Intia: Varanasi

Musiikki: WASP: Kill Fuck Die; Flogging Molly: Float; Mayhem: De Mysteriis Dom Sathanas
Sijainti: Haridwar, Intia

Sravastista jatkoin Vipassana-kurssin päätyttyä kohti Varanasia. Kello yhdeksältä illalla, 6 tunnin bussiajelun jälkeen saavuin Lucknowhun, josta onnistuin saamaan lipun junaan joka lähti 5 minuuttia myöhemmin. Olin saanut ns. paikattoman lipun, joten vietin 5 tuntia kestäneen matkan junan käytävällä, oven vieressä lattialla, reppuuni nojaten. Vieressäni olleesta vessasta tuli aina välillä raikas tuulahdus, mutta muuten matka meni nopeasti ja sain jopa torkuttua hieman.

Saavuin Varanasiin (intialaisittain Banaras, väkiluku reilu 3 miljoonaa) hieman ennen kello kahta yöllä. En ollut ehtinyt astua kahta askeltakaan junasta ulos, kun hihaani tarrautui rickshaw-kuski joka tarjoutui viemään mut hyvään ja halpaan hotelliin. Koska kello oli paljon ja olin väsynyt, otin tarjouksen vastaan. Vartin ajelun jälkeen saavuin hotelliin joka pieneksi yllätyksekseni todellakin oli hyvä ja halpa, eikä rickshawn maksanut yhtään tavallista enempää.

Varanasiin saapuminen merkitsi saapumista taas turismin lieveilmiöiden pariin. Edellisen kahden viikon aikana olin tavannut yhteensä 4 länsimaalaista, joista kaksi Vipassana-kurssilla. Täällä turisteja taas riitti. Länsimaalaisia ei näkynyt mitenkään erityisen paljoa, mutta Varanasissa käy paljon intialaisia turisteja, ja – joko siitä johtuen tai siitä huolimatta – turismin varjopuolet olivat täällä pahimpia mitä olen missään Intialaisessa kaupungissa vielä kokenut. Joka toisella askeleella sai väistellä rickshaw-kuskeja, hashiksen myyjiä ja venemiehiä. Jatkuvasti joku huutaa perääsi ”Hello sir!”, ”Hello friend!”, ”Hey man!”, ”Excuse me!”, ”Come here”, ”Where are you going?” jne. Eräänä iltana, auringon jo laskettua, väsyttyäni tähän jatkuvaan huuteluun, kaivoin ulos iPodini ja laitoin soimaan WASPin albumin Kill Fuck Die. Kadut olivat, kuten tavallista, täynnä värikkäästi pukeutuneita ihmisiä ja kauppiaita myymässä kaikkea mahdollista. Tuli lievästi psykedeelinen olo kävellessäni keskellä tätä väriä ja vilkkautta, tuntui kuin olisin ollut jossain friikkisirkuksessa. Odotin että minä hetkenä tahansa jalattomat kerjäläiset rupeevat kävelemään käsillään ja heittämään voltteja, polkupyörä-rickshawt keulimaan ympyrässä ympärilläni ja jostain tulee esiin takajaloilla kävelevä elefantti.

Varanasissa jouduin myös parin pienen vedätyksen uhriksi. Ensimmäisenä päivänä kävellessäni kaupungilla seuraani liittäytyi eräs paikallinen joka rupesi juttelemaan. Ajattelin että tuskin se hyvää hyvyyttään vaan rupee tuttavuutta tekemään ja suhtauduin siihen viileän välinpitämättömästi. Kun se sanoi olevansa kotoisin Nepalista, olevansa vain opiskelemassa Varanasissa, haluavansa harjoittaa englantiaan, ja että voisi poistua jos en haluaisi jutella, lämpenin kuitenkin hieman. Hetken juteltuamme tarjoutui uusi tuttavani näyttämään mulle silkintekoaluetta. Varanasi on tosiaan kuuluisa silkistään. Täällä on alue, jossa noin 10000 käsityöläistä, enimmäkseen muslimeita, tekevät päivästä paivään silkkiä. Heidän päiväpalkkansa saattaa olla noin 200 rupiaa (3 euroa), jolla pitää elättää koko perhe, eikä heillä itsellään tule koskaan olemaan varaa luomaansa kankaaseen. Tämän kierroksen jälkeen kysyi oppaani haluaisinko silkin luomisprosessi nähtyäni, nähdä myös lopullisia tuotteita. Astuimme sisään pieneen liikkeeseen joka oli täynnä kankaita. Sekä oppaani että myyjä painottivat moneen otteeseen ettei mun tarvinnut ostaa mitään jollen halunnut ja rupesivat lastaamaan eteeni mitä erilaisimpia silkki-kankaita. Koska olin jo jonkin aikaa suunnitellut silkki-paidan teettämistä, päädyin ostamaan pari metriä raakasilkkiä ja yhden huivin joista maksoin yhteensä 23 euroa. Myöhemmin löysin merkittävästi halvempia kauppoja, joissa olisin joutunut maksamaan samasta tavarasta noin 13 euroa.

Toinen hyvin yleinen vedätys jota harrastetaan joka päivä Dasaswameh Ghatilla on hieronta-vedätys. Kaveri pysäyttää sut ja kysyy haluatko päähieronnan kymmenellä rupialla (0,15€). Ajattelet että näin mitättömästä summasta voi hyvinkin rentoutua hetken. Hierojasi hieroo päätäsi hetken, mutta siirtyy sitten pikkuhiljaa hieromaan hartioitasi, käsiäsi, selkääsi ja koko kehoasi ja sanoo antavansa koko hieronnan ja että jos olet tyytyväinen, maksat mitä haluat. 10 minuuttia hierottua hierojasi toteaa ohimennen että muutaman tyytyväiset asiakkaat ovat maksaneet esim. 400-600 rupiaa (noin 7-10 euroa). Aina vähän väliä hierojasi kysyy, että onko hyvää. Jossain vaiheessa mukaan tulee vielä toinen hieroja. Noin 20 minuutin jälkeen hierojasi toteaa, että jos olet tyytyväinen voit maksaa esim 500 rupiaa. Tässä kohtaa minä nousin ylös, kiitin kohteliaasti hieronnasta, maksoin 150 rupiaa ja kävelin pois, jättäen hierojani huutamaan perääni, että pitäisi maksaa lisää.

Näistä varjopuolista huolimatta Varanasi on tähän asti näkemistäni Intian kaupungeista ehdottomasti kiehtovin. Tätä ”oikeampaa” Intiaa antaa hakea. Kaduilla saa usein nähdä kuolleita kuljettavia kulkueita matkalla polttohautaukseen Gangesin varrelle, tai uskonnollisia kulkueita, joissa edessä kulkee pieni alttari varustettuna järjettömän kokoisilla kaijuttimilla ja pyörillä liikkuvalla aggregaatilla, ja jonka perässä kulkee satapäinen palvojajoukko laulaen ja tanssien, musiikin soidessa lujalla. Kaikkialla voi nähdä sadhuja, pyhiä miehiä jotka tunnistaa oransseista vaatteista, pitkistä harmaista parroista ja hiuksista, ja usein valkoisiksi maalatuista kasvoista. Tiedättekö muuten mitä tämä valkoinen aine on sadhujen kasvoilla? Se on kuivatun lehmänpaskan tuhkaa. Gangesin varrella voi nähdä mihin kellonaikaan tahansa ruumiita palamassa. Suinkaan kaikki eivät saa polttohautausta, jonka uskotaan vapauttavan sielun uudelleensyntymän kierrosta. Polttamatta jätetään pyhät miehet, käärmeenpuremaan kuolleet, raskaana olevat naiset sekä lapset. Polttahautaukseen tarvitaan keskimäärin 250 kiloa puuta, neljästä erilaisesta puulajista, yhteishinnaltaan satoja euroja.

Sähkökatkokset Varanasissa ovat hyvin yleisiä. Yksi tavallisimpia ääniä kadulla onkin aggrigaattien tasainen putputus. Jos kävelee missä tahansa muualla kuin Gangesin varrella, pikkulapset tervehtivät usein hymyillen ja tulevat kättelemään. Gangesin varrellakin lapset tulevat tekemään tuttavuutta – joko myydäkseen pieniä kukilla täytettyjä kynttiläveneitä jotka Gangesiin laskettuna tuottavat hyvää karmaa tai pyytääkseen valokuvaansa otettavan jonka jälkeen voivat vaatia ”valokuvarahaa”. Gangesin ranta on auringonnoususta myöhään iltaan asti täynnä elämää. Ihmiset pesevät pyykkiään, peseytyvät itse, käyvät paskalla, rukoilevat, pitävät erilaisia uhrimenoja, jne. Joen ranta on täynnä ns. ghat’eja, veteen ulottuvia portaikkoja. Varanasissa näitä ghat’eja on noin 80, eli koko läntinen joen ranta on niiden peittämä.

Vietin Varanasissa 6 päivää. Suurimman osan ajasta kävelin kaupungilla, eksyen sokkelomaisilla pikkukauduilla, tai Gangesin varrella, jossa riitti ihmettelemistä, tai istuin jollain vilkkaalla ghatilla ihmisiä katsoen tai kirjaani lukien (Iain Banks: The Bridge). Jokapäiväiseksi perinteeksi muodostui syödä jäätelöä eräässä jäätelöpaikassa Dasaswameh ghatin lähistöllä. Muutamana päivänä tuli tehtyä parin tunnin mittainen pakollinen vene-ajelu auringonnousun aikaan. Iltaisin söin usein ulkona, miellyttävimpänä kokemuksena Lonely Planetinkin suosittelema Ganga Fuji Home. Söin Chicken Butter Masalaa (ainoa tietämäni oikeasti maukas intialainen ruokalaji) ja kuuntenlin intialaista livemusiikkia. Viimeisenä iltana Varanasissa villiinnyin ja join yhden oluen. Siihen asti maksani oli saanut ansaittua lepoa Suomen vierailuni aikana tekemästään raskaasta työstä. Tiesittekö muuten että intialainen KingFisher on yksi maailman jouduimmista oluista? Sitä juo yli miljardi intialaista. Tarkoittaako se myös, että se olisi yksi maailman parhaista oluista? Nooh...

Vino pino kuvia ladattu Flickriin.