Intia: Vipassana

Sijainti: Varanasi, Intia

Kuten aikasemmin mainitsin, vietin tässä 10 päivää Vipassana-kurssilla Sravastissa. Pohdiskelin pitkään mitä kirjoittaa siitä. Tämä tapahtuma oli kokemuksena sen verran henkilökohtainen, että ihan kaikesta en pysty kirjoittamaan, mutta toisaalta sen verran mielenkiintoinen ettei sitä voi täysin sivuuttaakaan.

Vipassana on buddhalaisesta perinteestä lähtöisin oleva meditointitekniikka jolla väittämän mukaan itse Goutama Buddha valaistui 2500 vuotta sitten. Pääopettajan Goenkan mukaan Vipassana on ollut parituhatta vuotta kadoksissa – ainoastaan Burmassa (Myanmarissa) se oli säilyttänyt alkuperäisen muotonsa, ja sieltä se lähti parikymmentä vuotta sitten taas leviämään nopeasti maailmalle. Goenkan johdolla maailmalle on perustettu kymmeniä meditointikeskuksia, jossa tätä tekniikkaa opetetaan ilmaiseksi. Ilmaista ei ole ainoastaan opetus vaan myös ruoka ja majoitus opetuksen aikana. Koko opetustoiminta perustuu vapaaehtoistoimintaan ja lahjoituksiin. Kursseja järjestetään myös Suomessa. Lisätietoja saa osoitteesta http://www.dhamma.org/.

Olin valinnut Sravastin kurssipaikasi puhtaasti sijainnin ja kurssin aikataulun perusteella. Tänne saapuessani sain kuulla että Goutama Buddha oli viettänyt täällä kymmeninä kesinä monsuuni-ajan ja monet tulevat tänne puhtaasti tästä syystä. Buddhan aikoihin Sravasti oli yksi Intian isoimmissta kaupungeista – nykyään se on noin 10 000 asukkaan pikkukaupunki jossa on monia luostareita ja meditointikeskuksia, mutta ei oikein mitään muuta merkittävää nähtävää.

Itse meditointikeskus sijaitsi noin 300m x 300m kokoisella aluella ja muodostui toimistorakennuksesta, keittiö/ruokailusalista, meditointisalista sekä muutamasta asuinrakennuksesta. Majoituimme askeettisiin kahden hengen selleihin joiden ainoat huonekalut olivat kaksi hyttysverkoilla varustettua sänkyä. Ensimminen asia mihin kiinnitin huomioni keskukseen saapuessani oli heinäsirkkojen siritys. Olin aina jotenkin yhdistänyt heinäsirkkojen ääntelyn yöhön ja ihmettelin hieman miten ne päivisin näin soittelee. Kun aurinko myöhemmin laski, ymmärsin mistä tämä mielleyhtymä johtui – päivällä kuulemani ääntely ei ollut mitään verrattuna siihen mikä alkoi yön tultua. Kurssikeskuksessa oli mahdollisuus paremman tekemisen puutteessa tarkkailla myös apinoita, jotka mm. varastivat omenan huoneestani.

Mistään lepokodista ei Vipassanan kanssa ole kyse. Ilmaisen ruuan ja majoituksen eteen saa tehdä tosissaan töitä. Vuorokausirytmi kurssilla oli seuraava:

• 04:00 Herätys
  
• 04:30 2 tuntia meditointia
  
• 06:30 Aamiainen ja lepoa
  
• 08:00 3 tuntia meditointia
  
• 11:00 Lounas ja lepoa
  
• 13:00 4 tuntia meditointia
  
• 17:00 Iltapala
  
• 18:00 1 tunti meditointia
  
• 19:00 Opetusta
  
• 21:00 Päivän loppu
  
• 21:30 Valot pois – nukkumaan
  

Tiukan aikataulin lisäksi kaikkien kurssille osallistujien lisäksi piti noudattaa seuraavia sääntöjä:

• Ei saa tappaa (edes hyttystä)
  
• Ei saa valehdella
  
• Ei saa varastaa
  
• Ei saa käyttää mitään huumaavia aineita (mukaan lukien alkoholi ja tupakka)
  
• Ei saa harrastaa minkäänlaista seksuaalista toimintaa
  
• Ei saa puhua eikä millään muulla muotoa kommunikoida muiden kurssilaisten kanssa
  
• Ei saa kuunnella musiikkia, lukea eikä kirjoittaa
  
• Ei saa poistua kurssikeskuksesta eikä pitää yhteyttää ulkopuoliseen maailmaan
  
• Vanhat oppilaat eivät saa iltapalaksi muuta kuin sitruunavettä
  

Parin ensimmäisen päivän aikana harkitsin keskeyttämistä. Istuminen oli tuskallista ja paikalla oleminen sai mut lähinnä kärsimättömäksi. Pahtinta kuitenkin oli kuumuus. Pari tuntia ulkona tällaisessa säässä saattaa tuntua ihan siedettävältä jos sen jälkeen pääsee juomaan kylmää kokista ilmastoituun ravintolaan. Mutta on aivan eri asia viettää 24 tuntia yli 30 asteen kuumuudessa ilman että öisin olisi edes toimivaa tuuletinta. Hikoilin jo parin ensimmäisen päivän aikana varmaan enemmän kuin koko kesän aikana Suomessa (mikä sinänsä kertoo ehkä jotan myös tänvuotisesta kesästä.) Jokainen aamu heräsin kirjaimellisesti hikilammikosta. Ja vaikka vettä tuli juotua kuinka paljon tahansa, ei vessassa pahemmin tarvinnut käydä. Pikkuhiljaa jalat kuitenkin tottuivat istumiseen ja mieli hiljaisuuteen – jopa kuumuuteen tottui – ja jokainen uusi päivä oli edellistä helpompi. Tämän lisäksi olin päättänyt sinnitellä kurssin loppuun asti, riippumatta siitä kuinka vaikeeta se olisi. Ihan kaikkien päättäväisyys ei ollut yhtä vahvaa. Meistä neljästä uudesta oppilaasta kaksi keskeytti, samoin kuin yksi samanlaisen kurssin jo aikasemmin käyneistä.

Kurssikeskuksen tarjoama ruoka oli – kuten saattoi odottaa – yksinkertaista. Aamiaiseksi saimme usein jotain puuron kaltaista mössöä joka oli aivan liian makeeta. Lounaaksi oli aina riisiä, jotain keltaista kastiketta (ehkä dal’ia) ja keitettyjä sekä tuoreita vihanneksia. Iltapalaksi saimme me uudet oppilaat pari banaania ja kuivattuja riisinaksuja, jotka muistuttivat vähän Kellogg’s Rice Kripsies’iä, mutta ilman maitoa ja sokeria. Riemuni oli suuri kun kahdeksantena päivänä, yli viikon kestäneen riisidieetin jälkeen, saimme iltapalan yhteydessä muutaman kylmän (sikäli kuin mikään voi 35 asteessa kylmää olla) keitetyn perunan. Jam! Juotavaksi saimme aamuisin ja iltaisin teetä, iltaisin myös sokeroitua sitruunavettä, muulloin vettä, joka oli vuorokaudenajasta riippuen noin 20-30 asteista.

Opetus tapahtui nauhalta pääopettajan Goenkan puhumana. Meitä kurssittamassa olleen apulaisopettajan päällimmäinen tehtävä oli käynnistää ja pysäyttää kasetti oikeassa kohtaa. Opettajamme näytti smurffien velholta – iso koukkunenä, isot korvat ja pitkä eteenpäin työntyvä leuka.

Tämän kurssin aikana tarjoutui myös mahdollisuus tarkkailla hieman lähemmin intialaisten käyttäytymistä. Aamulla, heti herätyskellojen jälkeen alkoi hyvin väkivaltaisen kuuloinen räkiminen. Muutamaan otteeseen luulin että nyt joku oksentaa, mutta ei, se on vaan intialaisten tapa puhdistaa kurkkunsa aamuisin. Pitkään ja hartaasti, ja ennen kaikkea äänekkäästi, kerätään sitä räkää ennen kuin se sylkäistään ulos. Näin länsimaalaisena lievää vastenmielisyyttä aiheutti myös intialaisten tapa syödä sormin. Riisi ja kastike sotketaan tasaiseksi mössöksi joka sitten tungetaan suuhun, kovaan ääneen maiskuttaen, sormet rystysiin asti ruokaan sotkettuna. (Ja mitä muuten vasemmalla kädellä syömiseen, harrastavat sitä intialaisetkin. Eivät kovin usein, mutta aina välillä näkee jonkun työntävän jotain hankalaa ruuan palasta suuhun vasemmalla kädellä, tai vaikkapa murtavan leipää kadella kädellä.) Kurssikeskukseen saapuessani huomioni kiinnittivät monessa paikassa seiniin teipatut laput joissa pyydettiin sulkemaan hanat huoneesta poistuttaessa. Ihmettelin että tarviiko tästä nyt muistuttaa. Tarvii. Eikä edes auta. Moni intialainen jätti jostain syystä esimerkiksi tiskaamisen jälkeen hanan vuotamaan.

Muutama uusi kuvat lisätty.