Iran: Kharaneq

Musiikki: Flogging Molly: Drunken Lullabies; Emperor: In The Nightside Eclipse; Queen: Queen II
Sijainti: Yazd, Iran

Yazdissa ollessani poikkesin muutamaksi päiväksi Kharaneqin aavikko-kylään noin 70 kilometriä Yazdista. Silk Road hotellin omistajat olivat avanneet siellä muutamaa päivää aikasemmin uuden vierastalon ja päätimme Pierren ja Etiennen kanssa käydä katsomassa sen. Suunnittelin viettäväni siellä vain yhden päivän, mutta jäinkin neljäksi. Olin viettänyt melkein viikon No Ruzin hulinassa ja Kharaneqin rauha tuli tarpeeseen. Kharaneq on historijoitsijoiden mukaan noin 4000 vuotta vanha. Aikoinaan se on toiminut lepopaikkana aavikkoa ylittäville karavaaneille. Nykyään siellä asuu noin 300 ihmistä. Kharaneqissa on kaksi puolta – vanha ja uusi. Vanhalla puolella asuu vain pari ihmistä ja siellä sijaitsee myös Silk Road Guesthouse. Uudella puolella ei ole mitään nähtävää, mutta vanhan puolen perinteinen arkkitehtuuri ja raunioituneet talot ovat näkemisen arvoisia. Tunsin itseni pikkupojaksi vaeltaessani autioilla kaduilla ja tutkiessani hylättyjä taloja ja vanhaa linnoitusta.

Koto-Suomessa ollessaan sitä harvoin – jos koskaan – tuhlaa ajatustaan sille, mistä vesi tulee. Vettähän on kaikkialla – järvissä, meressä ja taivaaltakin sitä tulee aivan liikaa. Kharaneqin kaltaisessa kylässä asia ei ole aivan näin. Vettä kerätään ns. qanat’eilla. Etsitään maan alla oleva vesilähde, joka on usein kymmenien metrien syvyydessä, mutta silti korkeampana kuin vedenkeruupiste. Vesilähteestä ruvetaan kaivamaan lievästi alaspäin vievää tunnelia jota pitkin vesi valuu toivottuun paikkaan. Tasaisin väliajoin tunneliin kaivetaan ilma-aukkoja joista myös poistetaan ylimääräinen maa-aines. Kun vesi sitten on saatu kylään, on sen jakelua varten rakennettu vielä oma järjestelmä. Pellot ja muut viljelmät sijaitsevat tasaisesti laskevasti veden saapumispisteen alapuolella. Viljelmien väliin on rakennettu lievästi alaspäinvieviä uomia vettä varten. Koska vettä ei riitä kaikille viljelmille samanaikaisesti, päättää sen saatavuudesta vesimestari. Uomia tukkimalla ja avaamalla veden reitti voidaan säädellä vapaasti.

Silk Road Guesthousen on perustanut hollantilainen Sebastian joka kävi Iranissa vuosia sitten reppumatkalla ja ihastui maahan. Ilmapiiri vierastalossa on hyvin rento ja mukava. Koska yksinkertaisissa huoneissa ei ole mitään tekemistä, viettävät vieraat aikansa enimmäkseen pihalla tai – iltapäivän kuuman auringon paistaessa – viileässä ruokailutilassa. Vierastalo kun on kyseessä, ruokaa ei voi tilata milloin haluaa vaan kaikki syövät yhdessä ruoka-aikana sitä mitä tarjotaan. Tämä tuo vieraat yhteen kuin ison perheen ja luo paikkaan ainutlaatuisen tunnelman. Vaikka ruokaa ei voi tilata itse, en valita sillä täällä tarjottu perinteinen iranilainen ruoka oli parasta mitä olen reissuni aikana syönyt. Oleskelu Silk Road Guesthousessa ei tuntunut hotellissa olemiselta vaan enemmänkin kuin olisi vieraillut vanhan ystävän luona.

Saapumispäivän iltana kiipesimme Pierren ja Etiennen kanssa lähettyvillä olevien pienien vuorien huipuille katsomaan auringonlaskua. Itse auringonlasku ei ollut mitenkään kummoinen – en itse asiassa ole nähnyt yhtään hienoa auringonlaskua tai –nousua Iranissa – mutta maisemat muuten olivat hienoja. Seuraavana aamuna kiipesimme samaan paikkaan Pierren kanssa katsomaan auringonnousua, mutta taas jouduimme pettymään.

Toisena päivänä ranskalaiset lähtivät takaisin Yazdiin ja sieltä kohti Esfahania. Minä olin tutustunut vierastalossa 30 vuotiaaseen unkarilaiseen toimittajaan Danieliin jonka kanssa lähdimme puolen päivän aavikkovaellukselle. Sanasta ”aavikko” tulee ainakin minulle päälimmäisenä mieleen loputon hiekka. Iranin aavikot eivät kuitenkaan enimmäkseen ole hiekka-aavikkoja vaan kivi-sellaisia. Toisena päivänä koitimme kiivetä Kharaneqin lähettyvillä olevan vuoren huipulle. Kyseisen vuoren korkein huippu on 2700 metrissä, joten nousua oli noin 1000 metriä 1700 metriä merenpinnan yläpuolella sijaitsevasta Kharaneqista. Vuorella oli itse asiassa kaksi huippua, joista matalampi oli ehkä noin 2600 metrissä (kuvassa näkyvä oikeanpuolimmainen huippu). Tämän matalamman huipun otimme myös tavoitteekseemme. Kolmen tunnin kiipeilyn jälkeen pääsimme huipun lähettyvillä olevalle tasantelle. Nousua olisi ollut jäljellä enää ehkä 50 metriä, mutta ilman asianmukaisia varusteita jatkoreitti vaikutti sen verran haastavalta, että luovutimme.



Maisemat kumpanakin vaelluspäivänä olivat aika mielettömiä. Vaikka ympäristö oli enimmäkseen aika kuollutta, siitä ei puuttunut väriä. Oli valkoisia suolatasankoja ja keltaisia hiekkatasankoja. Oli mustaa kiveä, harmaata kiveä, valkoista kiveä, ruosteenruskeeta kiveä ja puolukkakiisselinpunaista kiveä. Korkeuserot tekivät maisemista vielä vaihtelevampia. Pitää – häpeäkseni – myötää että paikotellen tuli World of Warcraftin Barrens ja Salt Flats mieleen.

Iran: Yazd

Musiikki: Queen: A Night at the Opera; Iron Maiden: Fear of the Dark
Sijainti: Yazd, Iran

Shirazista matkani jatkui lauantaina 22.3. kohti Yazdia. Olin varannut bussilipun matkatoimistosta etukäteen, mutta menin kaiken varalta kuitenkin reilu tuntia aikasemmin linja-autoasemalle. Ostin lipun ja katsoin kelloa. Bussi lähtisi kello kahdelta, joten minulla oli vielä yli tunti aikaa. Söin lounaan ja istuin lähtölaiturin eteen lukemaan kirjaa. Tässä välissä pitää mainita seuraavanlainen yksityiskohta iranilaisista bussiyhtiöistä: lippua ostettaessa pitää ilmoittaa myös matkustajan nimi. Tämä nimilista toimitetaan bussiin ennen lähtöä jotta bussin henkilökunta voisi tarkistaa kaikkien matkustajien läsnäolon. Noin 20 minuuttia ennen bussin lähtöä nousin ajatuksena hakea jäätelöä ja käppäillä sitten hiljakseen bussille, kun minut pysäytettiin huudolla ”Mister! Mister! Erkki? Yazd?” Vastasin hämmentyneenä, että kyllä, nimeni on Erkki ja olen matkalla Yazdiin. Kaveri tarrautui käsivarteeni ja lähti viemään minua kohti erästä bussia. Katsoin kelloa ja koitin kysyä että enkö nyt ehtisi kuitenkin hakea sen jäätelön ennen bussin lähetöä, mutta ei. Piti mennä nyt. Astuin bussiin, ovet sulkeutuivat ja bussi lähti liikkeelle. Koko bussi oli täynnä, vain minun paikkani oli vapaa. Ihmettelin asiaa hetken – oliko kelloni kenties väärässä ajassa, mutta ei, myös bussin kellon mukaan lähdimme liikkeelle 20 minuuttia ennen suunniteltua aikaa. Illalla päästyäni perille sain kuulla, että Iran oli siirtynyt kesäaikaan edellisenä päivänä ja koko bussi – noin 50 henkeä – oli odottanut minua 40 minuuttia. Kesäaikaan siirtyminen oli nähtävästi tullut yllätyksenä myös iranilaisille. Sain kuulla että asiasta oltiin ilmoitettu televisiossa vain 3 tuntia ennen kellojen siirtoa ja viime vuonna esimerkiksi kelloja ei oltu siirretty ollenkaan.

Saavuin Yazdiin (asukasluku 500 000) täysikuun loisteessa illalla kello kahdeksan maissa ja otin taksin hotellille. Olin koittanut varata hotellia etukäteen mutta No Ruzin takia kaikki olivat täynnä. Matkatoimistosta suositellussa Silk Road Hotellin dormitoriossa oli kuitenkin onneksi tilaa. Samassa bussissa oli matkustanut myös eräs irlantilais-australialainen pariskunta ja kaksi ranskalaista nuorta miestä – Pierre ja Etienne – jotka saapuivat Silk Roadiin kymmenisen minuuttia minun jälkeen. Myös he saivat sängyt, mutta tämän jälkeen koko hotelli oli täynnä. Silk Road hotelli on rakennettu perinteiseen Yazdilaiseen kotiin – rakennelman keskellä on avoin piha joka on täytetty pöydillä ruokailua varten. Huoneet sijaitsevat pihan ympärillä; dormitorio on kellarissa. Istuimme Pierren ja Etiennen kanssa pihalla – joka tosin oli katettu vielä; parin viikon kuluessa pitäisi tulla hiekkamyrsky jonka jälkeen katos poistettaisiin – juttellimme reissuistamme, joimme teetä ja söimme kamelipataa. Pihan joulukoristeet herättivät hieman ihmetystä osaltani, mutta pistin ne No Ruzin piikkiin. Ilmapiiri hotellissa oli mukavan rento – vaikka en ollut kaupunkia vielä nähnyt, ensivaikutelma Yazdista oli merkittävästi parempi kuin Shirazista.

Seuraavana päivänä lähdimme kolmistaan ranksalaisten kanssa katsomaan kaupunkia. Etienne oli työskennellyt pari vuotta Dubaissa ja oli nyt matkalla kotiin Iranin, Turkin ja Euroopan kautta. Pierre oli lentänyt Dubaihin Etiennelle matkaseuraksi. Yazd sijaitsee keskellä aavikkoa ja on yli 1500 vuotta vanha kaupunki – aikoinaan sen läpi meni monta merkittävää karavaanirettiä ja Marco Polokin on pysähtynyt täällä. Yazdin merkittävimmät nähtävyydet ovat Jameh moskeija, Amir Chakhmaq’in rakennuskompleksi, tuulitornit, joilla kesäisin kaapataan pieninkin tuulenvire viilentämään asuntoja, ja koko vanha kaupunki. Itse koin näistä mielenkiintoisimpana enimmäkseen hylätyn vanhan kaupungin. Erään tapaamani paikallisen mukaan siellä asuvat kaupungin köyhimmät. Hallitus on kieltänyt modernien talojen rakentamisen vanhaan kaupunkiin tarkoituksena säilyttää perinteinen arkkitehtuuri ja koska paikalliset eivät halua asua perinteisissä taloissa, ovat kaikki siihen kykenevät muuttaneet pois. Olimme vaeltaneet jonkin aikaa vailla päämäärää vanhan kaupungin sokkeloisilla kaduilla kun huomasin varistuneen muurin josta pääsisi viereisen talon katolle. Ehdotin pojille kattokierrosta ja kiipesimme ylös. Eteemme avautui raunioituneenakin taianomainen näkymä – satoja perinteisiä iranilaisia savitiilitaloja ränsistyneinä ja hylättyinä.

Silk Roadissa oli vieraana myös Teheranissa työskentelevä suomalainen Reeta ja mm. Tanskassa ja Australiassa asunut elämäntapamatkaaja kreikkalainen Theodor. Illalla lähdimme viisistään katsomaan zurkhanehia. Kyseessä on tuhansia vuosia vanha Iranille uniikki rituaalinomainen urheilu-teatteri-esitys. Noin 15 miestä asettautuvat katsojien keskellä olevan kuopan pohjalle seinän viereen ja esittelevät kiihkeän rummutuksen tahdissa voimiaan tietynlaisilla rituaalinomaisilla liikkeillä.

Vietettyämme pari päivää Yazdissa lähdimme Pierren ja Etiennen kanssa Kharaneq’in aavikkokylään noin 70 kilometriä Yazdista. Suunnittelin viettäväni siellä yhden päivän ja palaavani Yazdiin, mutta jäinkin neljäksi – tästä lisää myöhemmin. Pierre ja Etiennen jatkoivat tosin yhden yön jälkeen kohti Esfahania. Kharaneqista palasin Yazdiin jossa vietin vielä pari päivää lähinnä työstäen matkapäiväkirjaani ja valokuviani ja syöden kamelipurilaisia.

Jos haluatte muuten lukea lisää Iran-kokemuksia, käykää katsomassa erään toisen Teheranissa työskentelevän suomalaisen – ei siis Reetan – blogi osoitteessa http://iranoia.blogspot.com.

Koitan jatkossa ladata aina kaikki kyseistä jaksoa koskevat kuvat Flickriin samalla kun päivitän blogiani, joten vaikka en asiasta erikeen mainitsekaan, kannattaa siis käydä katsomassa myös kuvat uuden päiväkirja-tekstin yhteydessä.

Iran: Shiraz

Musiikki: Immortal: At the Heart of Winter; Sentenced: Love and Death; Iron Maiden: Brave New World
Sijainti: Yazd, Iran

Tämän matkapäiväkirjan pitäminen on vaatinut osaltani merkittävästi enemmän aikaa ja vaivaa kuin olin alunperin ajatellut. Ongelmana ei ole niinkään inspiraation kuin ajan puute. Tapaan jatkuvasti uusia ihmisiä, näen uusia paikkoja ja koen uusia kokemuksia eikä missään välissä tahtoisi olla sopivaa hetkeä niistä kirjoittamiselle. Toinen haaste on päättää mistä kirjoittaa ja mistä ei. On mahdotonta kertoa aivan kaikesta mitä koen ja näen – minun aikani ei riittäisi kirjoittamiseen eikä teidän kärsivällisyytenne lukemiseen. Myöskin valokuvien valinta ja käsittely vaatii aikansa – olen viimeisen kuuden viikon aikana ottanut yli 2500 valokuvaa. Valokuviin liittyen, olen matkani aikana huomannut kamerani rajallisuuden – tai suoraan sanottuna sen surkeuden. Kamerallani otetut kuvat ovat sumuisia ja värit harmaita. Huomasin tämän selvästi ottaessani muutamassa paikassa samanlaisen kuvan sekä omallani että Katon kameralla. Olen kuitenkin pikkuhiljaa oppinut käyttämään Paint Shop Prota, jolla saan kuvien värit paremmin näkyviin, joten tulevien kuvien pitäisi olla hieman paremman näköisiä. Ero ei näy kaupunkikuvissa, mutta moskeijoista otetuissa värikkäissä mosaiikkikuvissa ja maisemakuvissa kylläkin.

Mutta asiaan. Kato tiedosti Esfahanissa yht’äkkiä aikataulunsa rajallisuuden ja päätti kiitää suorinta tietä Pakistaniin. Koska minä en halunnut kiirehtiä, tiemme erosivat – hän otti bussin Yazdiin ja minä Shiraziin. Bussimatka kesti noin 7 tuntia. Maisemat olivat enimmäkseen aavikoituneita ja tie saattoi mennä kymmeniä kilometrejä viivasuoraan. Katsoin ikkunasta ulos ja kuuntelin maisemille vastapainoksi Immortalin At the Heart of Winteria. Vierustoverikseni bussissa sain vanhempiensa kanssa matkustavan pienen noin 10 vuotiaan pojan joka viihdytti minua näyttämällä piirroksiaan. Mainittakoon myös, että pojan parrankasvu oli jo tossa iässä kovempi kui minun.

Saavuin Shiraziin maanantaina 17.3. ilta-yhdeksältä ja otin taksin hotelliin. Lonely Planetista katsomani hotellin hinta olikin yllätyksekseni noin kaksinkertainen verrattuna siihen mitä odotin. Koska kello oli jo paljon, vietin siellä kuitenkin yhden yön ja etsin seuraavana päivänä uuden hotellin. Seuraavat yöt vietin surkeimmassa hotellissa missä olen ikinä ollut – 7 eurolla sain käyttööni noin 2m x 3m kokoisen huoneen jossa oli sänky ja pieni yöpöytä eikä mitään muuta. Huoneen ikkuna oli vilkkaasti liikennöidylle kadulle ja ”hiljaisuudesta” pystyin nauttimaan ainoastaan kuunnellessani musiikkia iPodillani. Vietin siellä tästä huolimatta 4 yötä koska olin väsynyt jatkuvaan ravaamiseen. Matkani tähän mennessä oli ollut aikamoista teho-lomailua – kaikkialla missä olimme Katon kanssa pysähtyneet oli aikamme mennyt nähtävyyksien kiertämiseen eikä suoranaiseen lepoon ollut ollut paljokaan aikaa. Syynä tähän oli 20.3. pidettävä Iranilainen uusi vuosi No Ruz. Saamiemme tietojen mukaan matkustaminen sitä seuraavien päivien aikana olisi vaikeaa koska kaikki iranilaiset olisivat viettämässä lomaansa ja matkustaisivat, joten hotellit ja bussit olisivat täynnä. Alkuperäisenä suunnitelmanamme oli ollut katsastaa ainakin pahimmat iranilaisten turistikohteet Esfahan ja Shiraz ennen No Ruzia, mutta päätin nyt ottaa riskin ja koittaa pysyä Shirazissa uudesta vuodesta huolimatta. Halvempaa huonetta etsiessäni sainkin moneen otteeseen kuulla hotellin olevan täynnä, mutta löysin ”onnekseni” aikasemmin mainitsemani läävän, joka sekin oli reilusi ylihinnoiteltu.

Shirazin (asukasluku 1 200 000) pitäisi olla Iranin kruunujalokivista se toinen, toisen ollessa Esfahan. Minun kokemukseni siitä ei valitettavasti ollut aivan tämän kunnianimikkeen arvoinen. Ensinäkin Shirazin tehtävä oli siinä mielessä epäkiitollinen, että se tuli matkallani upean Esfahanin jälkeen. Suurempi syy oli kuitenkin No Ruz. Erään tapaamani ulkoministeriön virkailijan mukaan vuonna 2007 oli Shirazissa No Ruzin aikana yli 3,5 miljoonaa turistia – noin 3 kertaa kaupungin asukasluvun verran. Ihmisiä oli kaikkialla. Kävellessäni Shirazin kuuluisissa puistoissa näin satoja telttoja. Luulin aluksi että ihmiset ovat yksinkertaisesti tulleet piknikille, mutta ei, he olivat majoittuneet telttoihinsa koska hotellit olivat täynnä. Samoja pieniä kupolitelttoja näkyi myös teidenvarsissa, parkkipaikoilla ja jopa liikenneympyrissä. Myös minä valkoisena miehenä olen ollut nähtävyys monille turisteille. Puistossa kirjaa lukiessani ihmiset tulivat tasaisin väliajoin juttelemaan kanssani – parhaimmillaan ympärilläni oli yli 20 iranilaista kysymässä niitä samoja tuttuja kysymyksiä: olenko naimisissa, mikä on ammattini, mikä on uskontoni, mitä pidän Iranista, jne. Monet ovat myös ottaneet valokuvansa kanssani.

Kaupunkina Shiraz on modernimpi kuin esimerkiksi Esfahan. Pääkadun Karim Khan-e Zand Bulevardin varrelta löytyy mm. hyvinvarusteltuja tietokone-, kännykkä- ja kamerakauppoja. Historiallisesti Shiraz on ollut taiteilija-kaupunki jossa mm. Iranin kansallisrunoilija Hafez eli ja kirjoitti Shirazin kuuluisan viinin – jota kuulemma valmistetaan edelleen ja myydään pimeästi – inspiroimana. Täällä sijaitsee myös eräs iranilaisten tärkeimmistä pyhiinvaelluskohteista Shah-e Cheragh’in mausoleumi jossa lepää Profeetta Mohammedin suora jälkeläinen Sayyed Mir Ahmad, ja jonne vääräuskoisia ei aina edes päästetä sisään. Minä pääsin kuitenkin portilla kauniisti pyytämällä katsomaan tätä muslimien pyhää paikkaa. Olen harvoin tuntenut oloni yhtä yksinäiseksi ja vieraaksi kuin mitä tunsin sitä täällä. Vaikka paikka oli täynnä iranilaisia turisteja jotka valokuvasivat kaikkea mahdollista, Shah-e Cheragh’in mauseleomin ilmapiiri oli jotenkin... omituinen. Muslimina olisin varmasti käyttänyt sanoja kuten harras ja pyhä. Itse kompleksi kahdella massiivisella portillaan ja kahdella mausoleumillaan – toisessa lepää Mir Ahmadin veli Sayyed Mir Mohammad – oli varsin vaikuttava. Mausoleumien sisäseinät olivat katettu perinteisestä islamilaisesta tyylistä poiketen peilimosaiikilla.

Shirazissa söin myös ensimmäistä kertaa erästä Iranin perinneruokaa – diziä. Saadessani annokseni eteeni ihmetys kasvoillani oli sen verran ilmeinen, että ei mennyt hetkeäkään kun eräs paikallinen tuli neuvomaan miten tätä erikoisuutta syödään. Dizi – joka itsessään on olemukseltaan keittomainen – tarjotaan ruukussa, jonka lisäksi ruokailija saa eteensä toisen tyhjän astian, nuijan sekä pinon paikallista leipää. Ruokailu tapahtuu seuraavasti: Ensin kaadetaan erilliseen astiaan liemi jonka sekaan paloitellaan leipää. Kun neste on imeytynyt, syödään syntynyt mössö. Tämän jälkeen kaadetaan aterian kiinteät ainekset – keitetyt pavut, vihannekset ja liha – samaiseen astiaan ja muussataan ne nuijalla. Syntynyt mössö nautitaan leivän päälle leviteltynä. Ulkoisesta olemuksestaan huolimatta, dizi on varsin maukasta ruokaa.

Monille turisteille ainoa syy Shiraziin tulemiselle ovat noin 50 kilometrin päässä olevat Persepolisin rauniot. Aikoinaan Persepolis oli ollut silloisen maailman rikkain kaupunki kunnes Aleksanteri Suuri poltti sen matkallaan Intiaan. Nykyään Persepolis on täynnä kaikenmaailman kivestä rakennettuja ja kiveen hakattuja juttuja. Myös Persepolisin kanssa ajoitukseni oli huonoin mahdollinen – paikalla oli kymmeniätuhansia turisteja. Eräältä toiselta reppumatkaajalta kuulin että paria viikkoa aikasemmin hän oli ollut siellä ypöyksin.

Shirazissa ollessani vaihtui siis tosiaan myös vuosi persialaisen kalenterin mukaan. Torstaina 20.3. kello 09:00 aamulla alkoi vuosi 1387. Mitään merkittäviä juhlallisuuksia en nähnyt. Muutaman jututtamani paikallisen mukaan ihmiset lähinnä kokoontuvat sukulaistensa luokse, syövät hyvin ja juttelevat. Länsimaihin verrattuna vuosi vaihtuu täällä siis varsin rauhallisesti. Osin tämä johtuu varmasti alkoholin ja muiden päihteiden puuttumisesta.

Iran: Esfahan

Musiikki: Hevein: Sound over matter; Bathory: Hammerheart; Therion: Lepaca Kliffoth
Sijanti: Shiraz, Iran

Hyvää uutta vuotta 1387! Tosin tästä lisää vasta seuraavalla kerralla.

Kahden Bandare Anzalissa vietetyn yön jälkeen jatkoimme kohti Esfahania. Otimme aamulla savarin Rashtiin jossa vietimme melkein koko päivän ja josta jatkoimme yöbussilla Esfahaniin. Rashitssa tutustimme iranilaiseen Bobiin joka näytti meille kaupunkia ja kertoi elämästä Iranissa. Bussimatkan alussa näytettiin joku iranilainen elokuva – joten dialogista en saanut selvää – mutta juoni meni uskoakseni seuraavasti: Poika kosti tyttöä, tyttö jätti pojan, poika teki kaikkensa saadakseen tytön takaisin ja sai siinä apua toistelta tytöltä. Elokuvan lopussa ensimmäinen tyttö olikin ottamassa sankariamme takaisin, mutta sepä menikin sen toisen tytön mukaan. Ja kaikki elivät onnellisina elämiensä loppuun asti.

Saavuimme Esfahaniin (asukasluku 1,6 miljoonaa) aamukuudelta huonosti nukutun yön jälkeen. Oli kiehtovaa kävellä nukkuvan kaupungin autioilla kaduilla tietäen että muutaman tunnin kuluttua nämä kadut olisivat täynnä ihmisiä ja autoja. Hotelli jota ensimmäisenä päätimme kokeilla oli suljettu jo kaksi vuotta sitten (oppaanamme meillä oli neljä vuotta vanha Lonely Planet). Saimme kuitenkin viereisestä hotellista tarjouksen 18€ / yö – listahinta oli noin 50€ / yö. Kun hintaan kuului aamiainen ja langaton verkkoyhteys, emme voineet kieltäytyä. Tämän lisäksi hotellin henkilökuntaan kuului ystävällinen nuori mies nimeltä Dariush, joka oli reissannut Eurooppaakin reppu selässä, ja joka kertoi meille avuliaasti kaupungista. Kiitokseksi Kato jätti sille juuri lukemansa Neil Gaimanin kirjan Neverwhere jonka olin antanut sille luettuani sen pari viikkoa aikasemmin. Joudun tässä kohtaa myös korjaamaan aikasempaa väitettäni siitä, että ulkomaisilla luottokorteilla ei tee mitään Iranissa. Tässä hotellissa saimme maksettua luottokortilla, joskin kortinlukulaitetta niillä ei ollut, vaan maksu tapahtui Internetin välityksellä. Esfahanissa näin myös muutaman muun kaupan jossa hyväksyttiin Visa ja Mastercard. Hätätilanteessa voisi siis olla teoriassa mahdollista jopa nostaa käteistä näistä paikoista, mutta käytännön kokemusta tästä minulla ei ole.

Esfahan on kaunein koskaan näkemäni kaupunki. Flickrissa olevat kuvat kertovat enemmän kuin sanani, mutta nekään eivät tee oikeutta tälle kaupungille. Esfahanin puistot, arkkitehtuuri ja Zayandeh-joen yli menevät sillat ovat yksinkertaisesti lumoavia. En ole suuri kaupunkilomien ystävä, mutta voisin hyvin kuvitella tulevani tänne pariksi viikoksi ihailemaan moskeijoita, istumaan puistoissa kirjaa lukien ja juomaan teetä Zayandeh-joen siltojen alle rakennettuihin kahviloihin. Ja uskoisin että Esfahan ei ole tähän aikaan vuodesta vielä edes parhammillaan. Suurin osa puista oli vasta heräämässä talviunestaan; vain muutamat pensaat kukkivat. Haluaisin tulla takaisin tänne huhti-/toukokuussa kun lehdet ovat tulleet puihin ja suihkulähteet ovat täynnä vettä.


Esfahanissa saimme myös toisen kosketuksemme paikallisen poliisin kanssa. Istuimme Katon kanssa Zayandeh-joen rannassa satojen muiden kaupunkilaisten kanssa ihailemassa laskevan auringon valaisemaa Si-a-Seh –siltaa kun pari paikallista tuli taas juttelemaan. Pikkuhiljaa ympärillemme rupesi kerääntymään yhä enemmän väkeä, kunnes poliisi lopulta tuli ja hajoitti väkijoukon. Meitä kohtaan he olivat hyvin ystävällisiä ja olivat selväsi huolissaan siitä häiritsevätkö paikalliset meitä.

Iranissa kaikki alkoholi on kielletty ja Esfahaniin saapuessamme meillä oli jo viikko kuivaa kautta takanamme. Ei-muslimi –yhteisöissä alkoholin käyttöä katsoaan sormien läpi, mutta sitä ei voi ostaa mistään kaupoista. Täällä kyllä myydään olueksi kutsuttua juotavaa, mutta maultaan se on jopa meille tutuista alkoholittomista oluista hyvin kaukana, vaan muistuttaa enemmän omena- tai sitruunamehua hiilihapoilla. Olimme kuitenkin saaneet kuulla, että Esfahanissa saisi kalliimmeista hotelleista olutta. Kysyimme asiasta hotellilla Dariukselta, mutta hänen mukaansa ainoa paikka mistä voi ostaa alkoholia täällä on eräs syrjäinen katu armenialaisessa kaupunginosassa jossa kauppaa käydään piilossa viranomaisten silmiltä. Kävimme Katon kanssa etsimässä näitä salakauppiaita, mutta emme valitettavasti löytäneet mitään. Ehkä hämärämiehet ovat piilossa koloissaan päiväsaikaan ja meidän olisi pitänyt tulla vasta pimeän jälkeen.

Esfahanissa iski myös ensimmäistä kertaa väsymys jatkuvaan sosialisointiin paikallisten kanssa. Etenkin kun suurin osa kanssamme juttelemaan tulevista ihmisistä eivät puhu kovinkaan hyvää englantia, on keskustelun käyminen heidän kanssaan ajoittain varsin turhauttavaa. Koska Katon ihmis-toleranssi oli selvästi suurempi kuin minun, ja hän tuntui myös vetävän ihmisiä luokseen tehokkaammin, päätin viettää yhden iltapäivän yksin kaupungilla. Katselin moskeijoita ja nautiskelin teetä ja vesipiippua, mikä riitti levoksi.

Iran: Kohtaamisia

Musiikki: Antony and the Johnsons: Antony and the Johnsons; Leonard Cohen: The Future; Vennaskond: Priima
Sijainti: Shiraz, Iran

Vaaleaihoisen länsimaalaisen ei tarvitse nähdä vaivaa tutustuakseen paikallisiin Iranissa. Ihmiset ovat kiinnostuneita ulkomaalaisista ja tulevat jatkuvasti juttelemaan kanssasi. Monet vain tervehtivät sanomalla ”Hello” kävellessään ohi; osa pysähtyy ja kysyy mistä on kotoisin; osa kysyy mitä pitää Iranista ja miksi on tullut tänne; osa jää juttelemaan minuutiksi, pariksi ennen kuin jatkaa matkaansa; osa saattaa viettää koko päivänsä kanssasi näyttääkseen kaupunkia ja jutellakseen. Joitakin kysymyksiä mihin olen joutunut vastaamaan viimeisen reilu viikon aikana on mm. mitä teen työkseni, työskentelenkö yksityisellä vaiko julkisella sektorilla, mikä on uskontoni, olenko naimisissa, haluanko lapsia, poltanko, miten olen oppinut puhumaan englantia, mitä pidän Iranista ja iranialaisista, pidänkö iranilaisista naisista, jne. Tähän kiinnostukseen vaikuttaa varmasti se, että Iranissa käy suhteellisen vähän ulkomaalaisia turisteja. Monet myös haluavat käyttää tilaisuuden hyväksi harjoitellakseen englantiaan.

Ensimmäisenä iltana Iranissa, Tabrizissa, Katon kanssa ruokaa etsiessämme tapasimme Tabrizista kotoisin olevan nuoren miehen nimeltä Masoud ja hänen kolme ystäväänsä. Oli jonkun profeetan kuoleman vuosipäivä ja suurin osa ravintoloista oli suljettu. Seisoimme keskellä katua karttaa tutkimassa kun Masoud lähestyi meitä. Myöhemmin hän kertoi, että olimme ensimmäiset ulkomaalaiset joiden kanssa hän on tullut juttelemaan. Hän oli aikasemminkin halunnut tulla juttelemaan ulkomaalaisten kanssa, mutta ei ollut kehdannut omasta mielestään huonon englanninkielensä takia. Nyt Masoud kutenkin tuli kysymään tarvitsisimmeko apua. Kerroimme etsivämme ruokaa ja – koitettuaan hetken selittää ohjeita erääseen ravintolaan – tarjoutui hän ohjaamaan meidät itse perille. Otimme tarjouksen ilomielin vastaan koska samalla tarjoutui mahdollisuus jutella paikallisen kanssa. Myös Masoudin ystävät seurasivat mukana, mutta koska he eivät puhuneet englantia, osallistuivat he keskusteluun vain vähän Masoudin tulkkauksen välityksellä. Suurin osa ravintoloista tosiaan oli suljettu – mukaan lukien se johon uudet ystävämme meidät ensin ohjasivat – joten päädyimme lopulta hamupurilaiselle jotka tarjottiin meille äänekkäästä vastustuksestamme huolimatta. Keskustelimme Masoudin kanssa mm. Iranin nykytilanteesta, uskontosta sekä englannin kielen opetuksesta Iranissa. Masoud kertoi miten jotkut kansanjoukot Iranissa haluavat itsenäisyyttä, mutta miten hän on ylpeä sanoessaan olevansa iranilainen. Hän kokee olevansa osa suurta ja hienoa historiaa jonka ihmiset ympäri maailman tuntevat. Uskonnosta keskustellessamme yllätyin Masoudin vahvasta uskosta ja islami-tiedosta. Hän kertoi ihailevaan sävyyn mm. siitä profeetasta jonka kuoleman vuosipäivä oli (ja jonka nimen olen onnistunut unohtamaan) ja muista islaminuskon merkittävistä historiallisista (vai myyttisistä?) henkilöistä, kuinka hienoja ja vahvoja he olivat. Kysyessään meidän uskontoamme oli hän hyvin hämillään kun sanoimme että meillä ei ole uskontoa. Masoud ei sanonut että islaminusko olisi ainoa oikea usko, mutta oli sitä mieltä että jokaisella ihmisellä pitäisi olla uskonto. Hampurilaisten jälkeen erosimme Masoudista koska olimme väsyneitä ja halusimme hotellille lepäämään, mutta vaihdoimme sähköpostiosoitteemme.

Bussimatkalla Tabrzista Ardabiliin tutustumme iranilaiseen 25 vuotiaaseen tyttöön nimeltä Sappita joka oli matkalla kotiin isänsä, äitinsä ja kahden siskonsa kanssa. Sappitan kanssa keskusteltaessa kävi selväksi mm. se kuinka tärkeänä hän piti perhettään. Hän sanoin mm. suoraan että ei pystyisi elämään ilman perhettään. Sappita kysyi Katolta myös pari jossain määrin omituista kysymystä. Ensin hän kysyi onko Kato tyytyväinen aviomieheensä (olimme siis ”naimisissa”), vaikka olin aivan siinä vieressä, jonka jälkeen hän kysyi Katolta onko minulla tyttöystävää. Siihen mitä Sappita tarkoitti näillä kysymyksillä – onko kenties yleistä että naimissa olevilla miehillä on rakastajatar – emme ole vielä saaneet selvyyttä. Bussimatkalla pidetyllä teetauolla – tee tarjottiin meille luonnollisesti – saimme nähdä myös käytännössä aikasemmin kertomani istumajärjestyksen vaikutuksen. Kato ei pöytään istuessaan tiedostanut heti asiaa ja istui perheen isän viereen joku nousi heti ja siirtyi kauemmaksi.

Sara’eynissa tutustuimme paikalliseen turistioppaaseen nimeltä Ali. Olimme kylällä etsimässä postitoimistoa ja kysyimme neuvoa eräältä paikalliselta. Pysäyttämämme henkilö ei puhunut englantia, mutta soitti toiselle joka puhui. Kerroimme asiamme ja saimme ohjeet. Myöhemmin, toisella puolella kylää eräs paikallinen tervehti meitä ja kysyi etsimmekö postia. Ihmettelimme hetken mistä hän tiesi asiata, kun selvisi että hän oli ollut se henkilö jolle soitettiin, Ali. Koska käytössämme oli luksushuoneisto keittiöllä olimme päättäneet kokata itse sinä iltana ja Kato keksi kutsua Alinkin syömään. Myöhemmin illalla kokkasimme munakasta – joka tosin paloi (Katon käsittelyssä) hieman pohjaan – kuuntelimme läppärini surkeilla kaijuttimilla länsimaista rokkia ja keskustelimme elämästä Iranissa. Illallisen jälkeen Ali vei meidät paikalliseen teahouseen polttamaan vesipiippua. Illan aikana Ali kertoi mm. siitä kuinka pinnallisia iranilaiset naiset ovat ja miten hän haluaisi mielummin ulkomaalaisen vaimon. Alin mukaan Iranissa on helppo saada tyttöystävä, mutta jollei ole rahaa, hienoa autoa ja jatkuvia ravintola-illallisia, lähtee tyttö pian kävelemään. Iranin nykytilanteesta keskustellessamme kertoi Ali korkeasta työttömyydestä ja siitä miten töitä saa vain suhteilla eikä pätevyydellä ole paljoa merkitystä. Ta’arofia (katso Iran: Ensivaikutelma) Ali piti turhana ja typeränä. Usein kaupassa kun myyjä sanoo että ei tarvitse maksaa, hän lähteekin kävelemään ulos maksamatta, kunnes kauppias juoksee perään rahaa vaatien. Ali kertoi myös projektistaan pyöräillä ympäri Iranin vieraillen matkan varrella 300 kylässä joita hän valokuvaa. Projektin jälkeen hän haluaisi järjestää kuvistaan valokuvanäyttelyn Saksassa.

Matkalla Sara’eynista Ardabiliin satuimme samaan savariin ameriikan-iranilaisen Amirin kanssa. Amirilla on iranilaiset vanhemmat, mutta Yhdysvaltojen kansalaisuus. Hän oli syntynyt Los Angelesissa ja asunut siellä parikymmentä vuotta. Viimeiset seitsemän vuotta hän oli kuitenkin asunut Iranissa koska oli väsynyt kohteluunsa kotimaassaan. Pelkästään nimensä ja ihonvärinsä takia häntä kohdeltiin jatkuvasti kuin Al-Qaedan itsemurhapommittajaa. Nyt hän opettaa englantia ja kiertelee Irania pysyen yhdessä paikassa noin vuoden.

Rashtissa – näyttäessämme taas kerran hieman hukassa olevilta – lähestyi meitä 28 vuotias Bobiksi esittäytynyt iranilainen mies. Olimme etsimässä bussiyhtiöiden toimistoja jotta saisimme ostettua liput yöbussiin Esfahaniin. Bob vei meidät oikeaan paikkaan ja auttoi ostamaan liput. Bob oli lopettanut juuri koulun eikä ollut vielä töissä, joten hänellä oli aikaa viettää koko päivä kanssamme näyttäen kaupunkia ja kertoen elämästä Iranissa. Englantia Bob oli oppinut maksullisessa instituutissa niin kuin moni muukin iranilainen. Englannin opiskelu maksaa noin 150 000 rialia (noin 11€) kuukaudessa. Bob oli naimaton joten asui vielä vanhempiensa kanssa. Bobin ainoa sisko oli naimisissa – avioliiton olivat järjestäneet vanhemmat. Bobin mukaan isoissa kaupungeissa nuoret yleensä löytävät itse toisensa, mutta pienemmillä paikkakunnilla avioliitot ovat usein järjestettyjä. Nuoret voivat kuitenkin kieltäytyä liitosta jos eivät pidä kumppanistaan. Tyttöystävä Bobilla oli kuitenkin. Koska Iranissa eivät naiset saa näyttäytyä muiden miesten kuin aviomiehensä tai sukulaistensa seurassa kysyin kuinka he viettävät aikaa yhdessä. Näin asia tosiaan virallisesti on, mutta Bobin mukaan käytännössä voi aikalailla rauhassa kulkea tyttöystävän kanssa kaupungilla. Joskus poliisi kuitenkin pysäyttää nuoria pareja – etenkin jos tyttö on meikannut ja pukeutunut tavallista räväkkäämmin. Pahimmassa tapauksessa pari viedään asemalle jonne kutsutaan myös molempien vanhemmat ja nuoret joutuvat allekirjoittamaan paperin jossa vannovat että eivät tapaa enää koskaan. Bobin mielestä Iranissa on korkea avioeroprosentti – noin 14% (vertaa Suomen noin 50%). Kysyessäni alkoholista Bob myönsi pitävänsä oluesta ja juovansa sitä setänsä kanssa joka ostaa sitä salakuljettajilta. (Kaikki alkoholi on laitonta Iranissa.) Puolen vuoden kuluttua Bob haluaisi muuttaa Ruotsiin jatko-opiskelemaan, aineena Natural Resources Management (joku minua viisaampi voi kertoa mitä tämä on suomeksi). Vastaus oleskelulupahakemukseen pitäisi tulla parin viikon kuluttua. Vaikka hän ei Ruotsiin pääsisikään, haluaa hän pois Iranista, niin kuin suuri osa nuorista. Syiksi hän mainitsi mm. korkeat lukukausimaksut kouluissa, korkean työttömyyden ja työnsaannin vaikeuden – töitä saa ainostaan suhteilla hallituksessa. Hallitus on todennut että ei ole niiden tehtävä järjestää ihmisille töitä vaan jokaisen pitäisi itse kehittää itselleen töitä. Huolimatta siitä että suuri osa jopa korkeasti koulutetuista on työttömiä, ihmiset silti kouluttautuvat ja maksavat siitä mielettömiä summia – yksi lukukausi maksaa noin 10M IR (700€). (Keskipalkka Bobin mukaan on noin 2M IR kuukaudessa.) Demokratiaan Iranissa Bob ei usko vaan sanoo vaalien olevan järjestettyjä. Vaikka Bob itse synty vallankumouksen jälkeen, uskoo hänkin asioiden olleen paremmin ennen vallankumousta, vanhoista ihmisistä puhumattakaan. Ennen bussimatkaa halusimme syödä Katon kanssa ja kutsuimme Bobinkin mukaan. Samalla saimme kokea Ta’arofin toisenkin puolen. Jouduimme pyytämään häntä ensin noin viisi kertaa ennen kuin hän hyväksyi kutsun ja saimme vaatia vielä toiset viisi kertaa että me maksamme ruuan.

Kävellessäni yksin Esfahanissa Imamin aukiolla tuli kanssani juttelemaan 16 vuotias Amin. Hän oli kavereidensa kanssa viettämässä aikaa aukiolla ja lyhyen juttelun jälkeen kutsui minut pelaamaan korttia heidän kanssaan. Pelasimme, vitsailimme ja juttelimme noin tunnin ennen kuin jouduin jatkamaan. Yleisen juttelun lisäksi keskustelimme mm. Iranin naisista ja uskonnosta. Amin kysyi minulta pidinkö iranilaisista tytöistä johon vastasin rehellisesti että en ole tottunut siihen että he käyttävät huntua ja haluaisin nähdä heidät ilman sitä, haluaisin esimerkiksi nähdä heidän hiuksensa. Tähän Amin vastasi hieman hämmentyneenä että ei ole mitään syytä nähdä naisen hiuksia ja ihmetteli suuresti kummallista haluani. Amin kysyi myös onko Euroopassa yleistä naida sukulaisensa; Iranissa kuulemma on. En kysynyt asiasta tarkemmin, mutta otaksun hänen tarkoittaneen serkkujen välisiä liittoja. Poikien kysyessä uskonnostani vastasin taas, että minulla ei ole uskontoa, mutta uskon johonkin jota voidaan – paremman sanan puutteessa – kutsua jumalaksi, ja uskon siihen että pitää tehdä hyvä tekoja. Taas yllätyin Aminin vastauksen voimakkuudesta. Ei riitä että uskoo jumalaan, vaan pitää olla myös joku uskonto. Uskonto on polku jumalan luokse eikä jumalaa voi saavuttaa pelkästän uskomalla tai tekemällä hyviä tekoja.

Esfahanissa tutustuimme myös paikalliseen kivikauppiaaseen nimeltä Rezar. Rezar auttoi meitä ravintolassa ruokatilauksemme kanssa ja kutsui meidät sen jälkeen läheiseen liikeeseensä teelle. Emme jutelleet pitkään, mutta taas kerran Iranin hallinto tuli puheenaiheeksi. Vaikka olimme Rezarin liikkeessä jossa ei ollut ulkopuolisia kuuntelemassa meitä, madalsi hän selvästi ääntäänsä puhuessaan asiasta ja sanoessaan että pitää Iranin nykyistä presidenttiä diktaattorina.

Iran: Tabrizista Kaspianmerelle

Musiikki: Rotting Christ: Genesis; Iced Earth: The Glorious Burden; Enslaved: Frost
Sijainti: Esfahan, Iran

Tabriz on vanha kaupunki. Ensimmäinen maininta siitä historiankirjoissa on vuodelta 714 eaa. Tästä melkein kolmentuhannen vuoden pituisesta historiasta ei valitettavasti katukuvassa näy paljoakaan. Tabriz on kasvanut yli rajojensa – 1,5 miljoonaa asukasta täällä on liikaa. Suunnittelimme alunperin viettävämme täällä kaksi yötä levätäksemme yli kolme vuorokautta kestäneestä junamatkasta, mutta melu ja ilmansaasteet saivat
mielemme nopeasti muuttumaan ja poistuimme jo ensimmäisen yön jälkeen joten en kerennyt kaupunkia paljoa nähdä. Ainoana merkittävänä nähtävyytenä mainittakoon Tabrizin basaari joka on Iranin suurin ja melkein kaksi kertaa isompi kuin Istanbulin Grand Bazaar. Sen katetuilla kaduilla on mittaa yhteensä 35 km ja kauppoja siinä on noin 7000, joten uskokaa kun sanon että sinne on helppo eksyä. Illalla kävimme Katon kanssa El Golin puistossa kävelyllä. Vaikka sää oli viileä, oli siellä yllättävän paljon paikallisia perheitä. Puistosta palattuamme lähdimme etsimään ruokaa. Koska oli jonkun profeetan kuoleman vuosipäivä oli suuri osa ravintoloista suljettu joten päädyimme syömään hampurilaiset.



Sunnuntaina kirjauduimme ulos hotellista ja lähdimme katsomaan Kandovanin kylää jossa ihmiset asuvat vuoren sisään kaivetuissa luola-taloissa. Eräs paikallinen näytti meille ystävällisesti kotiaan – kiveen kaivettu pinta-alaltaan parinkymmenen neliömetrin kokoinen kolo. Kiitokseksi ostimme häneltä pähkiöitä ja hunajaa.

Kandovanista palattuamme hyppäsimme bussiin kohti Ardabilia, josta matkamme jatkui taksilla Sara’eynin kylpyläkylään. Saavuimme Sara’eyniin illalla kello kymmenen maissa. Kuskimme – vaikka ei puhunutkaan sanaakaan englantia – etsi meille ystävällisesti hotellin eikä lähtenyt ennen kuin näki että olimme kirjautuneet sisään ja kaikki oli kunnossa. Hotellimme maksoi yhtä paljon kuin Tabrizissa, mutta tällä kertaa saimme askeettisen vessattoman huoneen sijasta käyttöömme makuuhuoneella, olohuoneella, parvekkeella ja keittonurkkauksella varustetun asunnon.

Sara’eyn on pieni 5000 asukkaan kylpyläkylä joka on rakennettu kuumien lähteiden päälle ja joka on etenkin kesällä varsin suosittu lepokohde iranilaisten parissa. Nyt oli kuitenkin talvi ja koko kylä oli varsin autio. Kylpylöissä – tai ainakin siinä missä me kävimme – oli kyllä jonkin verran paikallisia, mutta tapaamamme turistioppaan Alin mukaan olimme toiset ulkomaalaiset turistit täällä tänä vuonna. Vietimme Sara’eynissa yhden kokonaisen päivän ja lähinnä lepäsimme. Kävimme kylpemässä kuumavesilähteen päälle rakennetussa kylpylässä jonka uima-altaan vesi oli noin 42 asteista. Vaikka miehet ja naiset kylpivät erikseen, alastomuutta ei näkynyt. Kylpylässä oli pienet pukukopit jossa sai vaihdettua uimahousut päälle ja myös suihkut olivat näköeristettyjä. Illalla kokkasimme hotellilla munakasta ja kutsuimme myös Alin syömään kanssamme. Ruuan jälkeen kävimme vielä paikallisessa kahvilassa (jos sitä nyt kahvilaksi kutsua voi, koska kahvia siellä ei myyty, ainostaan teetä) polttamassa vesipiippua ja juomassa teetä.

Kahden hyvin levätyn yön jälkeen jatkoimme kohti Bandare Anzalia. Otimme savarin (Savari on kaupunkien välinen yhteistaksi. Esimerkiksi 30 km matka Sara’eynista Ardabiliin maksoi 0,50€ henkilöltä.) Ardabiliin ja sieltä bussin Puntaan josta jatkoimme taksilla Bandare Anzaliin. Bussimatka toi meidät alas vuorilta Kaspianmeren rannikolle minkä myötä luoto muuttui vihreämmäksi ja kauniimmaksi. Bandare Anzaliin saavuimme illalla kahdeksan maissa. Kirjautuimme sisään hotelliin ja lähdimme etsimään ruokaa. Kaupunki oli täynnä ihmisiä ja kaikki kaupat olivat auki iltamyöhään – käsitykseni mukaan tämä johtui lähestyvästä Iranilaisesta uudesta vuodesta. Pitkän tarpomisen jälkeen pysähdyimme erääseen katukeittiöön syömään kanavaraat leivän kera. Seuratessani kyseisen paikan toimintaa sain käsityksen että paikalliset asiakkaat ostavat raa’at vartaat ja paistavat ne itse grillissä. Meidän ruokamme kuitenkin grillattiin ja tarjoiltiin meille ystävällisesti pyötään. Kahden hengen annos maksoi kaksi euroa.

Hotellimme Bandare Anzalissa ei ollut aivan yhtä laadukas kuin Sara’eynissa. Minun sangyssäni jouset puskivat lakanan läpi ja kahden päivän aikana saimme kaksi kertaa vessan tukkoon. Myös yksi yksinäinen torakka vaelteli pitkin huonettamme. Suurimman osan Anzalissa viettämästämme päivästä lepäsin, kirjoitin blogiani ja taistelin nettiyhteyden kanssa. Nettikahvilat täällä eivät ole kummoisia – koko paikka saattaa olla yhden ISDN-linjan takana. Illallisen jälkeen hotellille palattuamme kuului hetkeä myöhemmin ovelta koputus. Avasin oven jonka takana hotellin henkilökuntaan kuuluva nuori poika viittoili jotain ja toisti paria fraasia yrittäen selittää asiaansa ja selvästi turhautuen hetki hetkeltä kun en ymmärtänyt. Lopulta laitoin kengät jalkaan ja lähdin ulos hänen mukaansa. Hotellin vastaanotossa asia selvisikin heti – paikallinen poliisi halusi jututella meitä. Palasimme neljän poliisin kanssa hotellihuoneeseemme. Poliiseilla oli passimme (olimme jättäneet ne aikasemmin hotellin vastaanottoon) joita he tutkivat hyvin keskittyneesti. Kamerani lojui sängyllä, joten poliisit halusivat nähdä ottamiani kuvia. Sen jälkeen kysyivät olinko ladannut kuviani tietokoneelleni joka sekin oli näkyvissä. Vastasin myöntävästi, mutta niitä kuvia eivät he jostain syystä halunnet nähdä, kysyivät vaan jotain ”film”istä. Kun sanoin että ei ole mitään filmiä poliisit lopulta lähtivät. Koko tilanne oli hyvin omituinen koska meillä ei ollut harmainta aavistustakaan mitä he halusivat eivätkä he paljoa selittäneet. Muuten poliisit käyttäytyivät kutenkin kohteliaasti eivätkä missään vaiheessa uhkailleet meitä. Lähtiessään he uskoakseni jopa pahoittelivat aiheuttamaansa häiriötä. Päätellen siitä, että olimme olleet melkein koko päivän ulkona ja poliisit saapuivat 5 min hotellille paluumme jälkeen, halusivat he kuitenkin jututella nimenomaan meitä. 100 000 asukkaan Anzalissa ei paljoa ulkomaisia turisteja käy, joten on mahdollista että he pelkästään tästä syystä halusivat tarkistaa mistä on kyse.

Olemme viime päivinä Katon kanssa suunnitelleet hieman loppuosaa Iraninmatkastamme. Muuten meillä ei olisi hätää, mutta 21.3. pidettävä iranilainen uusi vuosi voi useiden lähteiden mukaan tehdä bussilippujen ja majoituksen saamisesta huomattavati haastavampaa, koska paikalliset ovat lomalla ja reissaavat. Toisten lähteiden mukaan majapaikan löytää kuitenkin vähintäänkin traveller-ghettoista, joten päätimme pysyä Iranissa uuden vuoden yli. Teheranin jätimme väliin mutta Esvahan, Shiraz, Yasd ja Persian-lahti olisi tarkoitus nähdä vielä ennen kuin suuntaamme kohti Zahedania josta toivon saavani Pakistanin viisumin.

Ja uusia kuvia taas Flickrissa. Linkki vasemmalla.

Iran: Ensivaikutelma

Musiikki: Kate Bush: Aerial, Rotting Christ: Theogonia, Manowar: The Triumph of Steel
Sijainti: Bandare Anzali, Iran

Lauantaiaamuna heräsin äkilliseen huutoon ”Tabriz! We are in Tabriz!” Pukeuduin nopeasti, pakkasin tavarani, riensin junasta ulos ja astuin ensimmäistä kertaa Iranin maaperälle. Kello oli yhdeksän maissa. Aurinko paistoi, mutta sää ei ollut kovin lämmin. Tabriz sijaitsee yli 1000 metriä merenpinnan yläpuolella, joten talvet täällä ovat varsin kylmiä Suomeen nähden eteläisestä sijainnista huolimatta. Otimme Katon, Johannan ja Christianin kanssa taksin keskustaan turisti-infoon jossa meidät otti vastaan Nasser Khan, ystävällinen 50 vuotias turistiopas joka on harjoittanut ammattiaan jo 15 vuotta. Ylpeänä hän etsi meille Lonely Planetista kohdan jossa hänet oli mainittu oikein nimeltä. Ennen kuin kävimme asiaan joimme Nasserin ehdotuksesta kupit teetä ja haimme viereiseltä kioskilta aamiaiseksi jugurttia, hunajaa ja leipää. Juttelimme Nasserin kanssa noin tunnin jonka jälkeen etsiytyimme Katon kanssa hotelliin – Johanna ja Christian jatkoivat samana päivänä Tabrizista eteenpäin.

Iran on pinta-alaltaan maailman 18. suurin maa; asukkaita täällä on 70 miljoonaa. Virallisena kielenä Iranissa on farsi; kirjaimisto on arabialainen. (Koska paikallinen kirjaimisto eroaa merkittävästi länsimaissa käytetystä roomalaisesta kirjaimistosta, on esimerkiksi paikkojen nimien translitteröini jossain määrin haastavaa. Muutamista paikoista olen nähnyt kolmea eri länsimaista kirjoitustapaa: esim. Sarein, Sareyn ja Sara’eyn.) Rahayksikkönä käytetään Iranin rialeja (1€ = 14000IR). Koska summat ovat numeroissa hyvin suuria, puhuvat paikalliset rahasta tomaneissa (1 toman = 10 rialia), hintakirjoissa kaikki hinnat ovat kuitenkin rialeissa. Kolikoita ei pahemmin käytetä ja pienimmät setelit ovat hyvin ränsistyneitä. Yleisin seteli on 10000 rialia (0,70€), joten paikallisetkin kantavat mukana varsin suuria rahanippuja. Paikallisesta palkkatasosta esimerkkinä opettaja tienaa kuukaudessa noin 4M IR (285€). Iran on puhtaasti käteisellä toimiva maa eikä ulkomaisilla luottokorteilla täällä tee mitään – niillä ei voi maksaa misään, eikä niillä voi nostaa käteistä automaateista. Toisin sanoen tänne tultaessa pitää ottaa mukaan käteistä sen verran mitä suunnittelee käyttävänsä. Euroilla pärjää, mutta dollareita on helpompi vaihtaa rialeiksi. Länsimaisen mittapuun mukaan Iran on hyvin halpa maa: esimerkiksi hampurilainen ja kokis maksaa 9000 IR (0,65€) ja 30 kilometrin taksireissu 40000 IR (2,85€). Ulkomaisia turisteja käy Iranissa erään tapaamamme matkaoppaan mukaan ainoastaan 750 000 vuodessa (Ranskassa, joka on pinta-alaltaan 3 kertaa pienempi, käy esimerkiksi 80 000 000 turistia vuosittain). Kraanavesi täällä on juomakelpoista.

Iranilainen kulttuuri eroaa – suurelta osin islamilaisuudesta johtuen – monilta osin merkittävästi länsimaisesta. Iranissa on Ta’arofiksi kutsuttu käyttäytymis-/kohteliaisuuskoodi, joka on helpoiten selitetty esimerkin avulla. Kaupassa kävellessäsi ostoksiesi kanssa kassalle myyjä usein toteaa ensin, että ei tarvitse maksaa. Tällaisessa tilanteessa pitää inttää vastaan ja maksaa kuitenkin. Toisaalta, jos joku kutsuu sut kotiinsa, pitää ensin kieltäytyä pari kertaa. Jos kutsuja jatkaa kutsumista parin kieltäytymisen jälkeen, on hän tosissaan ja kutsun voi hyväksyä. Toisin sanoen Ta’arofin mukaan esitetään kohteliaita tarjouksia joita ei välttämättä tarkoiteta ja jotta näitä tarjouksia ei käytettäisi väärin pitää niistä ensin kieltäytyä muutaman kerran antaakseen kohteliaisuuden esittäjälle mahdollisuuden vetäytyä menettämättä kasvojaan.

Toinen merkittävä kulttuuriero liittyy naisen asemaan. Katon kanssa kadulla kävellessämme puhutellaan aina minua eli miestä. Kaikkien yli 9 vuotiaiden tyttöjen pitää olla verhoutuneita päänlaesta varpaisiin – kasvot saa näkyä kuitenkin. Islamilaisen naisen on kiellettyä näyttäytyä kenenkään muun miehen seurassa kuin oman aviomiehensä tai sukulaistensa. Nainen ei saa esimerkiksi edes istua vieraan miehen viereen sekalaisessa seurassa tai bussissa. Busseissa onkin oma istumajärjestyksensä. Paikallisissa busseissa naiset istuvat takana ja miehet edessä; pitkän matkan busseissa taas naiset vierekkäin ja miehet vierekkäin ellei kyseessä oli pariskunta. Monet perinteitä kunnioittavat miehet edes kättele vierasta naista. Laki ei kuitenkaan suojele naisia näissä asioissa, päinvastoin – naiselle esimerkiksi raiskatuksi tuleminen on rankaistava teko.

Turvallisuudesta sen verran, että vaarallisin asia täällä on liikenne. Autoja on paljon eikä liikennesääntöjä pahemmin noudateta. Kaksikaistaisella tiellä mahtuu hyvin ajamaan kolme autoa. Vilkkua ei käytetä, tööttiä sitäkin enemmän. Risteyksissä pätee ensisijaisesti isoimman ja toissijaisesti nopeimman oikeus. Eli ken ensin ehtii, se pääsee. Toisaalta, kun kaikki käyttäytyy samojen ”sääntöjen” mukaan, liikenne on varsin sujuvaa – lukuun ottamatta isojen kaupunkien keskustoja joissa on yksinkertaisesti liikaa autoja.

Ensivaikutelmani Iranista on ollut jossain määrin kaksijakoinen. Itse maata ei ainakaan täällä pohjoisessa vuorilla voi hyvällä tahdollakaan sanoa kauniiksi. Kaupunkien ulkopuolella maisema on väritöntä ja kuollutta. Kaupunkeihin rakennettuja puistoja lukuun ottamatta täällä ei ole mitään kasvillisuutta. Vuoretkin näyttävät lähinnä kivikasoilta eivätkä herätä minkäänlaista kunnioitusta tai ihailua. Tabriz kaupunkina on meluisa, täynnä ihmisiä ja autoja, ja ilmanlaatu täällä on huonointa mitä olen missään kokenut – tuntuu kuin hengittäisi suoraan auton pakoputkesta. Toisaalta ihmiset Iranissa ovat ystävällisimpiä ja vieraanvaraisimpiä mitä olen missään tavannut. Tabrizissa jokaikinen kerta kun näytimme vähääkään hukassa olevilta, tuli joku englantia puhuva paikallinen kysymään voiko auttaa. Neuvoa kysyessämme, jos ihmiset eivät puhu englantia, soittavat ystävälleen joka puhuu. Ja tähän asti täällä viettämämme kolmen päivän aikana olemme saaneet neljä kutsua ihmisten koteihin. Ihmiset ovat myös hyvin kiinnostuneita meistä. Usein kaduilla kysytään mistä päin olemme, minkä nimisiä ja mitä pidämme Iranista. Kenelläkään ei ole mitään taka-ajatusta; ei tuotetta myytävänä eikä hotellia mainostettavana, ihmiset yksinkertaisesti haluavat vaihtaa pari sanaa. Eivätkä he toisaalta takerru tai häiritse vaan jatkavat hetken kuluttua hymyillen matkaansa.

Kato on osoittautunut odotettua paremmaksi matka- seuralaiseksi. Tulemme hyvin juttuun, meillä on samanlainen lähestymistapa matkustamiseen ja samanlainen huumorintaju. Käytännön tasolla yöpyminen ja taksit ovat merkittävästi halvempia kun kustannukset voi jakaa jonkun kanssa. Tämän lisäksi Kato, meistä kahdesta sosiaalisempana, on hoitanut kontaktien luonnin paikallisten kanssa – minä kun en ole mikään suuri ihmis-ihminen. Ylempänä selittämieni kulttuurierojen takia olemme päättäneet näytellä avioparia.

Puskin lopultakin valokuvia Flickriin. Osoite on http://www.flickr.com/photos/skoll/sets/72157604104516723/.

Ankarasta itään

Musiikki: Bruce Springsteen: Greatest Hits; Type O Negative: The Origin of the Feces
Sijainti: Sareyn, Iran

Eurooppa jäi taakseni vartin lauttamatkalla Istanbulin vanhasta kaupungista Aasian puolelle kaupunkia josta lähtevät junat itään päin ja hyppäsin Ankaraan vievään yöjunaan. Huonetovereikseni sain kaksi pilviveikkoa jotka pössytteli paksuja jointteja koko illan. Tarjosivat minullekin, mutta kieltäydyin kauniisti. Tarjotun oluen sen sijaan otin kiitollisena vastaan. Ankaraan saavuin tiistaiaamuna kello seitsemältä. Ulkona oli 2 astetta lämmintä, mikä oli pienoinen shokki Istanbulin 15 asteen jälkeen. Päivän mittaan lämpötila nousi ja iltapäivällä kävelin jo T-paidassa elohopean hipoessa 20 astetta.

Kokemus 5 miljoonan asukkaan Ankarasta oli varsin erilainen kuin Istanbulista. Ankara ei ole turistikaupunki, mikä näkyy mm. siinä että teekaupustelijat ja kengänkiillottajat häiriköivät paikallisia, mutta huomattuaan vaalean olemukseni kävelivät minusta ohi. (Korvistani roikkuvat iPodin piuhat ja tyly tuijoitus saattoi sekin tosin hieman vaikuttaa.) Siitä huolimatta tässäkin kaupungissa riittää vilskettä. Käppäiltyäni päivän kaupungilla pysähdyin lepäämään puistoon kaupungin keskustassa. Aurinko paistoi ja sää oli mukavan lämmin. Jostain syystä en tosin nähnyt itseni lisäksi ketään muuta joka olisi ollut T-paitasillaan – osa paikallisista oli pukeutunut jopa toppatakkeihin lämpimästä auringonpaisteesta huolimatta. Kuuntelin iPodillani Bruce Springsteenia ja tarkkailin puiston elämää. Teekauppiaat kulkivat puistonpenkiltä toiselle tarjoten kuumaa juotavaansa ja kengänkiillottajat istuivat puun alla keskustellen keskenään ja koittaen houkutella asiakkaita.

Koska Pakistanilla ei ole lähetystöä Suomessa – lähin on Tukholmassa – en ollut hakenut Pakistanin viisumia etukäteen vaan suunnittelin haevani sen tien päältä. Olin kolmelta eri taholta kuullut että normaalisti Pakistanin viisumi pitää hakea asuinpaikkaasi lähimmästä Pakistanin lähetystöstä, mutta jos saisin oman maani lähetystöstä tietynlaisen kirjeen (Letter of introduction) voisin hakea viisumin myös muista Pakistanin lähetystöistä. Sain haettua tämän paperin lähetystöstäni Ankarassa, mutta Pakistanin lähetystöön saapuessani sain kuulla että en voi siitä huolimatta hakea viisumia täällä vaan joutuisin hakemaan sen Tukholmasta. Toisin sanoen lähtöni Pakistaniin on osaltani tällä hetkellä vielä hieman epävarma, mutta suunnittelen kokeilevani onnea uudestaan Iranissa. Lonely Planetin mukaan Zahadanin kaupungista lähellä Pakistanin rajaa saa Pakistanin viisumin varsin helposti.

Kato – oikealta nimeltään Cathrene – oli viettänyt pari yötä Sofranbölün kaupungissa etelämpänä ja olimme sopineet tapaavamme keskiviikkona Ankarassa josta jatkaisimme yhdessä kohti Irania. Tapaamispaikaksi olimme sopineet linja-autoaseman, mikä – näin jälkikäteen ajateltuna – ei ollut niitä parhaita ideoitamme. Ankaran linja-autoasema on nimittäin melkein Helsinki-Vantaan lentokentän kokoinen. No okei, saatoin ehkä hieman liioitella, mutta ymmärsitte kokoluokan. Sen kahdessa kerroksessa on yli sata laituria ja päästä päähän kävelyyn menee vajaa 10 minuuttia. Hortoiltuani aikani päättömänä ympäri asemaa etsiydyin lopulta nettikahvilaan. Onneksi Kato oli ajatellut samalla tavalla ja gmailin chatissa (emme siis suinkaan olleen samassa nettikahvilassa, niitäkin oli vähintään neljä) saimme sovittua tarkemman tapaamispaikan.

Ankarasta otimme junan Malatyaan. Juna lähti illalla kello kahdeksalta ja perillä olimme seuraavana iltapäivänä kello kahden maissa. Itse junareissu oli – tähänastinen matkamme huomioon ottaen – ainutlaatuinen. Olimme ostaneet pari olutta illalla junassa nautittaviksi, mutta emme olleet ehtineet purkaa tavaroitammekaan kunnolla kun ravintolanpitäjä Ali tuli kutsumaan meidät henkilökohtaisesti ravintolavaunuun. Ravintolassa istui enimmäkseen juna henkilökuntaa polttamassa tupakkaa ja juttelemassa. Tilasimme oluet, mutta keskenäisestä keskustelustamme ei tullut mitään, koska paikalliset halusivat jutella kauheasti. Asian teki haastavaksi se, ettei meillä ollut oikein yhteistä kieltä – kukaan junassa ei puhunut englantia ja meillä oli apunamme ainoastaan Katon surkea engalanti-turkki fraasisanakirja. Kommunikaatiovaikeudet eivät kuitenkaan isäntiämme lannistaneet ja elekielellä sekä sanakirjalla koitimme parhaamme mukaan vastata meille esitettyihin kysymyksiin. Koska Erkki oli liian vaikea nimi äännettäväksi turkkilaisille sain uuden nimen Erkan. Ali koitti myöskin tarjota meille ruokaa osoittamalla asioita menusta ja, kieltäydyttyämme, loi kasvoilleen surullisen ilmeen, laittoi huulet mutruun ja näytteli koomisesti itkevän. Saksasta ostamani käärintätupakka sai suuren suosion. Illan aikana jouduin käärimään usemman tupakan paikallisille ja sain vastineeksi turkkilaista tupakkaa. Juotuamme oluet ravintolassa halusimme hieman rauhaa joten poistuimme, mikä teki Alin taas hyvin surulliseksi. Siirryimme koti-vaunumme perälle piiloon laittialle istumaan ja juomaan aikasemmin ostamiamme oluita – hyttiimme emme voineet mennä koska kello oli yli puolen yön ja siellä oli jo ihmisiä nukkumassa. Hetken kuluttua kuitenkin konduktööri Osman löysi meidät ja totesi että ”problem” – olimme vessaan vievän tien edessä. Ratkaisu probleemaan oli kuitenkin parempi kuin osasimme odottaa – saimme oman neljän hengen osaston jossa saimme olla loppuillan rauhassa.

Malatyaan saavuimme torstai-iltapäivällä. Jatkoyhteytemme meni vasta puolen yön jälkeen joten lähdimme kaupunkille etsimään hamamia – turkkilaista kylpylää. Pysäytettyämme ensimmäisen henkilön kysyäksemme neuvoa, soitti tämä englantia puhuvalle ystävälleen koska ei itse puhunut englantia mutta halusi auttaa. Vielä suurempaa ystävällisyyttä osoittivat seuraavat pysäyttämämme henkilöt jotka loppujen lopuksi heittivät meidät autollaan kolmisen kilometriä hamamille. Kylpykokemus jäi meiltä kuitenkin valitettavasti saamatta koska naisia varten kylpylä oli avoinna ainoastaan tiistaisin ja keskiviikoisin, joten palasimme juna-asemalle.

Juna jolla jatkoimme oli nimeltään Trans-Asian Express. TAE kulkee kerran viikossa Istanbulin ja Teheranin välillä startaten Istanbulista aina keskiviikkoiltana ja saapuen Teheraniin lauantai-iltapäivästä. Olisimme siis voineet hypätä saman junan kyytiin jo Istanbulista, mutta halusimme pilkkoa matkan lyhempiin pätkiin. Junan nimeen liitettyä ”Express” –käsitettä tosin on moni matkaaja ihmetellyt – meidänkin tapauksessamme juna oli pahimmillaan 4 tuntia aikataulusta jäljessä. Perjantaiaamuna kun heräsin junassa ja katsoin ikkunasta ulos, kohtasi minut näkymä johon en ollut osannut Turkissa varautua – maa oli paksun lumen ja jään peittämä niin pitkälle kuin silmä kantoi. Illalla saavuimme Tatvanin kaupunkiin josta matka jatkui lautalla Van-järven yli. Toiselta puolelta järveä Vanin kaupungista jatkoimme taas junalla. Junassa tutustuimme myös kahteen muuhun reppumatkaajaan, norjalaiseen Christianiin ja saksalaiseen Johannaan, joilla oli 95 litraiset rinkat ja mukana mm. omat tyynyt ja peitot – kukin tyylillään.

Perjantai-lauantai –välisenä yönä ylitimme Turkin ja Iranin rajan. Ylitys meni ilman sen kummempaa säätöä. Turkin puolella piti taas poistua junasta passintarkastusta varten; Iranin puolella rajavartijat nousivat junaan. Lauantai-aamuna kello kahdeksalta saavuimme Tabrizin kaupunkiin Iranissa.

Istanbul

Musiikki: Savatage: The Wake of Magellan; Kingston Wall: II; The Gossip: Standing in the way of Control
Sijainti: Istanbul, Turkki

Matkani Bukarestista jatkui 20 tuntia kestäneellä junamatkalla Istanbuliin. Juna oli varsin tyhjä – näin itseni lisäksi vain 5 muuta matkustajaa joten sain yksin käyttööni kuuden hengen makuuosaston. Romanian ja Bulgarian rajamuodollisuudet menivät jouhevasti - rajalla juna pysähtyi noin puoleksi tunniksi, rajavartiat tulivat junaan ja tarkastivat matkustajien passit. Kello kahden maissa yöllä saavuimme Turkin rajalle. En ollut hankkinut viisumia etukäteen, mutta saisin sen rajalta. Ensimmäistä kertaa rajaa ylitettäessä piti poistua junasta. Ne meistä jotka tarvitsivat viisumia hakivat sellaisen viisumiluukulta. Kyseessä oli puhdas muodollisuus – edes mitään lomaketta ei tarvinnut täyttää – maksoit 10€ ja sait tarran passiin. Seuraavaksi siirryttiin passintarkastusjonoon, jossa viisumi tarkastettiin ja passi leimattiin. Leiman kun oli saanut pääsi takaisin junaan jossa ennen lähtöä vielä rajavartija kävi tarkistamassa että kaikilla oli leimat olemassa. Yhteensä koko operaatio kesti noin kaksi tuntia.

Viisumia jonottaessani tutustuin Kato-nimiseen englantilaiseen sairaanhoitajaan joka oli matkalla samaa reittiä pitkin kuin minäkin Intiaan vapaaehtoistyöhön. Koska Katon olisi yksinäisenä naisena ehkä hieman haastavaa matkata islamilaisessa Iranissa eikä minullakaan ollut mitään seuraa vastaan, päätimme lyhyen tutustumisen jälkeen yhdistää voimamme ainakin osaksi matkaa.

Lauantai-aamuna kello yhdeksältä saavuimme Istanbuliin. Nautimme kevyen aamiaisen jonka jälkeen Kato lähti tapaamaan paikallisia sukulaisiaan ja minä lähdin etsimään hostellia. Istanbul (aikasemmilta nimiltään Byzantion ja Konstantinopoli) on kiehtova kaupunki – värikäs ja hyvin eloisa. Toisaalta suuri osa tästä eloisuudesta ja väristä tulee turisteista joilla kaupunki itseään ruokkii – Istanbul imee niistä elämää kuin vampyyri. Vaikka maaliskuun alku tuskin on vielä mitään turismin huippuaikaa, oli kaupungin keskusta pullollaan ulkomaalaisia ja tavaralleen ostajia etsiviä kauppiaita. Pahimmillaan parin metrin välein joku paikallinen kaupustelija mainosti murteellisellä englannilla tuotteitaan ja yrittivät tehdä tuttavuutta. Agressiivisimmat tulivat sanomaan käsipäivää ja kyselemään matkaajan kotimaasta eivätkä olisi millään halunneet päästää jatkamaan kävelyä. Aluksi hymyilin kaikille jotka tulivat jotain kaupittelemaan ja kieltäydyin kauniisti, mutta hyvin nopeasti päätin että on helpompaa vain tuijotaa tylysti eteenpäin ja olla reagoimatta mitenkään. Tiesittekö muuten, että Istanbul on ainoa kaupunki maailmassa joka sijaitsee kahdella maanosalla – Euroopassa ja Aasiassa? Minä en tiennyt, mutta Wikipediasta luin.

Kaupittelijoiden lisäksi täällä saa varoa myös kaiken maailman huijareita. Kaupungilla käppäillessäni eräs nuori mies pysäytti mut yhtäkkiä ja rupesi juttelemaan ystävällisesti. Ensin kaveri kyseli matkastani, mistä olen tulossa ja minne menossa, ja mitä pidän Istanbulista ja Turkista. Tämän jälkeen sain kuulla muutamasta lähistöllä olevasta nähtävyydesta ja Istanbulista yleisesti. Uusi ystäväni myös kehui vuolaasti turkkilaista vieraanvaraisuutta ja lopulta ehdotti että nauttisimme kupposet teetä yhdessä sen tutun kahvilassa. Jos olisin saanut vastaavanlaisen tarjouksen jossain pikkukylässä jossa turisteja ei ihan joka päivä nähdä, olisin hyväksynyt sen ajattelematta kahdesti, mutta tällä kertaa kieltäydyin. Kaveri ei millään meinannut päästää jatkamaan joten loppujen lopuksi yksinkertaisesti käänsin selkäni ja kävelin pois. Olisinko tullut huijatuksi, en tiedä, mutta ystäväni joka vuosi sitten kävi Istanbulissa ja sai samanlaisen ”ystävän” kadulta päätyi maksamaan 100€ vesilasista.

En minäkään kuitenkaan ihan ”ehjin nahoin” Istanbulista päässyt. Sunnuntaiaamuna kun olin matkalla tapaamaan Katoa aamiaiselle, ohitseni käveli kengänkiillottaja jolta putosi harja. Nostin ja palautin sen jonka jälkeen kaveri halusi välttämättä kiillottaa kenkäni. Koitin luonnollisesti kieltäytyä, mutta kokemattomana turistina epäonnistuin surkeasti. Kiillotuksen aikana juttelimme mukavia Suomesta ja kengänkiillottajan ammatista Istanbulissa. Kaveri osasi myös pari sanaa suomea ja vaikutti kaikin puolin mukavalta. Työnsä päätteeksi kiillottaja rupesi pyytämään rahaa. Hiluja minulla ei ollut joten kaivoin lompakosta 5 liiran (noin 3€) setelin. Kaveri näki siellä myös muita seteleitä ja pyysi 20 liiraa. Ihmettelin asiaa suuresti, mutta kaveri sanoi jotain ”change” josta päättelin että se halusi vaihtaa rahaansa isompaa. Ensimmäisen kaksikymppisen saatuaan se rupesi pyytämään toista. Pyysin että se näyttäisi mitä se antaa mulle vastaan, mutta kaveri totesti että ”you don’t understand” ja intti toisen setelin perään. Asiasta hämmentyneenä annoin sille vielä toisenkin kaksikymppisen jonka jälkeen se rupesi vaatimaan 50 liiran seteliä. Tässä vaiheessa kysyin taas että mitä hittoa se oikein meinaa, johon sain vastauksen että kiillotus maksoi 80 liiraa (noin 50€) yhteensä. Olin aika ällikällä lyöty. Saatuani kasattua itseni, totesin että voin maksaa 5 liiraa, mutten yhtään enempää ja tempaisin takaisin sen sormien välissä olleen 20 liiran setelin. Toinen seteli oli jo ehtinyt häipyä kaverin taskuun. Olin edelleen hämmentynyt ja tiesin olevani myöhässä tapaamisesta Katon kanssa, enkä halunnut ruveta tappelemaan, joten päätin vain kävellä pois ja jättää sille ne 20 liiraa jotka se oli jo saanut. Näin jälkikäteen ajateltuna 12 € ei ollut paha hinta johdannosta huijaamisen maailmaan. Jatkossa osaan olla varovaisempi.

Takaisin lauantaihin. Jätettyäni reppuni hostellille lähdin käppäilemään kaupungille. Hortoiltuani jonkin aikaa päädyin Grand Bazaarille. Grand Bazaar on katettu basaari ja nimensä mukaisesti iso. Aivan mielettömän iso. Sen labyrinttimäisillä kaduilla on tuhansia kauppoja ja siinä käy päivittäin arviolta 300.000 vierasta – yli puolet Helsingin asukasluvusta! Sen lisäksi että itse basaari on valtava, on sitä ympäröivät kadut myös kaikki kaupustelijoiden valtaamia. Koko alue on kooltaan – mitäköhän nyt valehtelisin – usean neliökilometrin kokoinen ja väkeä ja vilinää on kuin Stockalla hullujen päivien aikaan. Naisille voisi kuvitella basaarin olevan sekä taivas että helvetti – toisaalta täältä löytyy aivan kaikkea aivan kaikissa väreissä, mutta toisalta on aivan mahdotonta ostaa täältä kaikkea haluamaansa.

Grand Bazaarin hulluuden jälkeen kävin rentoutumassa turkkilaisessa kylvyssä ja hieronnassa. Koska aikasempaa kokemusta minulla ei asiata ollut, ohjattiin mut riisuutumisen jälkeen pyyhe lantiolla kylpytilaan ja pyydettiin makamaan lämmitetylle marmoritasolla jossa rentouduin hetken ennen kylvyn alkamista. Ilman lämpötila ei ollut mitenkään kovin korkea – ehkä noin 40 astetta, mutta kivinen alustani lämmitti mukavasti. Hetken kuluttua sisään astui iso, karvainen puoli-alaston mies joka rupesi kylpemään ja samalla hieromaan minua. Kylpijäni peitti mut saippualla ja vaahdolla ja rupesi ruhjomaan lihaksiani. Välillä rutistettiin selkärankaa ja muita niveliä. Käsittelun jälkeen jäin vielä vartiksi lepäämään jonka jälkeen lähdin viilentymään kuuman omena-teen seurassa. Rentouttava ja rauhoittava kokemus kaikenkaikkiaan.

Tullessani kylvystä aurinko oli jo laskenut. Päätin palkita itseni raskaan päivän jälkeen vesipiipulla ja oluella. Istuin ulkona terassilla, pössyttelin omenaa ja nautin huurteisestani. Ilman lämpötila oli noin 10 astetta eikä aurinkokaan enää lämmittänyt, mutta – perkele – on sitä Suomessa istuttu kylmemmälläkin säällä terassilla. Pientä vilua lukuun ottamatta oli mitä mahtavin fiilis.

Sunnuntaina – ylempänä kertomani kiillotus-selkkauken jälkeen – menimme Katon kanssa kiertelemään kaupunkia ja katsomaan nähtävyyksiä. Hagia Sofia on yksi helvetin iso talo. Ja Sulttaani Ahmedin Sininen Moskeija on toinen helvetin iso talo. Islamilaisen taiteen museossa – jonne Kato halusi mennä – taas oli paljon vanhoja esineitä. Illalla kävimme Katon Istanbulissa asuvan serkun Lewisin ja sen turkkilaisen vaimon Özgayn luona syömässä.

Nyt maanantaina istun eräässä mukavassa kahvilassa, juon hyvää turkkilaista teetä ja odotan junaa Ankaraan. Katolla oli muita suunnitelmia ja minulla taas asioita hoidettavana Ankarassa, joten lähdin edeltä ja sovimme tapaavamme siellä tiistai-iltana.