Intia: Ladakh: Stok Kangri

Musiikki: Sentenced: Crimson; Rotting Christ: Genesis; Trio Niskalaukaus: Rajaton rakkaus; Juice Leskinen: Kautta aikain
Sijainti: Delhi, Intia

Ensimmäinen päivä kesäkuuta starttasi Stok Kangrin huipun valloittamiseen tähtäävä retkikunta johon minäkin osallistuin. Stok Kangri on Lehin ympäristön korkein huippu – 6200 metriä. Retkikuntaamme piti osallistua asiakkaina 5 kiipeilijää, mutta lähtöaamuna meitä ilmestyikin vain kolme. Minun lisäkseni mukana oli kaksi intialaista kaverusta Jot ja Diks. Molemmat puhuivat hyvin englnatia ja olivat ajatusmaailmaltaan hyvin länsimaisia – Jot oli mm. asunut viimeiset 8 vuotta Kanadassa. Meidän lisäksemme retkikuntaamme kuului tiibetiläinen opas, kokki, kolme avustajaa ja 5 hevosta. Neljän päivän mittaiseksi suunniteltu retkemme maksoi noin 8 000 Rs eli reilu 120 euroa ja siihen kuului ns. täysi ylläpito, eli mm. autokuljetus lähtöpaikalle, lumikengät, hevoset tavaroiden kuljetukseen, ruoka, teltta ja makuupussi.

Lähtöaamuna heräsin kello 07:30. Söin tukevan aamiaisen ja olin kello 08:40 autolla. 09:00 starttasimme ja kello 09:40 olimme kylällä josta lähdimme hetkeä myöhemmin liikkeelle. Kylän korkeus merenpinnasta oli noin 3400 metriä. Lähdimme Jotin, Diksin ja yhden avustajan kanssa kävelemään joen uomaa pitkin – elokuussa se olisi täynnä vettä, mutta nyt se tarjosi meille kohtalaisen tasaisen, josko kivisen polun. Päässäni soi Sentencedin kappale Broken: ”This path I have chosen is a rocky one. Long, hard and frozen it has become.” Edeltävinä päivinä sää oli ollut selkeä, mutta nyt aurinko oli pilvessä. Päivän mielenkiintoisinta antia olivat geologiaa opiskelevan Diksin mushroom-rock’eiksi kutsumat kiilamaisesti vuorista ylös kasvavat kivimuodostelmat, jotka syntyvät kuulemma tuuli-eroosion vaikutuksesta. Noin kello 14:00 saavuimme leiripaikallemme. Maa täällä oli kuitenkin märkää, joten jatkoimme hieman matkaa ja leiriytyimme noin kilometrin päähän, suunnilleen 3700 metrin korkeuteen. Illalla saimme niskaamme hieman vettä ja rakeita. Istuin yksin teltassani, kuuntelin sateen ropinaa ja luin kirjaa. Illallisen jälkeen Jot ja Diks liittyivät seuraani viskipullon kanssa ja loppuilta meni pelatessamme huutopussia jonka opetin pojille. Kun kävin helpottumassa vielä ennen nukkumaan menoa, sade oli lakannut ja yllemme avautui upea tähtitaivas.

Toisen päivän aamuna heräsin kello kuudelta. Oli kirkas, todella kaunis aamu. En ollut kuitenkaan herännyt aamuaurinkoon vaan huuteluun telttani ulkopuolelta. Oppaamme – pienikokoinen, mutta hyvin sitkeän oloinen rastatukkainen tiibetiläinen – jonka oli pitänyt saapua jo edellisenä iltana hieman meitä muita myöhemmin, oli lopultakin päässyt perille. Jostain syystä hän ei kuitenkaan vaikuttanut kovinkaan tyytyväiseltä ja huusi naama punaisena kokillemme ja muille avustajille. Myöhemmin kuulin, että hän oli saapunut illalla sovitulle leiripaikallemme, mutta ei ollut löytänyt meitä sieltä. Sen jälkeen hän oli puolet yöstä etsinyt meitä pimeässä kunnes oli luovuttanut ja nukkunut ilman mitään varusteita eräässä autio-teltassa. Aamulla oppaamme oli löytänyt yhden karkuteillä olleista hevosistamme – niin, hevosetkin karkasivat taas yön aikana – ja sen avulla lopulta leirimme. Putistin itsekseni päätäni ja ajattelin ”ei hitto mitä amatöörejä.”

Kun kello yhdeksältä lähimme kävelemään, pilvet olivat taas vallanneet taivaan. Tällä kertaa nousu oli jyrkempää ja kaikki kävelivät hiljaisuudessa, henkeään säästellen. Keskityin laittamaan jalkaa toisen eteen ja lauleskelin itsekseni Timo Rautiaisen ja Trio Niskalaukauksen kappaletta Rajaton rakkaus: ”Vaikka suku sammuu, ei sisu lopu, aina on tehty mitä aiottu”. Muutaman tunnin käveltyämme törmäsimme jonkun edeltävän retkikunnan jäänteisiin – kuolleeseen hevoseen. Hieman myöhemmin rupesi satamaan lunta. Kolmen tunnin kävelyn jälkeen, kello 12:00 maissa pääsimme 4500 metrin korkeudessa sijaitsevaan ”base-campiin”. Koska huipun valloitus oli tarkoitus aloittaa seuraavana aamuna kello kolmelta, lepäsimme enimmäkseen koko päivän. Jot, joka oli meistä fyysisesti parhaassa kunnossa valitteli päänsärkyä ja epäili sen johtuvat korkeudesta. Pelasimme taas hieman korttia ja kello kahdeksan maissa kävimme nukkumaan. Nukuin rauhattomasti ja näin outoja unia. Kello yhdeltä heräsin äkkiä siihen kun joku pieni olentko käveli ylitseni. Nousin istumaan, mutta en nähnyt mitään. Kylmänväreet kävivät ylitseni. Pistin asian unen ja mielikuvituksen piikkii ja laitoin pääni takaisin takistani tehtyyn tyynyyn, kun hetken kuluttua tunsin samojen pienten jalkojen taas kulkevan pääni ja olkapääni ylitse. Nyt olin jo puoliksi hereilla, joten olin varma että en ollut nähnyt unta. Sytytin otsalamppuni ja tutkin koko teltan, mutta en löytänyt mitään. Myös teltan ovet olivat kiinni. Kun sain lopulta unenpäästä taas kiinni, kello olikin jo kaksi, ja herätyskelloni rupesi piipittämään – oli aika nousta.

Taivas oli taas täysin pilvetön. Kuuta ei ollut joten tähdet näkyivät hyvin kirkkaasti. Söimme aamiaisen, laitoimme lumikengät jalkaan, pakkasimme eväämme, systytimme otsalamppumme ja kello 03:00 starttasimme oppaan kanssa nelistään kohti Stok Kangrin huippua. Olimme ehtineet kulkea vasta puolisen tuntia kun Jot ilmoitti ettei hän pysty jatkamaan. Hän toivotti meille onnea ja palasti takaisin, vieden mukanaan retkikunnan ainoan viskipullon. Ensimmäinen etappimme oli 500 metrin nousu hyvin pehmeässä sora-maastossa. Kello neljän maissa pääsimme ylös ja pidimme ensimmäisen taukomme. Alkoi sarastaa ja taivaalle oli taas kertynyt pilviä. Olimme nousseet harjanteelle, jonka toinen puoli oli päivisin enimmäkseen varjossa ja tästä syystä lumen peittämä. Tästä eteenpäin oli tarkoitus jatkaa toisella puolella harjannetta, rinnettä pitkin sivuuttain, mutta lunta oli liikaa ja päädyimme laskeutumaan pers-mäkeä alas melkein koko 500 metrin nousumme. Kävelymme jatkui lievästi nousten kivisessä maastossa. Noin kello viiden maissa, auringon noustessa, olimme nousseet uudestaan menettämämme matkan ja pidimme tauon noin 5000 metrin korkeudessa. Paikotellen satoi kevyttä lunta, mutta aurinko kuitenkin paistoi saaden laskevat hiutaleet sätelehtimään ympärillämme. Kauempana näkyi kohteemme, jonne nousua olisi vielä yli kilometrin. Vedettyämme suklaat ja pähkinät naamaan jatkoimme matkaa, nyt taas läpi lumen. Emme ehtineet kävellä pitkään kun törmäsimme toiseen retkikuntaan joka oli jo matkalla takaisin. Oppaat keskustelivat hetken ja sain kuulla että lumen ja auringon takia huipun valloitus olisi mahdotonta ja tämäkin retkikunta oli epäonnistunut tavoittessaan. Yöllä se olisi vielä ehkä mahdollista, mutta nyt, auringon noustua lumi pehmeni ja eteneminen oli hyvin hankalaa. Hetken asiaa pohdittuaan oppaamme päätti luovuttaa ja käännyimme takaisin. Paluureittimme meni sen samaisen lumisen rinteen yli, josta aikasemmin olimme tulleet takamuksiamme hioen alas. Jos lunta oli oppaamme mukaan liikaa sivuttain liikkumiseen, en ymmärtänyt hänen logiikkaansa kun lähdimme kiipeämään sitä ylös. Alussa jalka upposti nilkkaa myöten lumeen, sitten polvea myötän. Sitten reittä myötän. Sitten lantiota myöten. Lumi, josta taistelimme tietämme läpi ei kuitenkaan ollut pehmeetä lunta josta olisi voinut kahlata läpi. Auringon lämmön ja yöpakkasten vuorovaikutuksesta lumen pinnalle oli syntynyt kohtalaisen kova kuori jota pitkin kävelimme ja joka jopa kesti enimmäkseen painomme. Vitutus olikin sitä suurempi kun kolmen hyvin menneen askeleen jälkeen kova kerros taas kerran petti ja upposit nivusiin asti lumeen. Päässäni soi edelleen Rajaton Rakkaus, eri kohta tällä kertaa tosin: ”Niin jäi matka taas puolitiehen, itsestään oli luullut liikoja, myrskyt tulevat lähemmäksi, vain jäljet seuranneet”. Lopulta mulla kilahti ja lähdin raivopäissäni juoksemaan viimeistä 50 metriä Perkelettä huutaen. Pääsin uupuneena harjanteen reunalle ja istahdin. Muutamaa minuuttia myöhemmin myös Diks ja oppaamme olivat jättäneet lumen taakseen ja istuivat viereeni. Opas kaivoi taskustaan pienen pussillisen luonnon omaa ilotupakkaa ja sitä he jäivät Diksin kanssa sinne pössyttelemään. Minä lähdin hetken levättyäni laskeutumaan takaisin leiriimme, jonne pääsin kello 07:30.

Kun pääsin takasisin alas, vitutti kuin pientä oravaa jolla 100 käpyä, mutta ei yhtään hammasta. Olin saanut kuulla oppaaltamme, että olimme ensimmäinen hänen vetämä retkikunta tänä vuonna, eikä kukaan ollut käynyt Stok Kangrilla vielä tällä kaudella. Yleensä kausi alkaisi vasta heinäkuun alussa, eli olimme kuukautta etuajassa. Se ei harmittanut niinkään että emme päässeet perille, sellaista tapahtuu. En ollut mitenkään varma, olisivatko omat voimani riittäneet loppuun asti. Mutta se pisti kunnolla kiehumaan, ettei trekkimme järjestänyt matkatoimisto maininnut halaistulla sanalla siitä, että emme välttämättä pääsisi perille, vaan möi meille huipun valloituksen itsestäänselvyytenä.

Diksin ja oppaan päästyä takaisin leiriin pakkasimme tavaramme ja palasimme Lehiin, yhtä päivää suunniteltua aikasemmin. Paluumatkalla näimme vuoristovuohia, jotka vetivät melkein pystysuoraa kalliota ylös. Löydätkö kuvasta 6 eläintä?

Vaikka retkemme päättyikin tällä tavalla ikävään pettymykseen, suhtauduin asiaan seuraavana aamuna, asian yli nukuttuani, jo paljon rauhallisemmin. Maisemat olivat olleet upeita, olin käynyt reilun 5000 metrin korkeudessa ja kokonaisuutena kokemus jäi kuitenkin merkittävästi plussan puolelle.

Uudet kuvat alkavat tästä.