maanantai 31. maaliskuuta 2008

Iran: Kharaneq

Musiikki: Flogging Molly: Drunken Lullabies; Emperor: In The Nightside Eclipse; Queen: Queen II
Sijainti: Yazd, Iran

Yazdissa ollessani poikkesin muutamaksi päiväksi Kharaneqin aavikko-kylään noin 70 kilometriä Yazdista. Silk Road hotellin omistajat olivat avanneet siellä muutamaa päivää aikasemmin uuden vierastalon ja päätimme Pierren ja Etiennen kanssa käydä katsomassa sen. Suunnittelin viettäväni siellä vain yhden päivän, mutta jäinkin neljäksi. Olin viettänyt melkein viikon No Ruzin hulinassa ja Kharaneqin rauha tuli tarpeeseen. Kharaneq on historijoitsijoiden mukaan noin 4000 vuotta vanha. Aikoinaan se on toiminut lepopaikkana aavikkoa ylittäville karavaaneille. Nykyään siellä asuu noin 300 ihmistä. Kharaneqissa on kaksi puolta – vanha ja uusi. Vanhalla puolella asuu vain pari ihmistä ja siellä sijaitsee myös Silk Road Guesthouse. Uudella puolella ei ole mitään nähtävää, mutta vanhan puolen perinteinen arkkitehtuuri ja raunioituneet talot ovat näkemisen arvoisia. Tunsin itseni pikkupojaksi vaeltaessani autioilla kaduilla ja tutkiessani hylättyjä taloja ja vanhaa linnoitusta.

Koto-Suomessa ollessaan sitä harvoin – jos koskaan – tuhlaa ajatustaan sille, mistä vesi tulee. Vettähän on kaikkialla – järvissä, meressä ja taivaaltakin sitä tulee aivan liikaa. Kharaneqin kaltaisessa kylässä asia ei ole aivan näin. Vettä kerätään ns. qanat’eilla. Etsitään maan alla oleva vesilähde, joka on usein kymmenien metrien syvyydessä, mutta silti korkeampana kuin vedenkeruupiste. Vesilähteestä ruvetaan kaivamaan lievästi alaspäin vievää tunnelia jota pitkin vesi valuu toivottuun paikkaan. Tasaisin väliajoin tunneliin kaivetaan ilma-aukkoja joista myös poistetaan ylimääräinen maa-aines. Kun vesi sitten on saatu kylään, on sen jakelua varten rakennettu vielä oma järjestelmä. Pellot ja muut viljelmät sijaitsevat tasaisesti laskevasti veden saapumispisteen alapuolella. Viljelmien väliin on rakennettu lievästi alaspäinvieviä uomia vettä varten. Koska vettä ei riitä kaikille viljelmille samanaikaisesti, päättää sen saatavuudesta vesimestari. Uomia tukkimalla ja avaamalla veden reitti voidaan säädellä vapaasti.

Silk Road Guesthousen on perustanut hollantilainen Sebastian joka kävi Iranissa vuosia sitten reppumatkalla ja ihastui maahan. Ilmapiiri vierastalossa on hyvin rento ja mukava. Koska yksinkertaisissa huoneissa ei ole mitään tekemistä, viettävät vieraat aikansa enimmäkseen pihalla tai – iltapäivän kuuman auringon paistaessa – viileässä ruokailutilassa. Vierastalo kun on kyseessä, ruokaa ei voi tilata milloin haluaa vaan kaikki syövät yhdessä ruoka-aikana sitä mitä tarjotaan. Tämä tuo vieraat yhteen kuin ison perheen ja luo paikkaan ainutlaatuisen tunnelman. Vaikka ruokaa ei voi tilata itse, en valita sillä täällä tarjottu perinteinen iranilainen ruoka oli parasta mitä olen reissuni aikana syönyt. Oleskelu Silk Road Guesthousessa ei tuntunut hotellissa olemiselta vaan enemmänkin kuin olisi vieraillut vanhan ystävän luona.

Saapumispäivän iltana kiipesimme Pierren ja Etiennen kanssa lähettyvillä olevien pienien vuorien huipuille katsomaan auringonlaskua. Itse auringonlasku ei ollut mitenkään kummoinen – en itse asiassa ole nähnyt yhtään hienoa auringonlaskua tai –nousua Iranissa – mutta maisemat muuten olivat hienoja. Seuraavana aamuna kiipesimme samaan paikkaan Pierren kanssa katsomaan auringonnousua, mutta taas jouduimme pettymään.

Toisena päivänä ranskalaiset lähtivät takaisin Yazdiin ja sieltä kohti Esfahania. Minä olin tutustunut vierastalossa 30 vuotiaaseen unkarilaiseen toimittajaan Danieliin jonka kanssa lähdimme puolen päivän aavikkovaellukselle. Sanasta ”aavikko” tulee ainakin minulle päälimmäisenä mieleen loputon hiekka. Iranin aavikot eivät kuitenkaan enimmäkseen ole hiekka-aavikkoja vaan kivi-sellaisia. Toisena päivänä koitimme kiivetä Kharaneqin lähettyvillä olevan vuoren huipulle. Kyseisen vuoren korkein huippu on 2700 metrissä, joten nousua oli noin 1000 metriä 1700 metriä merenpinnan yläpuolella sijaitsevasta Kharaneqista. Vuorella oli itse asiassa kaksi huippua, joista matalampi oli ehkä noin 2600 metrissä (kuvassa näkyvä oikeanpuolimmainen huippu). Tämän matalamman huipun otimme myös tavoitteekseemme. Kolmen tunnin kiipeilyn jälkeen pääsimme huipun lähettyvillä olevalle tasantelle. Nousua olisi ollut jäljellä enää ehkä 50 metriä, mutta ilman asianmukaisia varusteita jatkoreitti vaikutti sen verran haastavalta, että luovutimme.



Maisemat kumpanakin vaelluspäivänä olivat aika mielettömiä. Vaikka ympäristö oli enimmäkseen aika kuollutta, siitä ei puuttunut väriä. Oli valkoisia suolatasankoja ja keltaisia hiekkatasankoja. Oli mustaa kiveä, harmaata kiveä, valkoista kiveä, ruosteenruskeeta kiveä ja puolukkakiisselinpunaista kiveä. Korkeuserot tekivät maisemista vielä vaihtelevampia. Pitää – häpeäkseni – myötää että paikotellen tuli World of Warcraftin Barrens ja Salt Flats mieleen.

2 kommenttia:

Sateenkaarinarri kirjoitti...

Hei!! Me suunnittelemme varovasti keväällä matkaa iraniin ja meillä on joukossa kaksi keliaakikkoa, eli tiedätkö yhtään onko reissu järkevä (mahdollinen se on, mutta esim. tsekkeissä meidän oli hyvin vaikea saada minkäänlaista ymmärrystä tätä asiaa kohtaan) tämän takia? He eivät voi syödä vehnää, ohraa tai ruista ollenkaan tai tulevat todella kipeiksi.. En oikein löydä mistään tietoa tästä asiasta :) tiedätkö sinä?

peikkiss@hotmail.com

Jenni kirjoitti...

Kiitos mielenkiintoisesta kirjoituksesta! Kaytin yhta naista kuvista omassa jutussani vuoden 2016 uusista maailmanperintokohteista, koska nuo qanatit loytyvat listalta - ja toki linkkasin takaisin sinuun. Toivottavasti tama on ok! Kyseinen postaus loytyy taalta: http://globecalledhome.fi/2016/08/uudet-maailmanperintokohteet-2016/