maanantai 10. maaliskuuta 2008

Ankarasta itään

Musiikki: Bruce Springsteen: Greatest Hits; Type O Negative: The Origin of the Feces
Sijainti: Sareyn, Iran

Eurooppa jäi taakseni vartin lauttamatkalla Istanbulin vanhasta kaupungista Aasian puolelle kaupunkia josta lähtevät junat itään päin ja hyppäsin Ankaraan vievään yöjunaan. Huonetovereikseni sain kaksi pilviveikkoa jotka pössytteli paksuja jointteja koko illan. Tarjosivat minullekin, mutta kieltäydyin kauniisti. Tarjotun oluen sen sijaan otin kiitollisena vastaan. Ankaraan saavuin tiistaiaamuna kello seitsemältä. Ulkona oli 2 astetta lämmintä, mikä oli pienoinen shokki Istanbulin 15 asteen jälkeen. Päivän mittaan lämpötila nousi ja iltapäivällä kävelin jo T-paidassa elohopean hipoessa 20 astetta.

Kokemus 5 miljoonan asukkaan Ankarasta oli varsin erilainen kuin Istanbulista. Ankara ei ole turistikaupunki, mikä näkyy mm. siinä että teekaupustelijat ja kengänkiillottajat häiriköivät paikallisia, mutta huomattuaan vaalean olemukseni kävelivät minusta ohi. (Korvistani roikkuvat iPodin piuhat ja tyly tuijoitus saattoi sekin tosin hieman vaikuttaa.) Siitä huolimatta tässäkin kaupungissa riittää vilskettä. Käppäiltyäni päivän kaupungilla pysähdyin lepäämään puistoon kaupungin keskustassa. Aurinko paistoi ja sää oli mukavan lämmin. Jostain syystä en tosin nähnyt itseni lisäksi ketään muuta joka olisi ollut T-paitasillaan – osa paikallisista oli pukeutunut jopa toppatakkeihin lämpimästä auringonpaisteesta huolimatta. Kuuntelin iPodillani Bruce Springsteenia ja tarkkailin puiston elämää. Teekauppiaat kulkivat puistonpenkiltä toiselle tarjoten kuumaa juotavaansa ja kengänkiillottajat istuivat puun alla keskustellen keskenään ja koittaen houkutella asiakkaita.

Koska Pakistanilla ei ole lähetystöä Suomessa – lähin on Tukholmassa – en ollut hakenut Pakistanin viisumia etukäteen vaan suunnittelin haevani sen tien päältä. Olin kolmelta eri taholta kuullut että normaalisti Pakistanin viisumi pitää hakea asuinpaikkaasi lähimmästä Pakistanin lähetystöstä, mutta jos saisin oman maani lähetystöstä tietynlaisen kirjeen (Letter of introduction) voisin hakea viisumin myös muista Pakistanin lähetystöistä. Sain haettua tämän paperin lähetystöstäni Ankarassa, mutta Pakistanin lähetystöön saapuessani sain kuulla että en voi siitä huolimatta hakea viisumia täällä vaan joutuisin hakemaan sen Tukholmasta. Toisin sanoen lähtöni Pakistaniin on osaltani tällä hetkellä vielä hieman epävarma, mutta suunnittelen kokeilevani onnea uudestaan Iranissa. Lonely Planetin mukaan Zahadanin kaupungista lähellä Pakistanin rajaa saa Pakistanin viisumin varsin helposti.

Kato – oikealta nimeltään Cathrene – oli viettänyt pari yötä Sofranbölün kaupungissa etelämpänä ja olimme sopineet tapaavamme keskiviikkona Ankarassa josta jatkaisimme yhdessä kohti Irania. Tapaamispaikaksi olimme sopineet linja-autoaseman, mikä – näin jälkikäteen ajateltuna – ei ollut niitä parhaita ideoitamme. Ankaran linja-autoasema on nimittäin melkein Helsinki-Vantaan lentokentän kokoinen. No okei, saatoin ehkä hieman liioitella, mutta ymmärsitte kokoluokan. Sen kahdessa kerroksessa on yli sata laituria ja päästä päähän kävelyyn menee vajaa 10 minuuttia. Hortoiltuani aikani päättömänä ympäri asemaa etsiydyin lopulta nettikahvilaan. Onneksi Kato oli ajatellut samalla tavalla ja gmailin chatissa (emme siis suinkaan olleen samassa nettikahvilassa, niitäkin oli vähintään neljä) saimme sovittua tarkemman tapaamispaikan.

Ankarasta otimme junan Malatyaan. Juna lähti illalla kello kahdeksalta ja perillä olimme seuraavana iltapäivänä kello kahden maissa. Itse junareissu oli – tähänastinen matkamme huomioon ottaen – ainutlaatuinen. Olimme ostaneet pari olutta illalla junassa nautittaviksi, mutta emme olleet ehtineet purkaa tavaroitammekaan kunnolla kun ravintolanpitäjä Ali tuli kutsumaan meidät henkilökohtaisesti ravintolavaunuun. Ravintolassa istui enimmäkseen juna henkilökuntaa polttamassa tupakkaa ja juttelemassa. Tilasimme oluet, mutta keskenäisestä keskustelustamme ei tullut mitään, koska paikalliset halusivat jutella kauheasti. Asian teki haastavaksi se, ettei meillä ollut oikein yhteistä kieltä – kukaan junassa ei puhunut englantia ja meillä oli apunamme ainoastaan Katon surkea engalanti-turkki fraasisanakirja. Kommunikaatiovaikeudet eivät kuitenkaan isäntiämme lannistaneet ja elekielellä sekä sanakirjalla koitimme parhaamme mukaan vastata meille esitettyihin kysymyksiin. Koska Erkki oli liian vaikea nimi äännettäväksi turkkilaisille sain uuden nimen Erkan. Ali koitti myöskin tarjota meille ruokaa osoittamalla asioita menusta ja, kieltäydyttyämme, loi kasvoilleen surullisen ilmeen, laittoi huulet mutruun ja näytteli koomisesti itkevän. Saksasta ostamani käärintätupakka sai suuren suosion. Illan aikana jouduin käärimään usemman tupakan paikallisille ja sain vastineeksi turkkilaista tupakkaa. Juotuamme oluet ravintolassa halusimme hieman rauhaa joten poistuimme, mikä teki Alin taas hyvin surulliseksi. Siirryimme koti-vaunumme perälle piiloon laittialle istumaan ja juomaan aikasemmin ostamiamme oluita – hyttiimme emme voineet mennä koska kello oli yli puolen yön ja siellä oli jo ihmisiä nukkumassa. Hetken kuluttua kuitenkin konduktööri Osman löysi meidät ja totesi että ”problem” – olimme vessaan vievän tien edessä. Ratkaisu probleemaan oli kuitenkin parempi kuin osasimme odottaa – saimme oman neljän hengen osaston jossa saimme olla loppuillan rauhassa.

Malatyaan saavuimme torstai-iltapäivällä. Jatkoyhteytemme meni vasta puolen yön jälkeen joten lähdimme kaupunkille etsimään hamamia – turkkilaista kylpylää. Pysäytettyämme ensimmäisen henkilön kysyäksemme neuvoa, soitti tämä englantia puhuvalle ystävälleen koska ei itse puhunut englantia mutta halusi auttaa. Vielä suurempaa ystävällisyyttä osoittivat seuraavat pysäyttämämme henkilöt jotka loppujen lopuksi heittivät meidät autollaan kolmisen kilometriä hamamille. Kylpykokemus jäi meiltä kuitenkin valitettavasti saamatta koska naisia varten kylpylä oli avoinna ainoastaan tiistaisin ja keskiviikoisin, joten palasimme juna-asemalle.

Juna jolla jatkoimme oli nimeltään Trans-Asian Express. TAE kulkee kerran viikossa Istanbulin ja Teheranin välillä startaten Istanbulista aina keskiviikkoiltana ja saapuen Teheraniin lauantai-iltapäivästä. Olisimme siis voineet hypätä saman junan kyytiin jo Istanbulista, mutta halusimme pilkkoa matkan lyhempiin pätkiin. Junan nimeen liitettyä ”Express” –käsitettä tosin on moni matkaaja ihmetellyt – meidänkin tapauksessamme juna oli pahimmillaan 4 tuntia aikataulusta jäljessä. Perjantaiaamuna kun heräsin junassa ja katsoin ikkunasta ulos, kohtasi minut näkymä johon en ollut osannut Turkissa varautua – maa oli paksun lumen ja jään peittämä niin pitkälle kuin silmä kantoi. Illalla saavuimme Tatvanin kaupunkiin josta matka jatkui lautalla Van-järven yli. Toiselta puolelta järveä Vanin kaupungista jatkoimme taas junalla. Junassa tutustuimme myös kahteen muuhun reppumatkaajaan, norjalaiseen Christianiin ja saksalaiseen Johannaan, joilla oli 95 litraiset rinkat ja mukana mm. omat tyynyt ja peitot – kukin tyylillään.

Perjantai-lauantai –välisenä yönä ylitimme Turkin ja Iranin rajan. Ylitys meni ilman sen kummempaa säätöä. Turkin puolella piti taas poistua junasta passintarkastusta varten; Iranin puolella rajavartijat nousivat junaan. Lauantai-aamuna kello kahdeksalta saavuimme Tabrizin kaupunkiin Iranissa.

2 kommenttia:

Unknown kirjoitti...

Mieletön tuo toiseksi viimeinen kuva! 8O

Anonyymi kirjoitti...

Todella mielenkiintoinen reissu sulla menossa. Odotan kovasti uusia tarinoita matkanvarrelta. Älä hyydy ja tylsisty kirjoittamiseen...

Jere, Helsinki