Iran: Shiraz

Musiikki: Immortal: At the Heart of Winter; Sentenced: Love and Death; Iron Maiden: Brave New World
Sijainti: Yazd, Iran

Tämän matkapäiväkirjan pitäminen on vaatinut osaltani merkittävästi enemmän aikaa ja vaivaa kuin olin alunperin ajatellut. Ongelmana ei ole niinkään inspiraation kuin ajan puute. Tapaan jatkuvasti uusia ihmisiä, näen uusia paikkoja ja koen uusia kokemuksia eikä missään välissä tahtoisi olla sopivaa hetkeä niistä kirjoittamiselle. Toinen haaste on päättää mistä kirjoittaa ja mistä ei. On mahdotonta kertoa aivan kaikesta mitä koen ja näen – minun aikani ei riittäisi kirjoittamiseen eikä teidän kärsivällisyytenne lukemiseen. Myöskin valokuvien valinta ja käsittely vaatii aikansa – olen viimeisen kuuden viikon aikana ottanut yli 2500 valokuvaa. Valokuviin liittyen, olen matkani aikana huomannut kamerani rajallisuuden – tai suoraan sanottuna sen surkeuden. Kamerallani otetut kuvat ovat sumuisia ja värit harmaita. Huomasin tämän selvästi ottaessani muutamassa paikassa samanlaisen kuvan sekä omallani että Katon kameralla. Olen kuitenkin pikkuhiljaa oppinut käyttämään Paint Shop Prota, jolla saan kuvien värit paremmin näkyviin, joten tulevien kuvien pitäisi olla hieman paremman näköisiä. Ero ei näy kaupunkikuvissa, mutta moskeijoista otetuissa värikkäissä mosaiikkikuvissa ja maisemakuvissa kylläkin.

Mutta asiaan. Kato tiedosti Esfahanissa yht’äkkiä aikataulunsa rajallisuuden ja päätti kiitää suorinta tietä Pakistaniin. Koska minä en halunnut kiirehtiä, tiemme erosivat – hän otti bussin Yazdiin ja minä Shiraziin. Bussimatka kesti noin 7 tuntia. Maisemat olivat enimmäkseen aavikoituneita ja tie saattoi mennä kymmeniä kilometrejä viivasuoraan. Katsoin ikkunasta ulos ja kuuntelin maisemille vastapainoksi Immortalin At the Heart of Winteria. Vierustoverikseni bussissa sain vanhempiensa kanssa matkustavan pienen noin 10 vuotiaan pojan joka viihdytti minua näyttämällä piirroksiaan. Mainittakoon myös, että pojan parrankasvu oli jo tossa iässä kovempi kui minun.

Saavuin Shiraziin maanantaina 17.3. ilta-yhdeksältä ja otin taksin hotelliin. Lonely Planetista katsomani hotellin hinta olikin yllätyksekseni noin kaksinkertainen verrattuna siihen mitä odotin. Koska kello oli jo paljon, vietin siellä kuitenkin yhden yön ja etsin seuraavana päivänä uuden hotellin. Seuraavat yöt vietin surkeimmassa hotellissa missä olen ikinä ollut – 7 eurolla sain käyttööni noin 2m x 3m kokoisen huoneen jossa oli sänky ja pieni yöpöytä eikä mitään muuta. Huoneen ikkuna oli vilkkaasti liikennöidylle kadulle ja ”hiljaisuudesta” pystyin nauttimaan ainoastaan kuunnellessani musiikkia iPodillani. Vietin siellä tästä huolimatta 4 yötä koska olin väsynyt jatkuvaan ravaamiseen. Matkani tähän mennessä oli ollut aikamoista teho-lomailua – kaikkialla missä olimme Katon kanssa pysähtyneet oli aikamme mennyt nähtävyyksien kiertämiseen eikä suoranaiseen lepoon ollut ollut paljokaan aikaa. Syynä tähän oli 20.3. pidettävä Iranilainen uusi vuosi No Ruz. Saamiemme tietojen mukaan matkustaminen sitä seuraavien päivien aikana olisi vaikeaa koska kaikki iranilaiset olisivat viettämässä lomaansa ja matkustaisivat, joten hotellit ja bussit olisivat täynnä. Alkuperäisenä suunnitelmanamme oli ollut katsastaa ainakin pahimmat iranilaisten turistikohteet Esfahan ja Shiraz ennen No Ruzia, mutta päätin nyt ottaa riskin ja koittaa pysyä Shirazissa uudesta vuodesta huolimatta. Halvempaa huonetta etsiessäni sainkin moneen otteeseen kuulla hotellin olevan täynnä, mutta löysin ”onnekseni” aikasemmin mainitsemani läävän, joka sekin oli reilusi ylihinnoiteltu.

Shirazin (asukasluku 1 200 000) pitäisi olla Iranin kruunujalokivista se toinen, toisen ollessa Esfahan. Minun kokemukseni siitä ei valitettavasti ollut aivan tämän kunnianimikkeen arvoinen. Ensinäkin Shirazin tehtävä oli siinä mielessä epäkiitollinen, että se tuli matkallani upean Esfahanin jälkeen. Suurempi syy oli kuitenkin No Ruz. Erään tapaamani ulkoministeriön virkailijan mukaan vuonna 2007 oli Shirazissa No Ruzin aikana yli 3,5 miljoonaa turistia – noin 3 kertaa kaupungin asukasluvun verran. Ihmisiä oli kaikkialla. Kävellessäni Shirazin kuuluisissa puistoissa näin satoja telttoja. Luulin aluksi että ihmiset ovat yksinkertaisesti tulleet piknikille, mutta ei, he olivat majoittuneet telttoihinsa koska hotellit olivat täynnä. Samoja pieniä kupolitelttoja näkyi myös teidenvarsissa, parkkipaikoilla ja jopa liikenneympyrissä. Myös minä valkoisena miehenä olen ollut nähtävyys monille turisteille. Puistossa kirjaa lukiessani ihmiset tulivat tasaisin väliajoin juttelemaan kanssani – parhaimmillaan ympärilläni oli yli 20 iranilaista kysymässä niitä samoja tuttuja kysymyksiä: olenko naimisissa, mikä on ammattini, mikä on uskontoni, mitä pidän Iranista, jne. Monet ovat myös ottaneet valokuvansa kanssani.

Kaupunkina Shiraz on modernimpi kuin esimerkiksi Esfahan. Pääkadun Karim Khan-e Zand Bulevardin varrelta löytyy mm. hyvinvarusteltuja tietokone-, kännykkä- ja kamerakauppoja. Historiallisesti Shiraz on ollut taiteilija-kaupunki jossa mm. Iranin kansallisrunoilija Hafez eli ja kirjoitti Shirazin kuuluisan viinin – jota kuulemma valmistetaan edelleen ja myydään pimeästi – inspiroimana. Täällä sijaitsee myös eräs iranilaisten tärkeimmistä pyhiinvaelluskohteista Shah-e Cheragh’in mausoleumi jossa lepää Profeetta Mohammedin suora jälkeläinen Sayyed Mir Ahmad, ja jonne vääräuskoisia ei aina edes päästetä sisään. Minä pääsin kuitenkin portilla kauniisti pyytämällä katsomaan tätä muslimien pyhää paikkaa. Olen harvoin tuntenut oloni yhtä yksinäiseksi ja vieraaksi kuin mitä tunsin sitä täällä. Vaikka paikka oli täynnä iranilaisia turisteja jotka valokuvasivat kaikkea mahdollista, Shah-e Cheragh’in mauseleomin ilmapiiri oli jotenkin... omituinen. Muslimina olisin varmasti käyttänyt sanoja kuten harras ja pyhä. Itse kompleksi kahdella massiivisella portillaan ja kahdella mausoleumillaan – toisessa lepää Mir Ahmadin veli Sayyed Mir Mohammad – oli varsin vaikuttava. Mausoleumien sisäseinät olivat katettu perinteisestä islamilaisesta tyylistä poiketen peilimosaiikilla.

Shirazissa söin myös ensimmäistä kertaa erästä Iranin perinneruokaa – diziä. Saadessani annokseni eteeni ihmetys kasvoillani oli sen verran ilmeinen, että ei mennyt hetkeäkään kun eräs paikallinen tuli neuvomaan miten tätä erikoisuutta syödään. Dizi – joka itsessään on olemukseltaan keittomainen – tarjotaan ruukussa, jonka lisäksi ruokailija saa eteensä toisen tyhjän astian, nuijan sekä pinon paikallista leipää. Ruokailu tapahtuu seuraavasti: Ensin kaadetaan erilliseen astiaan liemi jonka sekaan paloitellaan leipää. Kun neste on imeytynyt, syödään syntynyt mössö. Tämän jälkeen kaadetaan aterian kiinteät ainekset – keitetyt pavut, vihannekset ja liha – samaiseen astiaan ja muussataan ne nuijalla. Syntynyt mössö nautitaan leivän päälle leviteltynä. Ulkoisesta olemuksestaan huolimatta, dizi on varsin maukasta ruokaa.

Monille turisteille ainoa syy Shiraziin tulemiselle ovat noin 50 kilometrin päässä olevat Persepolisin rauniot. Aikoinaan Persepolis oli ollut silloisen maailman rikkain kaupunki kunnes Aleksanteri Suuri poltti sen matkallaan Intiaan. Nykyään Persepolis on täynnä kaikenmaailman kivestä rakennettuja ja kiveen hakattuja juttuja. Myös Persepolisin kanssa ajoitukseni oli huonoin mahdollinen – paikalla oli kymmeniätuhansia turisteja. Eräältä toiselta reppumatkaajalta kuulin että paria viikkoa aikasemmin hän oli ollut siellä ypöyksin.

Shirazissa ollessani vaihtui siis tosiaan myös vuosi persialaisen kalenterin mukaan. Torstaina 20.3. kello 09:00 aamulla alkoi vuosi 1387. Mitään merkittäviä juhlallisuuksia en nähnyt. Muutaman jututtamani paikallisen mukaan ihmiset lähinnä kokoontuvat sukulaistensa luokse, syövät hyvin ja juttelevat. Länsimaihin verrattuna vuosi vaihtuu täällä siis varsin rauhallisesti. Osin tämä johtuu varmasti alkoholin ja muiden päihteiden puuttumisesta.