Intia: Lucknow ja Bahraich

Musiikki: Judas Priest: Painkiller; Kingston Wall: II; The Black League: Utopia A.D.
Sijainti: Varanasi, Intia

Delhistä jatkoin – kahden ja puolen Suomessa viettämäni kesälomakuukauden jälkeen – itään päin. 7.9. alkaisi Vipassana kurssi Sravastissa, ja sitä ennen oli muutama päivä aikaa, joten päätin katsastaa matkan varrelle jäävät Lucknow’n ja Bahraichin kaupungit.

Hyppäsin Delhistä Lucknow’hun menevään päiväjunaan. Matka kesti noin 9 tuntia, jotka käytin enimmäkseen kirjani lukemiseen (Khaled Hosseinin ”A Thousand Splenid Suns”) ja maisemien tuijotteluun. Matkustin halvimmassa mahdollisessa luokassa; kanssamatkustajani olivat kaikki intialaisia. Ilmastointia vaunussamme ei luonnollisestikaan ollut, mutta tuuletus sentään oli hyvä – missään ikkunoissa ei ollut laseja, jonka lisäksi vaunun katossa surisi 30 tuuletinta. Paljoa iloa tästä tuuletuksesta ei tosin ollut, koska ulkona oli noin 40 astetta lämmintä, eikä ikkunoista tulevaa viimaa voinut mitenkään virkistäväksi sanoa. Edes-takaisin junaa pitkin talsi kirjava joukko kauppiaita tuotteitaan kovaan ääneen mainostaen. Osa hoki kauppatavaransa nimeä monotonisesti mantran lailla, toiset taas kuin sireeni huutaen jotain lyhyttä sanaa – ”Chai, chai! Chai, chai! Chai, chai!”.

Loma Intiasta teki hyvää. Kuten ehkä rivien välistä oli luettavissa, Intia ei ollut jättänyt mitenkään erityisen positiivista kuvaa itsestään reissuni ensimmäisellä osiolla. Paria päivää ennen paluulennon lähtöä Suomesta tiedostin ajattelevani, että en oikeastaan halunnut takaisin Intiaan. Olisin halunnut jatkaa suoraan esimerkiksi Nepaliin, mutta toisaalta koin Intian sen verran kiehtovaksi paikaksi, että halusin kuitenkin nähdä enemmän. Palattuani Intiaan huomasin suhtautumiseni yht’äkkiä muuttuneen. Delhin haju eikä meteli eivät enää häirinneet ja intialaisiinkin suhtaudun leppoisammin. Jatkuvastihan he yrittävät vedättää, mutta yrittäköön, turha sitä on itseensä ottaa. Päivisin vallitseva 40 asteen kuumuus ja ihmispaljous ottavat välillä voimille, mutta kun ajattelen että vaihtoehtona olisi olla kotona Suomessa – jossa on kuulemma satanut melkein jatkuvasti lähtöni jälkeen – nousee hymy väkisin huulilleni ja ymmärrän että turha mun on valittaa.

Fiilikseni Intiasta parani edelleen kun pääsin Lucknow’hun. Vaikka Lucknow (väkiluku 2,5 miljoonaa) on Uttar Pradeshin maakunnan pääkaupunki, se ei selvästikään ole turistikaupunki. Kaduilla sai kävellä rickshaw-kuskeilta rauhassa, eikä muita länsimaalaisia näkynyt missään. Täällä kun ihmiset tulivat juttelemaan, heillä ei ollut mitään taka-ajatusta vaan he halusivat vain vaihtaa pari sanaa, tai jopa kysyä tarvitsinko apua.

Koska olin nyt antamassa Intialle uutta mahdollisutta, ajattelin jatkaa samalla polulla. Reissuni ensimmäisellä puoliskolla olin syönyt muutaman kerran Intialaista ruokaa ja todennut sen olevan melkein syömäkelvotonta. Intialaiset käyttävät minun makuuni aivan liikaa eri mausteita ja liian paljon kaikkia mausteita ruuissaan. Tästä johtuen olin mahdollisuuksien mukaan syönyt aina länsimaista ruokaa tarjoavissa ravintoloissa. Nyt ajattelin kuitenkin antaa uuden mahdollisuuden myös intialaiselle ruualle. Päätin myös ruveta syömään pienemmissä katuravintoloissa ja muissa paikallisten suosimissa paikoissa. Vaikka en voi edelleenkään sanoa olevani suuri intialaisen ruuan ystävä, on se ollut enimmäkseen ihan syötävää, ja muutaman kerran olen syönyt jopa oikeasti maukasta ruokaa.

Vietettyäni kaksi päivää Lucknowssa jatkoin Bahraichin (väkiluku vajaa 200 000) pikkukaupunkiin. 150 kilometrin bussimatka kesti noin 4 tuntia, ja vei meidät enimmäkseen läpi pohjois-Intian maaseudun. Matkan varrelle jäi riisipeltoja (tai ainakin uskoisin että ne oli riisipeltoja), pieniä jokia ja ojia joissa saattoi nähdä pikkupoikia uimassa tai kalassa, ja mudasta ja oljista rakennettuja majoja jotka olivat monasti jääneet tulvan alle. Vedestä huolimatta niissä näkyi ihmisiä asumassa.

Virkistystauolla bussiin tuli pari kauppiasta jotka rupesivat bussin etuosassa kovaan ääneen ja selkeästi artikuloiden esittelemään tuotteitaan tv-shopin tyyliin. Samalla he laittoivat kiertoon tuote-esitteitä. Myytavana heillä oli esimerkiksi siddeharsoa ja jonkinlaisia puhdistusaineita.

Bahraichissa kun astuin bussin ovesta ulos, ympärilleni kertyi nopeasti noin tusina intialaista jotka kaikki puhuivat hindiä (tai jotain muuta Intian sadoista kielistä) kovaan ääneen. Ainoa sana minkä ymmärsin oli Sravasti – kylä jossa sijaitsi Vipassana-keskus jonne olin menossa. Päättelin tästä että suurin osa länsimaalaisista jatkaa Bahraichista suoraan Sravastiin. Minä halusin kuitenkin nähdä hieman tätäkin paikkaa, joten lähdin etsimään hotellia.

Viimeistään tässä vaiheessa matkaa jouduin toteamaan, että se aikasemmin kadoksissa ollut ”oikea Intia” alkoi pikkuhiljaa löytymään. Kaikkialla missä kävelin, ihmiset kääntyivät katsomaan minua. En törmännyt Bahraichissa kehenkään joka olisi puhunut kunnolla englantia. Myöskään englanninkielisiä kylttejä ei näkynyt paljoa. Kävelin noin puolisen tuntia jotain pääkaduksi luulemaani katua pitkin enkä löytänyt ensimmäistäkään hotellia. Kun lopulta kysyin neuvoa, osoitettiin mulle suoraan vieressäni olevaa taloa, joka tosiaan paljastui hotelliksi, vaikka yhtään minulle ymmärrettävää asiaan viittaavaa kylttiä ei näkynytkään.

Hotellin henkilökunnasta kukaan ei puhunut englantia. Minut ohjattiin huoneeseeni joka osoittautui pienellä ikkunalla, kovalla sängyllä ja rikkinäisellä tuolilla varustetuksi noin kuuden neliömetrin kokoiseksi luukuksi. Sisään kirjautuessani apuun tuli naapurini joka puhui onnekseni pari sanaa englantia. Olin tähän mennessä pärjännyt ilman omaa lukkoa, mutta tämän hotellin ovet olivat lukottomia joten jouduin lukko-ostoksille. Olin aikasemmin nähnyt lukkokauppiaita vaikka missä, mutta kun sellaista tarvitsee, ei sitä tietenkään osu tielle. Hetken aikaa hortoiltuani törmäsin sattumoisin naapuriini, joka vei mut lopulta kädestä pitäen oikean paikkaan josta sain lukkoni ostettua.

Seuraavana aamuna naapurini tuli käymään huoneessani, kysyi onko kaikki hyvin, ja haluaisinko aamiasta. Todettuani että sain jo kupin teetä ja että kaikki oli hyvin, työnsi naapurini käteeni pienen paperilapun, kääntyi ja käveli ulos sanomatta mitään muuta. Lapussa luki ”Hello. Sir, please my help this time. Is very problem. Please give me 300 Rs. 500 Rs. Help. Chaniel.” Hämmennys valtasi mieleni. Pyysikö hän tosiaan 500 rupiaa? Suomen rahassa se on alle 10 euroa, mutta Intiassa se saattaa olla köyhimmille yli 10% kuukauden tuloista. Edelleen hämmentyneenä pakkasin tavarani ja lähdin bussiasemalle. Ennen kuin astuin hotellista ulos, kävin vielä tervehtimässä naapuriani ja kiittämässä häntä avusta. Antamaansa lappuun hän ei viitannut mitenkään, joten poistuin.

Uudet kuvat alkavat tästä.