia – mutta mikä sitten on Intiaa? Intia tähän mennessä ei ole ollut sitä mitä odotin, mutta toisaalta, lukuun ottamatta Delhissä viettämiäni kahta viikkoa, olen ollut vain pohjoisessa, jonka uskoisin eroavan merkittävästi etelästä. Jokatapauksessa Lehin rento ilmapiiri ja kohtalaisen hyvin toimivat palvelut saivat mut kokemuksena hieman hankalan Kashmirin jälkeen taas hyvälle tuulelle. Ihmiset täällä ovat välittömiä ja kysyvät usein ohi kävellessään hymyillen ”How are you?” ilman mitään taka-ajatusta.

Leh sijaitsee keskellä vuoria. Kaikkialla ympärillä näkyy lumisia huippuja. Lehiin on istutettu jonkin verran puita ja muuta kasvillisuutta, mutta kaupungin ulkopuolella vallitsee kuivuus ja värittömyys. Paikan korkeus tuntuu jokainen kerta kun menee ulos kävelylle – lyhytkin kävely aiheuttaa hengästymisen. Mielenkiintoisena piirtenä Lehissä ei näkynyt ollenkaan kerjäläisiä. Veikkaisin että tämä johtuu siitä, ettei täällä asu paljoakaan intialaisia – tai sitten kerjäläiset tulevat ulos koloistaan vasta turistikauden alettua. Sää Lehissä oli keväisen aurinkoinen; päivisin auringon paistaessa oli ihan t-paita keli, mutta iltaisi ilman viileni. Hotellini oli luonnollisesti ilman lämmitystä ja öisin sai kaivautua kunnolla kahden paksun peiton alle pysyäkseen lämpimänä. Eräänä aamuna aamiaisella satoi jopa lunta vähän aikaa.

Suurimman osan vuodesta on maanteitse pääsy Lehiin lumen takia mahdotontoa. Tie Srinagariin on suljettu yleensä lokakuusta toukokuuhun ja tie Manaliin syyskuusta kesäkuuhun. Vaikka tie Manaliin – jota pitkin suurin osa turisteista tänne saapuu – avattiinkin tänä vuonna aikaisen kevään takia 1,5 kuukautta tavallista aikasemmin, saavuin Lehiin selvästi aivan turistikauden alussa. Täällä viettämäni vajaan kahden viikon aikana näin länsimaisten turistien määrän kaksin-, kolminkertaistuvan ja useiden talveksi ovensa sulkeneiden ravintoloiden taas avaavan ovensa.

Aikani Lehissä meni leppoisasti. Luin paljon ja kävin kävelyllä kaupungilla ja sen ympäristössä. Eräänä iltana kiipesin Lehin linnalle katsomaan auringonlaskua. Koska saavuin sinne virallisen aukioloajan jälkeen, sain olla siellä yksin. Istuin linnan muureilla, katsoin laskevaa aurinkoa ja kuuntelin kaupungin ääniä – koirien haukkumista, liikenteen melua ja tööttäyksiä, liikennepoliiseja poliiseja puhaltamassa innokkasti pilleihinsä, pulujen siipien paisketta, lasten naurua ja puiden kahinaa tuulessa.

Illallisen söin usein eräässä nepalilaisessa ravintolassa jossa tarjottiin todella maittavia momoja. (Momot ovat Nepalin keittiölle ominaisia lihanyyttejä, jotka muistuttavat vähän venäjän pelmeenejä.) Tarjoilijana siellä toimi aina eräs nepalilainen nuori poika joka hymyili aika kun astuin sisään ja muutaman kerran siellä illastettuani tiesi jo sanomattakin mitä tilaisin – höyrystettyjä lammas-momoja ja lasillisen sitruunateetä. Kun osallistuin Stok Kangrin valloittamiseen tähtäävään retkikuntaan (tästä lisää seuraavassa kirjoituksessani) eikä minua muutamaan päivään näkynyt, kysyi hän siellä taas illastaessani, että olinko ollut trekkailemassa. Illallisen jälkeen vietin yleensä tunnin, pari ainoassa Lehistä löytämässäni baarissa nauttiessani lasillisen viskiä ja lukiessani kirjaa. Ja joka ikinen ilta kun siellä olin, soitettiin siellä Led Zeppeliniä. Ihan vain Foben iloksi kerrottakoon myös että Lehissä ollessani arkeologini Jonesy ascendasi noin 43000 siirron jälkeen. Jonesy tosin syntyi kultalusikka suussa kun toiselta luolastotasolta löytyi Wand of Wishing – Grayswandir ja Grey Dragon Scale Mail tekivät elämästä huomattavan helppoa.

Lehissä tapasin eräällä lounalla myös Kalliosta kotoisin olevan Tomin jonka kanssa vietin seuraavat pari viikkoa. Tomi oli viettänyt pari kuukautta Goalla juhlien ja nyt noin kuukauden pohjoisessa. Olin Intiassa ollessani nauttinut silloin tällöin muutaman oluen tai lasillisen viskiä, mutta sen enempää en ollut juonut jo yli kolmeen kuukauteen. Koska Tomillakin oli kuukausi kuivaa kautta takana, päätimme pitkästä aikaa juoda suomalaiseen tapaan. Istuimme samaisessa Led Zeppeliniä soittavassa ravintolassa jossa sinä iltana kuulimme myös mm. AC/DC:tä, Queenia ja Beatlesia, ja keskustelimme musiikista, taiteesta, ufoista ja elämästä yleensä. Baarin sulkeuduttua kun olimme jo suuntaamassa hotellille, kutsuivat pari baarin edessä istuvaa paikallista meidät seuraansa. Heille nähtävästi tarjoiltiin edelleen ja siten jatkui meidänkin iltamme. Keskustelimme mm. kirjallisuudesta ja kehuin eräälle kaverille Mika Waltaria. Keskustelumme päätteeksi lupasin lähettää hänelle englanninkielisen version Sinuhesta – lupaus jonka myös täytin. Lopulta hotellille palatessani huomasin että hotellin portti oli kiinni. Sain jotenkin kiivettyä siitä yli, mutta onnistuin siinä samalla tuhoamaan kashmirilaisen liivini ja alas tultaessani täräytin naamani päin porttia. Seuraava päivä meni elämää pahempaa krapulaa potiessani – en tiedä johtuiko se Lehin korkeasta sijainnista vaiko yksinkertaisesti harjoituksen puutteesta.

Uudet kuvat alkavat tästä.

Intia: Täällä taas

Musiikki: Therion: Symphony Masses: Ho Dragon, Ho Megas
Sijainti: Delhi, Intia

Näin on jäänyt syksyinen Suomi taakse ja olen taas Intiassa. Loma on ohi ja on aika jatkaa matkaa. Kuten tarkkaavaisimmat teistä huomasivat, en kirjoittanut kesän aikana mitään, vaikka tarkoitus oli. Seuraavien päivien aikana tulen nyt kirjoittamaan reissuni ensimmäisen osan viimeisten viikkojen tapahtumista Ladakhissa ja Manalissa.

Matkasuunnitelma tästä eteenpäin on jotakuinkin seuraavanlainen: vietän vielä kuukauden Intiassa, tarkoituksenani katsastaa ainakin Varanasi. 10 päivää vietän myös vipassana-kurssilla Lucknown lähistöllä. Lokakuun alussa rakas pikkuveljeni Mark suunnittelee liittyvänsä seuraani. Markin kanssa vietetään kuukausi Nepalissa jonka jälkeen siirrytän Laos-Kambodia-Vietnam-Thaimaa –akselille. Tiibet jää tällä kertaa väliin.

Lauri kysyi edellisen kirjoitukseni kommenteissa että voiko Iranissa matkustaa varaamatta majoitusta etukäteen. Lyhyt vastaus: kyllä voi. Pitkä vastaus: Itse en varannut ensimmäistäkään hotellia etukäteen ja aina löytyi tilaa. Jos tosin meinaat No Ruzin aikaan (noin 20.3.-1.4.) matkustaa, saattaa majoituksen löytäminen olla hankalaa, ja hotellit ovat varmasti kalliimpia, mutta silloinkin löysin majapaikan, vaikka kahtena kertana olikin hotellin viimeinen sänky minkä sain. En oikeastaan missään nimessä suosittele No Ruzin aikaan matkustusta.

Päivitin budjetti-sivulle matkani edellis-osan kulut. Muistakaa myös että sijaintini ja reittini näkyy parhaiten Google Mapsista.