- Johdanto - Lähtö
- Budjetti
- Varusteet
- Reitti
- Ei parta pahoille kasva
- Eurooppa: Viro
- Eurooppa: Kohti etelää
- Istanbul
- Ankarasta itään
- Iran: Ensivaikutelma
- Iran: Tabrizista Kaspianmerelle
- Iran: Kohtaamisia
- Iran: Esfahan
- Iran: Shiraz
- Iran: Yazd
- Iran: Kharaneq
- Iran: Pakistan - niin lähellä ja silti niin kaukana
- Intia: Bollywoodia ja paskatautia
- Iran: Kohtaamisia, osa 2
- Iran: Kaksi viikkoa myöhemmin
- Intia: Tunnelmia Delhistä
- Intia: Tunnelmia Delhistä, osa 2
- Intia: Dharamsala
- Intia: Kashmir: Srinagar
- Intia: Kashmir: Srinagar, osa 2
- Intia: Kashmir: Retkeilyä
- Intia: Kashmirista Ladakhiin
- Aika lähteä lomalle
- Intia: Täällä taas
- Intia: Ladakh: Leh
- Intia: Ladakh: Stok Kangri
- Intia: Manali
- Intia: Lucknow ja Bahraich
- Intia: Vipassana
- Intia: Varanasi
- Intia: Haridwar ja Rishikesh
- Nepalissa ollaan
- Nepal: Pokhara
- Nepal: Annapurna-kierros
- Nepal: Kathmandu
- Intia: Kolkata
- Thaimaa: Krabi
- Thaimaa
- Kambodza
- Kambodza: Angkor
- Thaimaa osa 2
- Lopetukseksi: Mietteitä matkalta
lauantai 20. maaliskuuta 2010
Indeksi
keskiviikko 18. helmikuuta 2009
Lopetukseksi - Mietteitä matkalta
Musiikki: Agalloch: Ashes Against The Grain; Flogging Molly: Float; Bruce Springsteen: Greatest Hits; Queen: Sheer Heart Attack; Rotting Christ: Theogonia
Sijainti: Helsinki, Suomi
Yhteenveto-artikkeli Intiasta jäi kirjoittamatta koska muistiinpanojani läpi käydessäni huomasin että olin jo kirjoittanut melkein kaikesta kirjoittamisen arvoisesta. Tämä on nyt siis viimeinen juttu mitä tähän matkaani liittyen kirjoitan.
Kuten odotettavissa oli, tuli matkastani erilainen kuin mitä odotin. Odotin seikkailua, uusiin kulttuureihin ja erilaisiin ihmisiin tutustumista. Odotin turistirysien välttämistä ja paikallisten tavoilla elämistä. Monilta osin matkani tätä olikin, mutta toisaalta oli paljon asioita joissa todellisuus erosi varsin merkittävästi matkaoppaista ja muista matkakertomuksista saamistani ennakko-odotuksista.
Syrjäkyliä ja muita ns. tallaamattomalla polulla olevia kohteita en nähnyt läheskään niin paljoa kuin olin kuvitellut. Ei tarvitse viettää kuin päivä kylässä jossa kukaan – mukaan lukien hotellien ja ravintoloiden henkilökunta – ei puhu englantia, kun rupesin taas arvostamaan turistiystävällisyyttä ja englanninkielisiä ruokalistoja. Totesin myöskin että minulla ei ole mitään kiirettä tallaamattomalle polulle kun se tallattukin polku on vielä näkemättä.
Paikallisiin tutustumisesta minulla oli hyvin naiivi kuva ennen tätä reissua. Odotin kuulevani erilaisia tarinoita elämästä ja ihmiskohtaloista enkä edes ajatellut sellaista pientä seikkaa kuin yhteinen kieli. Iranissa tuli vielä kohdattua muutamia
ihmisiä, jotka osin tukivat ennakko-odotuksiani, mutta Intiassa ja siitä eteenpäin asia oli aivan erilainen. Ihmiset jotka puhuivat englantia, olivat tottuneita ulkomaalaisiin ja jos he ottivat yhteyttä sinuun, olivat he enimmäkseen rahojesi perässä. Ihmiset joilla olisi ollut tarinoita kerrottavana ja jotka olivat ilman taka-ajatuksia kiinnostuneita ulkomaalaisista taas eivät enimmäkseen puhuneet englantia tai puhuivat sitä niin huonosti ettei oikeasta kommunikoinnista voinut puhua. Liiankin tutuksi tulleen kysymysten ja vastausten litanian jälkeen välillemme laskeutui usein hiljaisuus enkä lopulta enää etsinytkään mitään kontaktia paikallisiin. Osin tästä syystä haluan seuraavalla matkallani suunnata Etelä-Amerikkaan jossa pärjää enimmäkseen yhdellä kielellä (espanjalla) jota suunnittelin opiskelevani ennen matkaa.
Reissuni parin ensimmäisen kuukauden aikana jaksoin olla vielä hyvä turisti ja käydä katsomassa nähtävyyksiä. Iranissa kiersin kaikkialla Lonely Planet kädessä ettei vaan yksikään moskeija jäisi näkemättä. Pian Intiaan saapumisen jälkeen alkoi intoni ravata nähtävyydeltä toiselle kuitenkin loppua. Rupesin nauttimaan enemmän paikkojen yleisestä ilmapiiristä. Usein lähdin harhailemaan kaupungille ilman mitään sen kummempaa suuntaa tai suunnitelmaa. Eksyilin tuntikausiksi pienille sivukaduille ja katsoin ihmisiä. Liikuin muutenkin mieluummin kävellen kuin rickshawlla tai tuk-tukilla, mikä paikallisista vaikutti varmasti hieman omituiselta. Kävelemisen ainoa huono puoli oli jatkuva rickshaw-/tuk-tuk-kuljettajien väistely. Pidin myös esimerkiksi juna-asemilla olemisesta. Joskus junaa piti odottaa tuntikaupalla, mikä antoi hyvän mahdollisuuden ihmisten tarkkailuun.
En harrastanut pahemmin matkani suunnittelua. Kun saavuin uuteen kaupunkiin en usein tiennyt kuinka pitkään pysyisin siellä ja minne jatkaisin vaan menin fiiliksen mukaan. Usein päätin vasta samana aamuna tai edellisenä iltana jatkavani matkaa. Tämä aiheutti joskus vaikeuksia lippujen saamisen kanssa, mutta kun aikaa oli eikä kiire ollut minnekään, ei tämä haitannut.
Asia mihin yllätyksekseni Iranissa ollessani totuin ja Thaimaassa tykästyin oli ns. assblaster, eli takamuksen peseminen letkulla. Se on paljon miellyttävämpi ja hygieenisempi kuin paperilla pyyhkiminen. Intialaisesta huljauttamis-tyylistä en kuitenkaan pitänyt.
Ei reissuni aina tietenkään mitään ruusuilla tanssimista ollut. Asia minkä itse koin väsyttävimpänä oli rutiinin puute. Koko ajan paikasta toiseen siirtyessään joutuu jatkuvasti miettimään asioita joihin kotona ei tarvitse tuhlata ajatustakaan – missä nukun, missä syön, missä on vessa, mistä voin ostaa vettä. Konkreettista koti-ikävää en reissullani kokenut, mutta oli asioita joita kaipasin. Näistä päällimmäisenä ruoka ja mahdollisuus omaan ruuanlaittoon. Pidän yksinkertaisista ja maanläheisistä mauista – perunamuusi, isoäitini reseptillä laitetut jauhelihapihvit ja lasillinen kylmää täysimaitoa! Aasialaisessa keittiössä maut taas ovat varsin monimutkaisia ja riisi alkoi minulla tulla hyvin nopeasti korvista ulos.
En myöskään pitänyt siitä, että minua kohdeltiin eri tavalla ihonvärini takia. Onhan se nyt näin jälkikäteen ajateltuna varsin naiivia odottaa että paikalliset kohtelisivat länsimaalaisia samalla tavalla kuin muita paikallisia, mutta en silti pidä siitä että minun odotetaan maksavan 10-kertainen hinta vain siitä syystä että minulla on varaa siihen. Tässä suhteessa Iran poikkesi positiivisella tavalla muista vierailemistani maista. Siellä kun ei käy paljoa länsimaisia turisteja, ei sinne myöskään ole syntynyt länsimaisiin turisteihin kohdistuvaa palvelukulttuuria. Esimerkiksi ravintoloista ja hotelleista suurin osa on tarkoitettu iranilaisia turisteja varten. Myös Intiassa suurin osa turisteista on – länsimaalaisten suhteellisen suuresta määrästä huolimatta – intialaisia ja monin paikoin palvelu sen mukaista. Mutta Thaimaassa, jossa kävi vuonna 2007 yli 14 miljoonaa ulkomaista turistia, on hyvin hankalaa kokea paikallista kulttuuria kun kaikki palvelut ovat räätälöityjä ja hinnoiteltuja länsimaalaisia varten.
Päiväkirjasta ja kirjoittamisesta
Suhteeni tähän päiväkirjaan ehti muuttua moneen otteeseen reissuni aikana. Aloitin kirjoittamisen innostuneena kertomalla asioista mitä koin ja näin. Pikkuhiljaa kirjoittamisestani rupesi kuitenkin vaikuttamaan matkakokemukseeni. Uusissa paikoissa huomasin analysoivani kokemuksiani – mistä olisi mielenkiintoista kirjoittaa ja mitä jättäisin mainitsematta. Lopulta keväällä Ladakhissa ollessani matkapäiväkirjastani muodostui suoranainen taakka. Rupesin ajattelemaan että onkohan reissuni tarpeeksi mielenkiintoinen jotta siitä kannattaisi kirjoittaa ja jopa kokemaan syyllisyyden tunnetta kun en ollut joka hetki rientämässä kohti uusia kokemuksia vaan chillailin hotellilla ja luin kirjaa. Reissun toisella osiolla muutin tietoisesti suhdettani kirjoittamiseen enkä antanut sen enää hallita matkaani.
Vaikka en ole suoranaisesti valehdellut tässä matkapäiväkirjassa, en ole antanut täysin totuudenmukaista kuvaa reissustani. Kirjoitin enimmäkseen vain mielenkiintoisiksi kokemistani asioista ja jätin ulos vähemmän seikkailuntäytteiset hetket. Jätin mainitsematta ne lukuisat päivät kun luin kirjaa jonkun ravintolan terassilla, hotellilla viettämäni Nethackin ja Civilizationin täytteiset illat tai vaikkapa ne kaksi päivää Srinagarissa kun katsoin putkeen koko Dexterin ensimmäisen tuotantokauden, jonka olin kopioinut israelilaiselta Reuvenilta.
Se, että kirjoitin mielenkiintoisiksi kokemistani asioista näkyi myös siinä, että artikkelien määrä väheni selvästi reissun edetessä. Siinä missä alussa kaikki oli uutta ja kiehtovaa, ei se kolmaskymmenes moskeija tai temppeli tehnyt enää samanlaista vaikutusta. Mitä pidemmälle matkani eteni, sitä vähemmän jaksoin innostua enää asioista vaan keskityin enemmän yleiseen fiilistelyyn. Ja toisaalta, henkilökohtainen kokemukseni sivuun, kyllähän vierailemistani maistakin mielenkiintoisimmat asettautuivat matkani alkuun. Iran oli minulle ehdottomasti se mielenkiintoisin, ja uskoisin että myös suurimmalle osalle lukijoistani; Thaimaassa taas kaikki oli liiankin kivaa ja helppoa ja suomeakin sai kuulla joka käänteessä.
Reissuni alkupuolella en myöskään kirjoittanut paljoa näkemistäni merkittävimmistä nähtävyyksistä, koska oletin – ja tiedän, oletus on kaikkien munausten äiti – että ihmiset tuntevat edes maineeltaan maailman tärkeimmät historialliset monumentit. Muiden matkaajien kanssa jutellessani jouduin kuitenkin toteamaan että harva tiesi esimerkiksi mikä on Iranin Persepolis, johon kirjoituksissani viittasin vain muutamalla sanalla. (Persepolis oli siis muinaisen Persian Imperiumin pääkaupunki ja maailman rikkain kaupunki kunnes Aleksanteri Suuri poltti sen ohimennen matkallaan Intiaan 2500 vuotta sitten.) Myöhemmin käytin hyväkseni mahdollisuuden harrastaa pientä sivistävää toimintaa ja esimerkiksi Kambodzan Angkorista kirjoitin jo hieman enemmän.
Jätin kertomatta – joko laiskuudesta johtuen tai siitä, ettei kyseiselle asialle löytynyt sopivaa kohtaa artikkelissani – paljon pieniä mielestäni tunnelmallisia yksityiskohtia. En kirjoittanut esimerkiksi Istanbulissa pienellä sivukadulla jalkapalloa pelaavista pojista jotka kutsuivat minutkin mukaan peliin; en siitä miltä kuulostaa heinäsirkkojen siritys ja aaltojen tasainen kohina illalla nukkumaan mentäessäsi; en siitä hämmennyksen tunteesta mitä kokee kun loppuvaiheessa kosteaa iltaa, hortoillessasi rannalla baarista toiseen ohitsesi kävelee tyttö joka puhuttelee sinua nimelläsi ja toteaa että on juuri menossa hakemaan uutta ämpäriä, ja ainoa asia mitä pystyt miettimään on että kuka toi tyttö oli ja pitäisikö minun tietää se; enkä kaikista niistä muista kohtaamistani matkaajista enkä heidän kertomistaan tarinoista.
Vaikka kirjoitinkin paljon matkani varjopuolista ja sain jopa palautetta matkapäiväkirjani kyynisyydestä, koen itse reissuni melkeinpä kauttaaltaan positiivisena kokemuksena. En odottanutkaan tältä matkalta perinteistä lomamatkaa vaan enemmänkin perspektiivin saamista ja näkökulman laajentamista. En odottanut viihtyväni jatkuvasti kaikkialla vaan koitin ottaa epämukavatkin hetket vastaan uusina kokemuksina. Kun kirjoitin Intian ahneista kauppiaista tai kieroista huijareista, en ajatellut oliko kyseessä positiivinen vaiko negatiivinen kokemus – yritin kirjoittaa kokemistani asioista tuomitsematta niitä (vaikka tiedän välillä sortuneeni siihenkin.)
Varusteista
Ennen reissuun lähtöä luin Madventuresin Kansainvälisen seikkailijan oppaan, jonka mukaan aika pitkälti suoritin varustautumiseni. Vaikka muutaman puuttuvat asian jouduinkin hankkimaan matkani aikana, olin enimmäkseen ylivarustautunut. Täysin tarpeettomia olivat kuoritakki ja makuualusta. Jälkimmäisestä hankkiuduinkin eroon jo kahden ensimmäisen viikon jälkeen. Rahavyötä käytin noin puoli päivää, jonka jälkeen sen ainoa tarkoitus oli viedä tilaa repussani. Antiseptistä käsigeeliä käytin ehkä kolme kertaa koko reissun aikana. (Uskon enemmän vastustuskyvyn nostamiseen tasaisella bakteereille altistumisella, kuin hygieniafanatismiin.) Vaelluskengät olivat tarpeellisia Kashmirissa ja Nepalissa, mutta siellä olisi onnistunut myös kenkien vuokraus, joten suurimman osan ajasta nekin olivat vain ylimääräistä painoa. Lääkelaukkuun olin panostanut varsin paljon, mutta loppujen lopuksi ainoat asiat mitä käytin siitä olivat kuumemittari ja särky-/kuumelääkkeet. Tärkein puuttuva esine oli pesusieni. Intiassa esimerkiksi tulee niin likaiseksi, ettei haaleassa suihkussa pelkästään saippualla saa itseään puhtaaksi vaan joutuu käyttämään pesusientä. 38 litrainen reppuni osoittautui juuri sopivaksi.
Vaatteiden hinnat ovat Aasiassa merkittävästi alhaisempia kuin Euroopassa, mutta toisaalta laatukaan ei aina ole sitä mitä voisi toivoa. En ollut hankkinut kunnon housuja ennen matkaa koska suunnittelin ostavani sellaiset periltä. Ostin keskimäärin yhdet uudet housut joka kuukausi, koska vanhoissa olivat saumat revenneet, värit haalistuneet tai olin itse onnistunut hajottamaan ne. Reissullani ostamien halpojen housujen hinnalla olisin saanut yhden kunnon housut ostettua Suomesta ennen matkaa. Seuraavalle reissulleni ostaisin lyhennettävillä lahkeilla varustetut kestävät reisitaskuhousut.
Kuten mainitsin, rahavyötä en käyttänyt. Pidin housujen etutaskussa pientä rahapussia jossa oli muutaman päivän käyttövara. Lompakossani pidin luottokorttejani sekä noin viikon käyttörahoja. Itse lompakko oli passini kanssa joko housujeni reisitaskussa tai päivärepussani jota en päästänyt hetkeksikään silmistäni. Luottokorteista mukanani oli Visa Electron sekä Mastercard. Electronilla pärjäsin melkein koko matkan. Muistan vain yhden kerran kun en jostain syystä saanut nostettua sillä rahaa ja jouduin käyttämään Mastercardia. Seuraavana päivänä Electron toimi taas. Ylimääräistä hätävarakäteistä pidin mukanani 100 euroa ja olin ”piilottanut” sen matkatavaroitteni sekaan, eri paikkaan kuin missä luottokorttini olivat, mutta sitä en tarvinnut.
Matkaoppaita käytin reissuni alkuvaiheessa. Iranin Lonely Planetin ostin hetken mielijohteesta Saksasta, matkani jo alettua. Intiaa varten olin ostanut Rough Guiden jo ennen matkaa. En tiedä johtuiko asia siitä että olin ehtinyt Iranissa tottua Lonely Planetin tyyliin, mutta en oikein pitänyt Rough Guidesta. Intiaan saavuttuani opaskirjan käyttö väheni tasaisesti ja ennen kesälomalle tuloani katsoin siitä enää vain karttoja ja kulkuyhteyksiä. Nepaliin, Thaimaahan ja Kambodzaan en enää ostanut mitään matkaopasta ja hyvin pärjäsin. Seuraavan kerran kun menen reissuun otan mukaan vain hyvän, ison kartan alueesta.
Loppusanat
Moni tuttuni sanoi ennen reissuni alkua, että toivottavasti löydän mitä menen etsimään. Vaikka lähtööni liittyikin pientä elämänvaihekriisiä, ei reissuni päällimmäinen tarkoitus ollut suinkaan tämä ns. itseni löytäminen vaan ihan maailman näkeminen ja perspektiivin laajentaminen. Sanoisin jopa että itsetutkiskelua varten tällainen reissu ei ole kovinkaan hyödyllinen, koska matkatessa näkee ja kokee jatkuvasti niin paljon uutta ja mielenkiintoista ettei itseensä ole oikein aikaa keskittyä. Toisaalta kyllähän tällainen matka vaikuttaa ihmiseen, halusi sitä tai ei. Itse sain matkani aikana hyvin etäisyyttä aikaisempaan elämääni, mutta tämä mitä-haluan-elämältäni –pohdiskelu lähti kunnolla käyntiin vasta Suomeen paluuni jälkeen.
Kotiin palattuani olen saanut muutaman kerran kuulla kysymyksen mikä oli parasta matkallani. Vastauksia tähän kysymykseen on monella eri tasolla. Yksittäisistä kokemuksista hienoimpia olivat Kharaneqin kylässä Iranissa Danielin kanssa tekemämme aavikkovaellukset, Stok Kangrin huipun epäonnistunut valloitusyrityksemme Intian Ladakhissa, Annapurnan puoli-kierros Nepalissa sekä sukeltaminen Thaimaassa. Yleisemmällä tasolla hienointa oli kuitenkin täydellinen vapauden tunne. En ollut vastuussa kenestäkään muusta kuin itsestäni. En ollut riippuvainen kenestäkään muusta kuin itsestäni. Menin juuri sinne minne halusin ja juuri silloin kun halusin ja olin vapaa kaikista velvoitteista. Vaikka tulimmekin Markin kanssa hyvin toimeen, reissuni viimeiset kolme kuukautta opettivat minulle että matkustan mieluummin yksin kuin seurassa.
Numeroiden valossa matkani näytti seuraavanlaiselta:
• Otin 10384 valokuvaa (joista näytille laitoin 920)
• Kävelin noin 1500-2000 km.
• Matkustin noin 25000 km. julkisissa kulkuneuvoissa
• Kuuntelin noin 20 vuorokautta musiikkia (keskimäärin 2 tuntia päivässä)
• Ostin 9:t housut
• Yövyin noin 64 eri hotellissa
• Luin reilu 20 kirjaa
iPodissani viisi eniten soinutta albumia olivat Agalloch: Ashes Against the Grain; Flogging Molly: Float; Bruce Springsteen: Greatest Hits; Queen: Sheer Heart Attack; Rotting Christ: Theogonia.
Palattuani Suomeen ensimmäiset päivät olivat aika synkkiä. Ulkona oli pimeää ja kylmää, mutta säätä enemmän ahdistivat ihmiset. Kukaan ei hymyillyt ja kaikki tuntuivat olevan väsyneitä merkityksettömään elämäänsä. Ajattelin vain miten pääsisin täältä nopeiten pois. Nyt puolitoista kuukautta myöhemmin ahdistus on kuitenkin hellittänyt ja elämä hymyilee. Nytkin tätä kirjoittaessani aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta ja ulkona on upea talvipäivä. Vaikka Suomessa on edelleen ongelmansa, ei tämä elämä täällä nyt niin kamalaa ole. Ja vaikka ulkoinen ympäristö vaikuttaakin elämäämme, enemmän siihen vaikuttaa se mitä tapahtuu päämme sisällä.
Jos jonkinlainen opetus tältä reissulta käteen jäi, oli se että meidän länsimaalaisten, joiden ei tarvitse enää nähdä vaivaa selviytymisemme eteen, pitää käyttää elämämme muuhunkin kuin vain arjesta suoriutumiseen – meidän pitää löytää elämällemme merkityksellistä sisältöä. Kun kävelee keskellä Intian tai Kambodzan slummeja ja näkee ihmisten elävän kaduilla ja laittavan nuotiolla ruokaa keskellä liikenteen pakokaasujen, ensimmäinen ajatus joka tulee on, että kylläpäs meidän ongelmamme kotona ovat pieniä tähän verrattuna. Suomessa jokaisella on katto pään päällä ja ruokaa vatsassa. Suomessa kenenkään ei oikeasti tarvitse taistella hengissä säilymisensä edestä. Ja tätä ajatellessani en voinut aluksi olla miettimättä että kylläpäs minulla on pieni elämä kun valitin reissuun lähtiessäni siitä että olin väsynyt hyväpalkkaiseen toimistotyöhöni, samalla kun Intiassa miljoonat antaisivat oikean kätensä päästäkseen tekemään mitä tahansa työtä. Näin on helppo ajatella ja tuomita koko läntinen yhteiskunta, mutta mielestäni asia ei kuitenkaan ole aivan näin yksinkertainen. Haaste meidän elämässämme ei ole enää selviytyminen vaan merkityksellisen sisällön löytäminen elämäämme. Meillä, päin vastoin kuin miljardeilla Aasiassa, on mahdollisuus siihen ja olisi väärin jättää tämä mahdollisuus käyttämättä. Mitä kukin kokee merkityksellisenä on henkilökohtainen asia. En tarkoita että jokaisen meistä pitäisi ryhtyä taiteilijaksi tai tiedemieheksi, mutta jokaisen pitäisi kuunnella sisäistä ääntään ja kysyä itseltään elääkö elämäänsä niin kuin haluaa elää sitä.
Tämä reissu tarkoitti minulle yhden unelmani toteutumista. Itse reissua tärkeämpänä koen kuitenkin päätökseni ylipäätänsä lähteä reissuun. Tämä päätös symbolisoi tietynlaista asenteellista muutosta elämässäni, päätöstä lopettaa sivustakatsojan roolissa oleminen ja ruveta itse elämään elämääni.
Tähän päättyy matkapäiväkirjani. Kiitokset kaikille lukijoille. Kiitos myös kannustavasta palautteesta. Käykää ihmiset matkustamassa. Se avartaa.
Sijainti: Helsinki, Suomi
Yhteenveto-artikkeli Intiasta jäi kirjoittamatta koska muistiinpanojani läpi käydessäni huomasin että olin jo kirjoittanut melkein kaikesta kirjoittamisen arvoisesta. Tämä on nyt siis viimeinen juttu mitä tähän matkaani liittyen kirjoitan.
Kuten odotettavissa oli, tuli matkastani erilainen kuin mitä odotin. Odotin seikkailua, uusiin kulttuureihin ja erilaisiin ihmisiin tutustumista. Odotin turistirysien välttämistä ja paikallisten tavoilla elämistä. Monilta osin matkani tätä olikin, mutta toisaalta oli paljon asioita joissa todellisuus erosi varsin merkittävästi matkaoppaista ja muista matkakertomuksista saamistani ennakko-odotuksista.
Syrjäkyliä ja muita ns. tallaamattomalla polulla olevia kohteita en nähnyt läheskään niin paljoa kuin olin kuvitellut. Ei tarvitse viettää kuin päivä kylässä jossa kukaan – mukaan lukien hotellien ja ravintoloiden henkilökunta – ei puhu englantia, kun rupesin taas arvostamaan turistiystävällisyyttä ja englanninkielisiä ruokalistoja. Totesin myöskin että minulla ei ole mitään kiirettä tallaamattomalle polulle kun se tallattukin polku on vielä näkemättä.Paikallisiin tutustumisesta minulla oli hyvin naiivi kuva ennen tätä reissua. Odotin kuulevani erilaisia tarinoita elämästä ja ihmiskohtaloista enkä edes ajatellut sellaista pientä seikkaa kuin yhteinen kieli. Iranissa tuli vielä kohdattua muutamia
ihmisiä, jotka osin tukivat ennakko-odotuksiani, mutta Intiassa ja siitä eteenpäin asia oli aivan erilainen. Ihmiset jotka puhuivat englantia, olivat tottuneita ulkomaalaisiin ja jos he ottivat yhteyttä sinuun, olivat he enimmäkseen rahojesi perässä. Ihmiset joilla olisi ollut tarinoita kerrottavana ja jotka olivat ilman taka-ajatuksia kiinnostuneita ulkomaalaisista taas eivät enimmäkseen puhuneet englantia tai puhuivat sitä niin huonosti ettei oikeasta kommunikoinnista voinut puhua. Liiankin tutuksi tulleen kysymysten ja vastausten litanian jälkeen välillemme laskeutui usein hiljaisuus enkä lopulta enää etsinytkään mitään kontaktia paikallisiin. Osin tästä syystä haluan seuraavalla matkallani suunnata Etelä-Amerikkaan jossa pärjää enimmäkseen yhdellä kielellä (espanjalla) jota suunnittelin opiskelevani ennen matkaa.Reissuni parin ensimmäisen kuukauden aikana jaksoin olla vielä hyvä turisti ja käydä katsomassa nähtävyyksiä. Iranissa kiersin kaikkialla Lonely Planet kädessä ettei vaan yksikään moskeija jäisi näkemättä. Pian Intiaan saapumisen jälkeen alkoi intoni ravata nähtävyydeltä toiselle kuitenkin loppua. Rupesin nauttimaan enemmän paikkojen yleisestä ilmapiiristä. Usein lähdin harhailemaan kaupungille ilman mitään sen kummempaa suuntaa tai suunnitelmaa. Eksyilin tuntikausiksi pienille sivukaduille ja katsoin ihmisiä. Liikuin muutenkin mieluummin kävellen kuin rickshawlla tai tuk-tukilla, mikä paikallisista vaikutti varmasti hieman omituiselta. Kävelemisen ainoa huono puoli oli jatkuva rickshaw-/tuk-tuk-kuljettajien väistely. Pidin myös esimerkiksi juna-asemilla olemisesta. Joskus junaa piti odottaa tuntikaupalla, mikä antoi hyvän mahdollisuuden ihmisten tarkkailuun.
En harrastanut pahemmin matkani suunnittelua. Kun saavuin uuteen kaupunkiin en usein tiennyt kuinka pitkään pysyisin siellä ja minne jatkaisin vaan menin fiiliksen mukaan. Usein päätin vasta samana aamuna tai edellisenä iltana jatkavani matkaa. Tämä aiheutti joskus vaikeuksia lippujen saamisen kanssa, mutta kun aikaa oli eikä kiire ollut minnekään, ei tämä haitannut.
Asia mihin yllätyksekseni Iranissa ollessani totuin ja Thaimaassa tykästyin oli ns. assblaster, eli takamuksen peseminen letkulla. Se on paljon miellyttävämpi ja hygieenisempi kuin paperilla pyyhkiminen. Intialaisesta huljauttamis-tyylistä en kuitenkaan pitänyt.
Ei reissuni aina tietenkään mitään ruusuilla tanssimista ollut. Asia minkä itse koin väsyttävimpänä oli rutiinin puute. Koko ajan paikasta toiseen siirtyessään joutuu jatkuvasti miettimään asioita joihin kotona ei tarvitse tuhlata ajatustakaan – missä nukun, missä syön, missä on vessa, mistä voin ostaa vettä. Konkreettista koti-ikävää en reissullani kokenut, mutta oli asioita joita kaipasin. Näistä päällimmäisenä ruoka ja mahdollisuus omaan ruuanlaittoon. Pidän yksinkertaisista ja maanläheisistä mauista – perunamuusi, isoäitini reseptillä laitetut jauhelihapihvit ja lasillinen kylmää täysimaitoa! Aasialaisessa keittiössä maut taas ovat varsin monimutkaisia ja riisi alkoi minulla tulla hyvin nopeasti korvista ulos.En myöskään pitänyt siitä, että minua kohdeltiin eri tavalla ihonvärini takia. Onhan se nyt näin jälkikäteen ajateltuna varsin naiivia odottaa että paikalliset kohtelisivat länsimaalaisia samalla tavalla kuin muita paikallisia, mutta en silti pidä siitä että minun odotetaan maksavan 10-kertainen hinta vain siitä syystä että minulla on varaa siihen. Tässä suhteessa Iran poikkesi positiivisella tavalla muista vierailemistani maista. Siellä kun ei käy paljoa länsimaisia turisteja, ei sinne myöskään ole syntynyt länsimaisiin turisteihin kohdistuvaa palvelukulttuuria. Esimerkiksi ravintoloista ja hotelleista suurin osa on tarkoitettu iranilaisia turisteja varten. Myös Intiassa suurin osa turisteista on – länsimaalaisten suhteellisen suuresta määrästä huolimatta – intialaisia ja monin paikoin palvelu sen mukaista. Mutta Thaimaassa, jossa kävi vuonna 2007 yli 14 miljoonaa ulkomaista turistia, on hyvin hankalaa kokea paikallista kulttuuria kun kaikki palvelut ovat räätälöityjä ja hinnoiteltuja länsimaalaisia varten.
Päiväkirjasta ja kirjoittamisesta
Suhteeni tähän päiväkirjaan ehti muuttua moneen otteeseen reissuni aikana. Aloitin kirjoittamisen innostuneena kertomalla asioista mitä koin ja näin. Pikkuhiljaa kirjoittamisestani rupesi kuitenkin vaikuttamaan matkakokemukseeni. Uusissa paikoissa huomasin analysoivani kokemuksiani – mistä olisi mielenkiintoista kirjoittaa ja mitä jättäisin mainitsematta. Lopulta keväällä Ladakhissa ollessani matkapäiväkirjastani muodostui suoranainen taakka. Rupesin ajattelemaan että onkohan reissuni tarpeeksi mielenkiintoinen jotta siitä kannattaisi kirjoittaa ja jopa kokemaan syyllisyyden tunnetta kun en ollut joka hetki rientämässä kohti uusia kokemuksia vaan chillailin hotellilla ja luin kirjaa. Reissun toisella osiolla muutin tietoisesti suhdettani kirjoittamiseen enkä antanut sen enää hallita matkaani.
Vaikka en ole suoranaisesti valehdellut tässä matkapäiväkirjassa, en ole antanut täysin totuudenmukaista kuvaa reissustani. Kirjoitin enimmäkseen vain mielenkiintoisiksi kokemistani asioista ja jätin ulos vähemmän seikkailuntäytteiset hetket. Jätin mainitsematta ne lukuisat päivät kun luin kirjaa jonkun ravintolan terassilla, hotellilla viettämäni Nethackin ja Civilizationin täytteiset illat tai vaikkapa ne kaksi päivää Srinagarissa kun katsoin putkeen koko Dexterin ensimmäisen tuotantokauden, jonka olin kopioinut israelilaiselta Reuvenilta.Se, että kirjoitin mielenkiintoisiksi kokemistani asioista näkyi myös siinä, että artikkelien määrä väheni selvästi reissun edetessä. Siinä missä alussa kaikki oli uutta ja kiehtovaa, ei se kolmaskymmenes moskeija tai temppeli tehnyt enää samanlaista vaikutusta. Mitä pidemmälle matkani eteni, sitä vähemmän jaksoin innostua enää asioista vaan keskityin enemmän yleiseen fiilistelyyn. Ja toisaalta, henkilökohtainen kokemukseni sivuun, kyllähän vierailemistani maistakin mielenkiintoisimmat asettautuivat matkani alkuun. Iran oli minulle ehdottomasti se mielenkiintoisin, ja uskoisin että myös suurimmalle osalle lukijoistani; Thaimaassa taas kaikki oli liiankin kivaa ja helppoa ja suomeakin sai kuulla joka käänteessä.
Reissuni alkupuolella en myöskään kirjoittanut paljoa näkemistäni merkittävimmistä nähtävyyksistä, koska oletin – ja tiedän, oletus on kaikkien munausten äiti – että ihmiset tuntevat edes maineeltaan maailman tärkeimmät historialliset monumentit. Muiden matkaajien kanssa jutellessani jouduin kuitenkin toteamaan että harva tiesi esimerkiksi mikä on Iranin Persepolis, johon kirjoituksissani viittasin vain muutamalla sanalla. (Persepolis oli siis muinaisen Persian Imperiumin pääkaupunki ja maailman rikkain kaupunki kunnes Aleksanteri Suuri poltti sen ohimennen matkallaan Intiaan 2500 vuotta sitten.) Myöhemmin käytin hyväkseni mahdollisuuden harrastaa pientä sivistävää toimintaa ja esimerkiksi Kambodzan Angkorista kirjoitin jo hieman enemmän.
Jätin kertomatta – joko laiskuudesta johtuen tai siitä, ettei kyseiselle asialle löytynyt sopivaa kohtaa artikkelissani – paljon pieniä mielestäni tunnelmallisia yksityiskohtia. En kirjoittanut esimerkiksi Istanbulissa pienellä sivukadulla jalkapalloa pelaavista pojista jotka kutsuivat minutkin mukaan peliin; en siitä miltä kuulostaa heinäsirkkojen siritys ja aaltojen tasainen kohina illalla nukkumaan mentäessäsi; en siitä hämmennyksen tunteesta mitä kokee kun loppuvaiheessa kosteaa iltaa, hortoillessasi rannalla baarista toiseen ohitsesi kävelee tyttö joka puhuttelee sinua nimelläsi ja toteaa että on juuri menossa hakemaan uutta ämpäriä, ja ainoa asia mitä pystyt miettimään on että kuka toi tyttö oli ja pitäisikö minun tietää se; enkä kaikista niistä muista kohtaamistani matkaajista enkä heidän kertomistaan tarinoista.Vaikka kirjoitinkin paljon matkani varjopuolista ja sain jopa palautetta matkapäiväkirjani kyynisyydestä, koen itse reissuni melkeinpä kauttaaltaan positiivisena kokemuksena. En odottanutkaan tältä matkalta perinteistä lomamatkaa vaan enemmänkin perspektiivin saamista ja näkökulman laajentamista. En odottanut viihtyväni jatkuvasti kaikkialla vaan koitin ottaa epämukavatkin hetket vastaan uusina kokemuksina. Kun kirjoitin Intian ahneista kauppiaista tai kieroista huijareista, en ajatellut oliko kyseessä positiivinen vaiko negatiivinen kokemus – yritin kirjoittaa kokemistani asioista tuomitsematta niitä (vaikka tiedän välillä sortuneeni siihenkin.)
Varusteista
Ennen reissuun lähtöä luin Madventuresin Kansainvälisen seikkailijan oppaan, jonka mukaan aika pitkälti suoritin varustautumiseni. Vaikka muutaman puuttuvat asian jouduinkin hankkimaan matkani aikana, olin enimmäkseen ylivarustautunut. Täysin tarpeettomia olivat kuoritakki ja makuualusta. Jälkimmäisestä hankkiuduinkin eroon jo kahden ensimmäisen viikon jälkeen. Rahavyötä käytin noin puoli päivää, jonka jälkeen sen ainoa tarkoitus oli viedä tilaa repussani. Antiseptistä käsigeeliä käytin ehkä kolme kertaa koko reissun aikana. (Uskon enemmän vastustuskyvyn nostamiseen tasaisella bakteereille altistumisella, kuin hygieniafanatismiin.) Vaelluskengät olivat tarpeellisia Kashmirissa ja Nepalissa, mutta siellä olisi onnistunut myös kenkien vuokraus, joten suurimman osan ajasta nekin olivat vain ylimääräistä painoa. Lääkelaukkuun olin panostanut varsin paljon, mutta loppujen lopuksi ainoat asiat mitä käytin siitä olivat kuumemittari ja särky-/kuumelääkkeet. Tärkein puuttuva esine oli pesusieni. Intiassa esimerkiksi tulee niin likaiseksi, ettei haaleassa suihkussa pelkästään saippualla saa itseään puhtaaksi vaan joutuu käyttämään pesusientä. 38 litrainen reppuni osoittautui juuri sopivaksi.
Vaatteiden hinnat ovat Aasiassa merkittävästi alhaisempia kuin Euroopassa, mutta toisaalta laatukaan ei aina ole sitä mitä voisi toivoa. En ollut hankkinut kunnon housuja ennen matkaa koska suunnittelin ostavani sellaiset periltä. Ostin keskimäärin yhdet uudet housut joka kuukausi, koska vanhoissa olivat saumat revenneet, värit haalistuneet tai olin itse onnistunut hajottamaan ne. Reissullani ostamien halpojen housujen hinnalla olisin saanut yhden kunnon housut ostettua Suomesta ennen matkaa. Seuraavalle reissulleni ostaisin lyhennettävillä lahkeilla varustetut kestävät reisitaskuhousut.
Kuten mainitsin, rahavyötä en käyttänyt. Pidin housujen etutaskussa pientä rahapussia jossa oli muutaman päivän käyttövara. Lompakossani pidin luottokorttejani sekä noin viikon käyttörahoja. Itse lompakko oli passini kanssa joko housujeni reisitaskussa tai päivärepussani jota en päästänyt hetkeksikään silmistäni. Luottokorteista mukanani oli Visa Electron sekä Mastercard. Electronilla pärjäsin melkein koko matkan. Muistan vain yhden kerran kun en jostain syystä saanut nostettua sillä rahaa ja jouduin käyttämään Mastercardia. Seuraavana päivänä Electron toimi taas. Ylimääräistä hätävarakäteistä pidin mukanani 100 euroa ja olin ”piilottanut” sen matkatavaroitteni sekaan, eri paikkaan kuin missä luottokorttini olivat, mutta sitä en tarvinnut.
Matkaoppaita käytin reissuni alkuvaiheessa. Iranin Lonely Planetin ostin hetken mielijohteesta Saksasta, matkani jo alettua. Intiaa varten olin ostanut Rough Guiden jo ennen matkaa. En tiedä johtuiko asia siitä että olin ehtinyt Iranissa tottua Lonely Planetin tyyliin, mutta en oikein pitänyt Rough Guidesta. Intiaan saavuttuani opaskirjan käyttö väheni tasaisesti ja ennen kesälomalle tuloani katsoin siitä enää vain karttoja ja kulkuyhteyksiä. Nepaliin, Thaimaahan ja Kambodzaan en enää ostanut mitään matkaopasta ja hyvin pärjäsin. Seuraavan kerran kun menen reissuun otan mukaan vain hyvän, ison kartan alueesta.
Loppusanat
Moni tuttuni sanoi ennen reissuni alkua, että toivottavasti löydän mitä menen etsimään. Vaikka lähtööni liittyikin pientä elämänvaihekriisiä, ei reissuni päällimmäinen tarkoitus ollut suinkaan tämä ns. itseni löytäminen vaan ihan maailman näkeminen ja perspektiivin laajentaminen. Sanoisin jopa että itsetutkiskelua varten tällainen reissu ei ole kovinkaan hyödyllinen, koska matkatessa näkee ja kokee jatkuvasti niin paljon uutta ja mielenkiintoista ettei itseensä ole oikein aikaa keskittyä. Toisaalta kyllähän tällainen matka vaikuttaa ihmiseen, halusi sitä tai ei. Itse sain matkani aikana hyvin etäisyyttä aikaisempaan elämääni, mutta tämä mitä-haluan-elämältäni –pohdiskelu lähti kunnolla käyntiin vasta Suomeen paluuni jälkeen.
Kotiin palattuani olen saanut muutaman kerran kuulla kysymyksen mikä oli parasta matkallani. Vastauksia tähän kysymykseen on monella eri tasolla. Yksittäisistä kokemuksista hienoimpia olivat Kharaneqin kylässä Iranissa Danielin kanssa tekemämme aavikkovaellukset, Stok Kangrin huipun epäonnistunut valloitusyrityksemme Intian Ladakhissa, Annapurnan puoli-kierros Nepalissa sekä sukeltaminen Thaimaassa. Yleisemmällä tasolla hienointa oli kuitenkin täydellinen vapauden tunne. En ollut vastuussa kenestäkään muusta kuin itsestäni. En ollut riippuvainen kenestäkään muusta kuin itsestäni. Menin juuri sinne minne halusin ja juuri silloin kun halusin ja olin vapaa kaikista velvoitteista. Vaikka tulimmekin Markin kanssa hyvin toimeen, reissuni viimeiset kolme kuukautta opettivat minulle että matkustan mieluummin yksin kuin seurassa.Numeroiden valossa matkani näytti seuraavanlaiselta:
• Otin 10384 valokuvaa (joista näytille laitoin 920)
• Kävelin noin 1500-2000 km.
• Matkustin noin 25000 km. julkisissa kulkuneuvoissa
• Kuuntelin noin 20 vuorokautta musiikkia (keskimäärin 2 tuntia päivässä)
• Ostin 9:t housut
• Yövyin noin 64 eri hotellissa
• Luin reilu 20 kirjaa
iPodissani viisi eniten soinutta albumia olivat Agalloch: Ashes Against the Grain; Flogging Molly: Float; Bruce Springsteen: Greatest Hits; Queen: Sheer Heart Attack; Rotting Christ: Theogonia.
Palattuani Suomeen ensimmäiset päivät olivat aika synkkiä. Ulkona oli pimeää ja kylmää, mutta säätä enemmän ahdistivat ihmiset. Kukaan ei hymyillyt ja kaikki tuntuivat olevan väsyneitä merkityksettömään elämäänsä. Ajattelin vain miten pääsisin täältä nopeiten pois. Nyt puolitoista kuukautta myöhemmin ahdistus on kuitenkin hellittänyt ja elämä hymyilee. Nytkin tätä kirjoittaessani aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta ja ulkona on upea talvipäivä. Vaikka Suomessa on edelleen ongelmansa, ei tämä elämä täällä nyt niin kamalaa ole. Ja vaikka ulkoinen ympäristö vaikuttaakin elämäämme, enemmän siihen vaikuttaa se mitä tapahtuu päämme sisällä.
Jos jonkinlainen opetus tältä reissulta käteen jäi, oli se että meidän länsimaalaisten, joiden ei tarvitse enää nähdä vaivaa selviytymisemme eteen, pitää käyttää elämämme muuhunkin kuin vain arjesta suoriutumiseen – meidän pitää löytää elämällemme merkityksellistä sisältöä. Kun kävelee keskellä Intian tai Kambodzan slummeja ja näkee ihmisten elävän kaduilla ja laittavan nuotiolla ruokaa keskellä liikenteen pakokaasujen, ensimmäinen ajatus joka tulee on, että kylläpäs meidän ongelmamme kotona ovat pieniä tähän verrattuna. Suomessa jokaisella on katto pään päällä ja ruokaa vatsassa. Suomessa kenenkään ei oikeasti tarvitse taistella hengissä säilymisensä edestä. Ja tätä ajatellessani en voinut aluksi olla miettimättä että kylläpäs minulla on pieni elämä kun valitin reissuun lähtiessäni siitä että olin väsynyt hyväpalkkaiseen toimistotyöhöni, samalla kun Intiassa miljoonat antaisivat oikean kätensä päästäkseen tekemään mitä tahansa työtä. Näin on helppo ajatella ja tuomita koko läntinen yhteiskunta, mutta mielestäni asia ei kuitenkaan ole aivan näin yksinkertainen. Haaste meidän elämässämme ei ole enää selviytyminen vaan merkityksellisen sisällön löytäminen elämäämme. Meillä, päin vastoin kuin miljardeilla Aasiassa, on mahdollisuus siihen ja olisi väärin jättää tämä mahdollisuus käyttämättä. Mitä kukin kokee merkityksellisenä on henkilökohtainen asia. En tarkoita että jokaisen meistä pitäisi ryhtyä taiteilijaksi tai tiedemieheksi, mutta jokaisen pitäisi kuunnella sisäistä ääntään ja kysyä itseltään elääkö elämäänsä niin kuin haluaa elää sitä.Tämä reissu tarkoitti minulle yhden unelmani toteutumista. Itse reissua tärkeämpänä koen kuitenkin päätökseni ylipäätänsä lähteä reissuun. Tämä päätös symbolisoi tietynlaista asenteellista muutosta elämässäni, päätöstä lopettaa sivustakatsojan roolissa oleminen ja ruveta itse elämään elämääni.
Tähän päättyy matkapäiväkirjani. Kiitokset kaikille lukijoille. Kiitos myös kannustavasta palautteesta. Käykää ihmiset matkustamassa. Se avartaa.
perjantai 30. tammikuuta 2009
Thaimaa: Osa 2
Musiikki: Queen + Paul Rogers: The Cosmos Rocks; Babylon Whores: King Fear; Rotting Christ: Sanctus Diavolos
Sijainti: Helsinki, Suomi
Kambodzasta palattuamme päätimme poiketa Pattayan kautta ennen Bangkokiin jatkamista. Olin lukenut Pattayan olevan Thaimaan seksi-paratiisi, enkä odottanutkaan sen olevan kovin viihtyisä paikka, mutta halusin nähdä sen omin silmin. Saavuimme sinne illalla pitkän bussimatkan päätteeksi ja jatkoimme eteenpäin heti seuraavana aamuna. Pitkään siis emme siellä siis aikaa viettäneet, mutta eipä ollut tarvettakaan. Pattayan olemuksen kiteyttää hyvin suositun T-paidan slogani ”Good guys go to heaven, bad guys go to Pattaya.” Illalliselle mennessämme ei voinut viittä metriä kävellä ilman että joku tyttö tai lady-boy yrittäisi saada huomiosi. Pattayan kuuluisa Walking Street, joka on siis täynnä enimmäkseen vain go-go-baareja, on iltasella ihan näkemisen arvoinen paikka. Kaikkialla vilkkuu neon-kylttejä ja yli puolet vastaantulijoista on vanhempia länsimaalaisia miehiä kävelemässä käsi kädessä nuoren thaimaalaisen tytön kanssa. Halusin – ihan vaan kulttuurimielessä – käydä jossain go-go-baarissa katsomassa Thaimaan kuuluisan ping-pong-esityksen, mutta Mark oli edeltävästä päivästä sen verran väsynyt että palasi illallisen jälkeen suoraan hotellille, eikä sitten huvittanut yksin mennä.
Seuraavana aamuna jatkoimme siis Bangkokiin. Ensimmäisellä kerralla Thaimaan pääkaupungista saamani vaikutelma ei toistunut kun palasimme sinne. Kaupungin yllä vallitsi harmaa pilvimäinen kerros ja hengitettäessä ilma tuntui raskaalta. Suurkaupungiksi Bangkok on silti varsin viehättävä. Kaupungin arkkitehtuuri on todella kaunista ja – kuten jo aikaisemmin kirjoitin – esimerkiksi Intian kaupunkeihin verrattuna siitä löytyy paljon vihreyttä. Kaupungin ehkä tärkein nähtävyys on Kuninkaallisen palatsin ja Smaragdibuddhan temppelin muodostama kompleksi. Tämän lisäksi Bangkokista löytyy kymmeniä eri kokoisia ja näköisiä temppeleitä, joita kiertäessä menee leppoisasti pari päivää.
Yövyimme kummallakin kerralla Bangkokin legendaarisella Khao San Roadilla, tai tarkemmin sanottuna eräällä pienemmällä kadulla sen lähistöllä. Khao San Road tuntuu jakavan mielipiteet – moni rakastaa sen kaoottista anything-goes –tunnelmaa, toiset taas eivät suostu mistään hinnasta astumaankaan koko kadulle. Rakastaa tai vihaa sitä, Khao San Road on paikka joka pitää vähintään kerran nähdä ja kokea. Se on ylituristisoitunut ja kasvanut ilmiöksi itsessään. Missä muualla voit nähdä 100 metrin säteellä toisistaan mm. 24h tatuointiliikkeen, kioskin jossa tehdään tilauksesta väärennettyjä länsimaisia henkilöllisyystodistuksia (niin kuin esimerkiksi opiskelija- ja journalistikortteja), ravintoloita jotka mainostavat itseään sillä että eivät tarkista asiakkaidensa ikää, puku-ompelimoita, paikallisia haalimassa asiakkaita ”ping-pong”-näytöksiin, kaikenlaisia T-paita- ja krääsä-kojuja, ja elefantin kävelemässä keskellä katua keskiyöllä. Itse koin Khao San Roadin kiehtovana paikkana, vaikka kovinkaan pitkään siellä en luultavasti viihtyisi. Pieninä annoksina kokisin sen kuitenkin toistekin.
Ennen paluutamme Suomeen kävimme Markin kanssa myös täydenkuun juhlistaan (Fullmoon Party) tunnetulla Koh Pha Nganin-saarella viettämässä joulua. Vaikka ei ollutkaan täysikuu, oletin että täällä olisi silti ollut kunnon juhlat joulu-aattona, mutta meno oli varsin laimeata ja sukupuolijakauma hyvin miesvoittoista. Edelleen Kambodzan rannoista väsyneenä vetäydyin joulu-aattona jo ennen puolta yötä hotellille. Mark sentään piti yllä suvun kunniaa hankkimalla pari näyttävää palovammaa temppuillessaan tulella muutaman ”ämpärin” jälkeen.
Reissun viimeiset kuvat alkavat tästä.
Sijainti: Helsinki, Suomi
Kambodzasta palattuamme päätimme poiketa Pattayan kautta ennen Bangkokiin jatkamista. Olin lukenut Pattayan olevan Thaimaan seksi-paratiisi, enkä odottanutkaan sen olevan kovin viihtyisä paikka, mutta halusin nähdä sen omin silmin. Saavuimme sinne illalla pitkän bussimatkan päätteeksi ja jatkoimme eteenpäin heti seuraavana aamuna. Pitkään siis emme siellä siis aikaa viettäneet, mutta eipä ollut tarvettakaan. Pattayan olemuksen kiteyttää hyvin suositun T-paidan slogani ”Good guys go to heaven, bad guys go to Pattaya.” Illalliselle mennessämme ei voinut viittä metriä kävellä ilman että joku tyttö tai lady-boy yrittäisi saada huomiosi. Pattayan kuuluisa Walking Street, joka on siis täynnä enimmäkseen vain go-go-baareja, on iltasella ihan näkemisen arvoinen paikka. Kaikkialla vilkkuu neon-kylttejä ja yli puolet vastaantulijoista on vanhempia länsimaalaisia miehiä kävelemässä käsi kädessä nuoren thaimaalaisen tytön kanssa. Halusin – ihan vaan kulttuurimielessä – käydä jossain go-go-baarissa katsomassa Thaimaan kuuluisan ping-pong-esityksen, mutta Mark oli edeltävästä päivästä sen verran väsynyt että palasi illallisen jälkeen suoraan hotellille, eikä sitten huvittanut yksin mennä.
Seuraavana aamuna jatkoimme siis Bangkokiin. Ensimmäisellä kerralla Thaimaan pääkaupungista saamani vaikutelma ei toistunut kun palasimme sinne. Kaupungin yllä vallitsi harmaa pilvimäinen kerros ja hengitettäessä ilma tuntui raskaalta. Suurkaupungiksi Bangkok on silti varsin viehättävä. Kaupungin arkkitehtuuri on todella kaunista ja – kuten jo aikaisemmin kirjoitin – esimerkiksi Intian kaupunkeihin verrattuna siitä löytyy paljon vihreyttä. Kaupungin ehkä tärkein nähtävyys on Kuninkaallisen palatsin ja Smaragdibuddhan temppelin muodostama kompleksi. Tämän lisäksi Bangkokista löytyy kymmeniä eri kokoisia ja näköisiä temppeleitä, joita kiertäessä menee leppoisasti pari päivää.
Yövyimme kummallakin kerralla Bangkokin legendaarisella Khao San Roadilla, tai tarkemmin sanottuna eräällä pienemmällä kadulla sen lähistöllä. Khao San Road tuntuu jakavan mielipiteet – moni rakastaa sen kaoottista anything-goes –tunnelmaa, toiset taas eivät suostu mistään hinnasta astumaankaan koko kadulle. Rakastaa tai vihaa sitä, Khao San Road on paikka joka pitää vähintään kerran nähdä ja kokea. Se on ylituristisoitunut ja kasvanut ilmiöksi itsessään. Missä muualla voit nähdä 100 metrin säteellä toisistaan mm. 24h tatuointiliikkeen, kioskin jossa tehdään tilauksesta väärennettyjä länsimaisia henkilöllisyystodistuksia (niin kuin esimerkiksi opiskelija- ja journalistikortteja), ravintoloita jotka mainostavat itseään sillä että eivät tarkista asiakkaidensa ikää, puku-ompelimoita, paikallisia haalimassa asiakkaita ”ping-pong”-näytöksiin, kaikenlaisia T-paita- ja krääsä-kojuja, ja elefantin kävelemässä keskellä katua keskiyöllä. Itse koin Khao San Roadin kiehtovana paikkana, vaikka kovinkaan pitkään siellä en luultavasti viihtyisi. Pieninä annoksina kokisin sen kuitenkin toistekin.
Ennen paluutamme Suomeen kävimme Markin kanssa myös täydenkuun juhlistaan (Fullmoon Party) tunnetulla Koh Pha Nganin-saarella viettämässä joulua. Vaikka ei ollutkaan täysikuu, oletin että täällä olisi silti ollut kunnon juhlat joulu-aattona, mutta meno oli varsin laimeata ja sukupuolijakauma hyvin miesvoittoista. Edelleen Kambodzan rannoista väsyneenä vetäydyin joulu-aattona jo ennen puolta yötä hotellille. Mark sentään piti yllä suvun kunniaa hankkimalla pari näyttävää palovammaa temppuillessaan tulella muutaman ”ämpärin” jälkeen.Reissun viimeiset kuvat alkavat tästä.
tiistai 20. tammikuuta 2009
Kambodza: Angkor
Musiikki: Queen + Paul Rogers: The Cosmos Rocks; AC/DC: Highway to Hell
Sijainti: Helsinki, Suomi
Kambodzan tunnetuin nähtävyys on Angkorin puisto, ja siellä Angkor Watin temppelin rauniot. Angkor oli 800 – 1400 luvulla Khmerin imperiumin hallinnollinen sekä uskonnollinen keskus ja samalla historian suurin esiteollinen kaupunki. Sen noin 3000 km² kokoiselta alueelta on löytynyt yli 1000 temppelin rauniot jotka vaihtelevat pienistä koristeettomista tiilikasoista massiivisiin komplekseihin. Suurin ja kuuluisin näistä on tosiaan Angkor Watin temppeli.
Vietimme vajaa kolme päivää – tai minä vietin; Mark jätti toisen päivän väliin – koko alueella temppeleitä tutkiessamme. Koska etäisyydet temppeleiden välillä ovat suuret, palkkasimme itsellemme Siam Reapista herra Vebol nimisen paikallisen tuk-tuk-kuskin. Ensimmäistä vierailuamme edeltävänä iltana kun sovimme kyydityksestä, kuskimme oli ilmiselvästi onnellinen siitä että olimme valinneet hänet ja sanoi että on iloinen siitä että voi mennä kotiin ja sanoa perheelleen että sillä on töitä kolmeksi päiväksi. Kun urakkamme oli ohi ja jätin Vebolille muhkean tipin, halasi kaveri meitä ja vannoi ikuista ystävyyttä.
Jos katukauppiaat Kambodzassa yleisesti ottaen ovat aggressiivisia, se ei ole mitään verrattuna siihen mitä tapahtuu Angkorissa. Temppeleitä lähestyessäsi alkavat vesi- ja hedelmäkauppiaat jo kaukaa huutamaan kilpaa kimeillä äänillään – ”Cold drink mister!”, ”You buy pineapple!” Ja jos kieltäytyy, vaativat he vähintään lupauksen että jos myöhemmin haluat ostaa jotain, ostat sen varmasti niiltä. Kerran kun ostin yhdeltä ympärillämme pyörivistä lapsista pullon vettä, rupesi toinen surkeana kyselemään ”What about me? What about me?!”
Paljoa kerrottavaa Angkorista ei ole. Kuvia sen sijaan tuli otettua sitäkin enemmän.
Koitan tässä viikon välein puskea ulos viimeiset artikkelit. Vielä olisi tarkoitus kirjoittaa Bangkokista, jonkinlainen yhteenveto Intiasta, siellä kun tuli vietettyä suurin osa ajasta, ja lopuksi vielä yleisiä ajatuksia koko reissusta.
Sijainti: Helsinki, Suomi
Kambodzan tunnetuin nähtävyys on Angkorin puisto, ja siellä Angkor Watin temppelin rauniot. Angkor oli 800 – 1400 luvulla Khmerin imperiumin hallinnollinen sekä uskonnollinen keskus ja samalla historian suurin esiteollinen kaupunki. Sen noin 3000 km² kokoiselta alueelta on löytynyt yli 1000 temppelin rauniot jotka vaihtelevat pienistä koristeettomista tiilikasoista massiivisiin komplekseihin. Suurin ja kuuluisin näistä on tosiaan Angkor Watin temppeli.
Vietimme vajaa kolme päivää – tai minä vietin; Mark jätti toisen päivän väliin – koko alueella temppeleitä tutkiessamme. Koska etäisyydet temppeleiden välillä ovat suuret, palkkasimme itsellemme Siam Reapista herra Vebol nimisen paikallisen tuk-tuk-kuskin. Ensimmäistä vierailuamme edeltävänä iltana kun sovimme kyydityksestä, kuskimme oli ilmiselvästi onnellinen siitä että olimme valinneet hänet ja sanoi että on iloinen siitä että voi mennä kotiin ja sanoa perheelleen että sillä on töitä kolmeksi päiväksi. Kun urakkamme oli ohi ja jätin Vebolille muhkean tipin, halasi kaveri meitä ja vannoi ikuista ystävyyttä.Jos katukauppiaat Kambodzassa yleisesti ottaen ovat aggressiivisia, se ei ole mitään verrattuna siihen mitä tapahtuu Angkorissa. Temppeleitä lähestyessäsi alkavat vesi- ja hedelmäkauppiaat jo kaukaa huutamaan kilpaa kimeillä äänillään – ”Cold drink mister!”, ”You buy pineapple!” Ja jos kieltäytyy, vaativat he vähintään lupauksen että jos myöhemmin haluat ostaa jotain, ostat sen varmasti niiltä. Kerran kun ostin yhdeltä ympärillämme pyörivistä lapsista pullon vettä, rupesi toinen surkeana kyselemään ”What about me? What about me?!”
Paljoa kerrottavaa Angkorista ei ole. Kuvia sen sijaan tuli otettua sitäkin enemmän.
Koitan tässä viikon välein puskea ulos viimeiset artikkelit. Vielä olisi tarkoitus kirjoittaa Bangkokista, jonkinlainen yhteenveto Intiasta, siellä kun tuli vietettyä suurin osa ajasta, ja lopuksi vielä yleisiä ajatuksia koko reissusta.
maanantai 12. tammikuuta 2009
Kambodza
Musiikki: Queen + Paul Rogers: The Cosmos Rocks; Amon Amarth: Twilight of the Thundergod; Bruce Springsteen: Magic
Sijainti: Helsinki, Suomi
Vietettyämme reilun kuukauden Thaimaassa siirryimme Kambodzaan. Rajan ylitys meni sinänsä jouhevasti – viisumista vaan joutuu korruptiosta johtuen pulittamaan rajalla virallista hintaa korkeamman hinnan. Päästyämme Kambodzaan, muutos ympäristössä oli huomattava. Kaikkialla oli likaista ja tiet olivat asfaltoimattomia; köyhyys näkyi kaikessa. Huoltoasemien virkaa ajoivat bensiinillä täytetyt limu- ja Johnny Walker-pullot.
Siam Reapin kaupunkiin saapuessamme näkymät muuttuivat taas. Ranskan siirtomaa-ajoilta jäämä arkkitehtuuri oli kaunista, talot olivat hyvässä kunnossa, kadut olivat enimmäkseen roskista puhtaita ja muutamat puistot pitivät kaupungin yleisilmeen värikkäänä. Toisaalta monissa kohdin tiet olivat huonossa kunnossa, pölyä oli ilmassa paljon ja löytyi kaupungista köyhempääkin asutusta. Luulin aluksi että Siam Reap oltaisi siistitty Angkoria katsomaan tulleiden turistien tuomalla rahalla, mutta myöhemmin vieraillessamme muissa kaupungeissa näin että nekin olivat enimmäkseen puhtaita ja hyvin hoidettuja.
Huolimatta suhteellisesta siisteydestään Siam Reap ei tehnyt suurta vaikutusta minuun. Keskustori oli ihan mielenkiintoinen vierailun kohde, mutta sitä ympäröivä alue, jolla myös suuri osa hotelleista sijaitsi, oli ahdettu enimmäkseen täyteen länsimaalaisia varten tarkoitettuja ravintoloita. ”Pub Streetilla” illalla oluella istuessamme oli jossain määrin surrealistinen olo kun ravintoloiden henkilökuntaa ja kadun päässä odottavia tuktuk-kuskeja lukuunottamatta missään ei näkynyt yhtään paikallisia.
Siam Reapista käsin kävimme katsastamassa Angkorin (mistä tulee erillinen juttu myöhemmin) ja lähdistöllä sijaitsevalla kelluvan kylän (mistä ei ole paljoa kerrottavaa, mutta käykää katsomassa kuvat.)
Ennen Phnom Penhiin jatkamista poikkesimme päiväksi Kampong Chamin kaupunkiin. Mitään erityistä nähtävää Kampong Chamissa ei sinänsä ollut, mutta koin sen kuitenkin jotenkin sympaattisena kaupunkia. Vuorkasimme polkupyörät ja kävimme ajelemassa ja katsomassa ihmisten elämää kunnes Markin pyörästä puhkesi kumi.
Kambodzan pääkaupunki Phnom Penh on kokoonsa nähden (noin 1,3 miljoonaa asukasta) hyvin monipuolinen ja mielenkiintoinen kaupunki. Kuninkaallisen palatsin ja Riversiden ympäristö on hyvin kaunis puistoineen, leveine bulevardeineen ja ranskalais-kolonialistista sekä buddhalaista arkkitehtuuria yhdistävine rakennuksineen. Kaupunki selvästi panostaa tämän alueen hoitamiseen. Toisaalta Phnom Penhissä näkyy parhaiten suuri vaihtelu elinoloissa eri kaupunginosien välillä. Ei tarvitse kävellä kovinkaan kauas nähdäkseen roskien täyttävän kadut, rakennusten rappeutuvan ja muutenkin elinolojen tippuvan.
Phnom Penhin Lakeside on reissullani näkemistäni backpacker-ghettoista suosikkini. Siinä yhdistyy sopivalla tavalla turisti-palvelut ja paikallinen asutus sekä chillailu ja yöelämä. Täältä löytyy hyviä pizzeriöitä ja paikallisia katukeittiöitä; täällä voit levätä kirjaa lukien ja Boeung Kak järveä ihaillen tai tutustua muihin reissaajiin olutlasin ääressä, pelata biljardia tai vaikkapa osallistua Texas Hold-em turnaukseen. Biljardin ystävien tosin kannattaa harkita tarkkaan ennen kuin suostuvat pelaamana minkäänlaisista panoksista paikallisten kanssa. Mark, joka ei kuitenkaan ole ihan täysin onneton pelaaja, hävisi kokiksen noin 10 vuotiaalle paikalliselle pojalle, ja näimme myös pari 16-18 vuotiasta miehenalkua jotka koittivat saada länsimaalaisia pelaamaan pienestä 1$ panoksesta ja pyyhkivät niillä sitten lattiaa.
Ennen Kambodzaan saapumistani en tiennyt juuri mitään maan historiasta, mutta siellä ollessani opin siitä yhtä sun toista. 800-1400 –luvulla Khmerit (kambodzalaiset) olivat edustaneet Kaakkois-Aasian valtakulttuuria, mutta noin 600 vuotta sitten oli alkanut alamäki joka on jatkunut 2000-luvun alkuun asti. Khmerien Imperiumin kaaduttua vuonna 1431, Kambodzaa koettelivat useat sodat Vietnamin ja Siamin (Thaimaan) kanssa. Vuosina 1863-1953 Kambodza oli Ranskan siirtomaa. Suurimman tragediansa Kambodza kohtasi kuitenkin vuosina 1975-1979 kun Pol Potin johtama kommunistinen Khmer Rouge otti vallan. Muutettuaan maan nimen Demokraattiseksi Kamputseaksi Khmer Rouge halusi perustaa täydellisen maatalouteen perustuvan talouden jossa ei käytettäisi rahaa ja jossa kaikki ihmiset asuisivat maalla eikä kaupunkeja olisi. Khmer Rougen tultua valtaan keväällä 1975 Phnom Penh tyhjennettiin neljässä päivässä täysin asukkaista ja ihmiset pakotettiin muuttamaan maalle. Eri arvioiden mukaan Pol Potin 4 vuotta kestäneen valtakauden aikana kuoli noin 1 - 2 miljoonaa ihmistä – osa kuoli nälkään ja sairauksiin, osa tapettiin. Siinä missä natsit olivat tehneet tappamisesta tehokasta ja persoonatonta (kaasukammiot), suoritti Khmer Rouge asian käsityönä ns. tappokentillä (Killing Fields) ympäri maata. Luoteja ei tuhlattu vaan ihmisiä tapettiin esimerkiksi lapioilla, kirveillä, puukoilla tai vaikkapa rautatangoilla. Uhrit haudattiin joukkohautoihin joita on tähän mennessä löytynyt tuhansia ympäri Kambodzaa. Vierailu S21:een (Khmer Rougen vankilaksi muuttama entinen koulu joka toimii nykyään museona) kertoo Pol Potin valtakautena tehtyjen rikosten lisäksi myös siitä, miten suurin osa muusta maailmasta yritti painaa koko tapahtuman villaisella vuosikausia. YK vähätteli tapahtunuttua yli 20 vuotta. Khmer Rougen edustajilla oli itse asiassa vuoteen 1993 asti paikka YK:ssa eivätkä länsimaat tunnustaneet vuonna 1979 asutettua People’s Republic of Kampucheaa (Kamputsean Kansantasavalta). Kansaivälinen tuomioistuin Khmer Rougen hengissä olevien johtohahmojen tuomitsemiseksi aloitti toimintansa vasta vuonna 2006 – 27 vuotta Khmer Rougen valtakauden päättymisen jälkeen. Suurin osa vastuullisista ovat jo kuolleita Pol Potin teloittamina. Pol Pot itse jatkoi taistelua Kambodzan viidakoissa kuolemaansa asti vuonna 1998. Khmerien kansallisen itsetunnon takia on kuitenkin tärkeää että tämä oikeudenkäynti tapahtuu vaikka syytettyjen penkki onkin käynyt pieneksi.
Phnom Penhin jälkeen jatkoimme Etelä-Kambodzassa sijaitsevaan Sihanoukvillen kaupunkiin joka on kuuluisa rannoistaan. Täällä viettämämme neljä päivää olivat Markille reissun kohokohta; minä taas kypsyin menoon jo ensimmäisen päivän jälkeen. Melkein kaikki matkaajat ottivat aurinkoa päivät ja juhlivat yöt. Tunsin itseni todella vanhaksi yrittäessäni päästä samalle aallonpituudelle muiden reissaajien kanssa, joiden keski-ikä oli noin 21. Mutta tulipa ainakin todistettua taas kerran paikkansapitäväksi vanha kalliolainen sananlasku ”Viinaa voi olla ilman hauskaakin”.
Yhteenvetona Kambodza oli ihan mielenkiintoinen vierailun kohde. Erot varallisuudessa eri yhteiskuntaluokkien välillä vaikuttaisivat olevan varsin isoja. Suurin paikallisista liikkuu skoottereilla, kun autoista taas yleisin merkki on Lexus. Vaikka Kambodza on jonkin verran kalliimpi kuin esimerkiksi Intia, oli majoituksella täällä reissuni paras hinta-laatu-suhde. Siam Reapissa saimme 5 eurolla käyttöömme ison ja viihtyisän kalustetun huoneen lämpimällä vedellä ja televisiolla. Kambodzalaiset vaikuttivat hyvin järjestelmällisiltä, ainakin mitä tulee ympäristösuunnitteluun. Phnom Penhin kadut menivät varsin tarkkaan joko itä-länsi- tai pohjois-etelä-suunnassa, ja muutamaan harvaa nimettyä katua lukuun ottamatta kaikki kadut olivat numeroituja. Myös muualla tiet menivät usein ilmansuuntien mukaan ja mutkat olivat 90 asteisia. Katukauppiaat Kambodzassa ovat varsin aggressiivisia ja tulevat kauppaamaan tavaroitaan jopa ravintoloihin sisään kun et pääse minnekään karkuun, mutta toisaalta verrattuna Intiaan täällä ei ole juurikaan kerjäläisiä vaan jokainen yrittää tehdä jonkinlaista työtä. Ruoka Kambodzassa oli hyvää, vaikkakin vähemmän monipuolista kuin esimerkiksi Thaimaassa.
Uudet kuvat alkavat tästä.
Sijainti: Helsinki, Suomi
Vietettyämme reilun kuukauden Thaimaassa siirryimme Kambodzaan. Rajan ylitys meni sinänsä jouhevasti – viisumista vaan joutuu korruptiosta johtuen pulittamaan rajalla virallista hintaa korkeamman hinnan. Päästyämme Kambodzaan, muutos ympäristössä oli huomattava. Kaikkialla oli likaista ja tiet olivat asfaltoimattomia; köyhyys näkyi kaikessa. Huoltoasemien virkaa ajoivat bensiinillä täytetyt limu- ja Johnny Walker-pullot.Siam Reapin kaupunkiin saapuessamme näkymät muuttuivat taas. Ranskan siirtomaa-ajoilta jäämä arkkitehtuuri oli kaunista, talot olivat hyvässä kunnossa, kadut olivat enimmäkseen roskista puhtaita ja muutamat puistot pitivät kaupungin yleisilmeen värikkäänä. Toisaalta monissa kohdin tiet olivat huonossa kunnossa, pölyä oli ilmassa paljon ja löytyi kaupungista köyhempääkin asutusta. Luulin aluksi että Siam Reap oltaisi siistitty Angkoria katsomaan tulleiden turistien tuomalla rahalla, mutta myöhemmin vieraillessamme muissa kaupungeissa näin että nekin olivat enimmäkseen puhtaita ja hyvin hoidettuja.
Huolimatta suhteellisesta siisteydestään Siam Reap ei tehnyt suurta vaikutusta minuun. Keskustori oli ihan mielenkiintoinen vierailun kohde, mutta sitä ympäröivä alue, jolla myös suuri osa hotelleista sijaitsi, oli ahdettu enimmäkseen täyteen länsimaalaisia varten tarkoitettuja ravintoloita. ”Pub Streetilla” illalla oluella istuessamme oli jossain määrin surrealistinen olo kun ravintoloiden henkilökuntaa ja kadun päässä odottavia tuktuk-kuskeja lukuunottamatta missään ei näkynyt yhtään paikallisia.Siam Reapista käsin kävimme katsastamassa Angkorin (mistä tulee erillinen juttu myöhemmin) ja lähdistöllä sijaitsevalla kelluvan kylän (mistä ei ole paljoa kerrottavaa, mutta käykää katsomassa kuvat.)
Ennen Phnom Penhiin jatkamista poikkesimme päiväksi Kampong Chamin kaupunkiin. Mitään erityistä nähtävää Kampong Chamissa ei sinänsä ollut, mutta koin sen kuitenkin jotenkin sympaattisena kaupunkia. Vuorkasimme polkupyörät ja kävimme ajelemassa ja katsomassa ihmisten elämää kunnes Markin pyörästä puhkesi kumi.
Kambodzan pääkaupunki Phnom Penh on kokoonsa nähden (noin 1,3 miljoonaa asukasta) hyvin monipuolinen ja mielenkiintoinen kaupunki. Kuninkaallisen palatsin ja Riversiden ympäristö on hyvin kaunis puistoineen, leveine bulevardeineen ja ranskalais-kolonialistista sekä buddhalaista arkkitehtuuria yhdistävine rakennuksineen. Kaupunki selvästi panostaa tämän alueen hoitamiseen. Toisaalta Phnom Penhissä näkyy parhaiten suuri vaihtelu elinoloissa eri kaupunginosien välillä. Ei tarvitse kävellä kovinkaan kauas nähdäkseen roskien täyttävän kadut, rakennusten rappeutuvan ja muutenkin elinolojen tippuvan.
Phnom Penhin Lakeside on reissullani näkemistäni backpacker-ghettoista suosikkini. Siinä yhdistyy sopivalla tavalla turisti-palvelut ja paikallinen asutus sekä chillailu ja yöelämä. Täältä löytyy hyviä pizzeriöitä ja paikallisia katukeittiöitä; täällä voit levätä kirjaa lukien ja Boeung Kak järveä ihaillen tai tutustua muihin reissaajiin olutlasin ääressä, pelata biljardia tai vaikkapa osallistua Texas Hold-em turnaukseen. Biljardin ystävien tosin kannattaa harkita tarkkaan ennen kuin suostuvat pelaamana minkäänlaisista panoksista paikallisten kanssa. Mark, joka ei kuitenkaan ole ihan täysin onneton pelaaja, hävisi kokiksen noin 10 vuotiaalle paikalliselle pojalle, ja näimme myös pari 16-18 vuotiasta miehenalkua jotka koittivat saada länsimaalaisia pelaamaan pienestä 1$ panoksesta ja pyyhkivät niillä sitten lattiaa.
Ennen Kambodzaan saapumistani en tiennyt juuri mitään maan historiasta, mutta siellä ollessani opin siitä yhtä sun toista. 800-1400 –luvulla Khmerit (kambodzalaiset) olivat edustaneet Kaakkois-Aasian valtakulttuuria, mutta noin 600 vuotta sitten oli alkanut alamäki joka on jatkunut 2000-luvun alkuun asti. Khmerien Imperiumin kaaduttua vuonna 1431, Kambodzaa koettelivat useat sodat Vietnamin ja Siamin (Thaimaan) kanssa. Vuosina 1863-1953 Kambodza oli Ranskan siirtomaa. Suurimman tragediansa Kambodza kohtasi kuitenkin vuosina 1975-1979 kun Pol Potin johtama kommunistinen Khmer Rouge otti vallan. Muutettuaan maan nimen Demokraattiseksi Kamputseaksi Khmer Rouge halusi perustaa täydellisen maatalouteen perustuvan talouden jossa ei käytettäisi rahaa ja jossa kaikki ihmiset asuisivat maalla eikä kaupunkeja olisi. Khmer Rougen tultua valtaan keväällä 1975 Phnom Penh tyhjennettiin neljässä päivässä täysin asukkaista ja ihmiset pakotettiin muuttamaan maalle. Eri arvioiden mukaan Pol Potin 4 vuotta kestäneen valtakauden aikana kuoli noin 1 - 2 miljoonaa ihmistä – osa kuoli nälkään ja sairauksiin, osa tapettiin. Siinä missä natsit olivat tehneet tappamisesta tehokasta ja persoonatonta (kaasukammiot), suoritti Khmer Rouge asian käsityönä ns. tappokentillä (Killing Fields) ympäri maata. Luoteja ei tuhlattu vaan ihmisiä tapettiin esimerkiksi lapioilla, kirveillä, puukoilla tai vaikkapa rautatangoilla. Uhrit haudattiin joukkohautoihin joita on tähän mennessä löytynyt tuhansia ympäri Kambodzaa. Vierailu S21:een (Khmer Rougen vankilaksi muuttama entinen koulu joka toimii nykyään museona) kertoo Pol Potin valtakautena tehtyjen rikosten lisäksi myös siitä, miten suurin osa muusta maailmasta yritti painaa koko tapahtuman villaisella vuosikausia. YK vähätteli tapahtunuttua yli 20 vuotta. Khmer Rougen edustajilla oli itse asiassa vuoteen 1993 asti paikka YK:ssa eivätkä länsimaat tunnustaneet vuonna 1979 asutettua People’s Republic of Kampucheaa (Kamputsean Kansantasavalta). Kansaivälinen tuomioistuin Khmer Rougen hengissä olevien johtohahmojen tuomitsemiseksi aloitti toimintansa vasta vuonna 2006 – 27 vuotta Khmer Rougen valtakauden päättymisen jälkeen. Suurin osa vastuullisista ovat jo kuolleita Pol Potin teloittamina. Pol Pot itse jatkoi taistelua Kambodzan viidakoissa kuolemaansa asti vuonna 1998. Khmerien kansallisen itsetunnon takia on kuitenkin tärkeää että tämä oikeudenkäynti tapahtuu vaikka syytettyjen penkki onkin käynyt pieneksi.
Phnom Penhin jälkeen jatkoimme Etelä-Kambodzassa sijaitsevaan Sihanoukvillen kaupunkiin joka on kuuluisa rannoistaan. Täällä viettämämme neljä päivää olivat Markille reissun kohokohta; minä taas kypsyin menoon jo ensimmäisen päivän jälkeen. Melkein kaikki matkaajat ottivat aurinkoa päivät ja juhlivat yöt. Tunsin itseni todella vanhaksi yrittäessäni päästä samalle aallonpituudelle muiden reissaajien kanssa, joiden keski-ikä oli noin 21. Mutta tulipa ainakin todistettua taas kerran paikkansapitäväksi vanha kalliolainen sananlasku ”Viinaa voi olla ilman hauskaakin”.
Yhteenvetona Kambodza oli ihan mielenkiintoinen vierailun kohde. Erot varallisuudessa eri yhteiskuntaluokkien välillä vaikuttaisivat olevan varsin isoja. Suurin paikallisista liikkuu skoottereilla, kun autoista taas yleisin merkki on Lexus. Vaikka Kambodza on jonkin verran kalliimpi kuin esimerkiksi Intia, oli majoituksella täällä reissuni paras hinta-laatu-suhde. Siam Reapissa saimme 5 eurolla käyttöömme ison ja viihtyisän kalustetun huoneen lämpimällä vedellä ja televisiolla. Kambodzalaiset vaikuttivat hyvin järjestelmällisiltä, ainakin mitä tulee ympäristösuunnitteluun. Phnom Penhin kadut menivät varsin tarkkaan joko itä-länsi- tai pohjois-etelä-suunnassa, ja muutamaan harvaa nimettyä katua lukuun ottamatta kaikki kadut olivat numeroituja. Myös muualla tiet menivät usein ilmansuuntien mukaan ja mutkat olivat 90 asteisia. Katukauppiaat Kambodzassa ovat varsin aggressiivisia ja tulevat kauppaamaan tavaroitaan jopa ravintoloihin sisään kun et pääse minnekään karkuun, mutta toisaalta verrattuna Intiaan täällä ei ole juurikaan kerjäläisiä vaan jokainen yrittää tehdä jonkinlaista työtä. Ruoka Kambodzassa oli hyvää, vaikkakin vähemmän monipuolista kuin esimerkiksi Thaimaassa.Uudet kuvat alkavat tästä.
keskiviikko 7. tammikuuta 2009
Päivityksiä tulossa pian
Reissu on ohi ja olen takaisin Suomessa. Viikon sisällä voi odottaa taas päivityksiä.
lauantai 13. joulukuuta 2008
Thaimaa
Musiikki: The Knife: Silent Shout; System of a Down: Mesmerize; WASP: Kill Fuck Die
Sijainti: Phnom Penh, Kambodza
Kuten on ehkä ollut havaittavissa, kirjoitusintoni ei ole viimeiakoina ollut enää kummoinen. Koitan tässä kuitenkin sinnitellä matkan loppuun asti, mikä valitettavasti koittaa jonkin verran aikasemmin kuin mitä olin suunnitellut. Ne teistä, jotka katsovat uutisia ja seuraavat maailman tapahtumia, tietävät että maailmalla on joku lama alkamassa tai jotain. Minä opin asiasta katsomalla rahastoja joihin olin sijoittanut matkakassani. Toisin sanoen rahat ovat loppu ja palaan Suomeen vuoden vaihteessa.
Vietimme Thaimassa melkein viisi viikkoa, mistä puolet oli liikaa. Siinä missä Intia oli monin paikoin epämiellyttävä eikä mitenkään viihtyisä, mutta kuitenkin mielenkiintoinen ja kiehtova, kokemukseni Thaimaasta oli päinvastainen. Siellä on helppo olla – asiat toimivat, ruoka on hyvää, ilmasto miellyttävä. Ja siellä on helppo yksinkertaisesti vain olla – rötkötellä riippumatossa kirjaa lukien tai aaltoja katsellen. Ja tästä olemisen sietämättömästä keveydestä johtuen itsensä liikkeelle potkiminen tuntui usein ylivoimaselta tehtävältä joten aika vain kului, ilman että olisimme tehneet mitään kummoista. Yhdelle chillailu (lue: laiskottelu)-viikolle oli tosin ihan pätevä syy. Mark sai dengu-kuumeen ja oli 5 päivää 38-39 asteen kuumeessa.
Ton Sailta jatkoimme etelään Trangin maakuntaan tarkoituksena mennä karkuun turisteja ja suorittaa sukelluskurssi. Valitettavasti Trang on sen verran vähän turistisoinunut, että siellä ei ollut vielä yhtään sukelluskeskusta auki. Emme tietenkään olleen vaivautuneet ottamaan asiasta selvää etukäteen, joten saimme tietää tästä vasta perille päästyämme. Koska olimme kuitenkin jo vaivautuneet tänne asti, päätimme viettää pari päivää perillä ennen eteenpäin jatkamista. Päädyimme Ko Mook’in saarelle, jossa pari päivää venyi melkein viikoksi.
Ko Mook on pieni saari jolla on kaksi ranta-kohdetta ja parintuhannen asukkaan kalastaja-asutus. Me olimme Charlie-rannalla (tai tarkemmin sanottuna noin 300 metriä rannasta) alkoholisoituneen australialaisen Brianin pyörittämässä Mookies’issa, jossa majoitus tapahtui ns. tentalow’eissa, eli isohkoissa kahden hengen teltoissa joissa oli kunnon patjat, lamppu ja tuuletin. Mookies’issa, jonka baarin seinään Brian oli teipannut kyltin ”Jesus loves you but I think you are a cunt”, tuli vietettyä useampi ilta Brianin, Brianin thai-vaimon (jonka nimeä en muista, mutta se tarkoitti Täydellistä) ja muiden vieraiden kanssa iltaa istuessa ja olutta siemaillessa. Muille reissaajille Krabi-bussissa tapahtuneesta varkaudesta kertoessani, Brien kertoi että varkaiden toimitatavat olivat muuttuneet viimeisen 10 vuoden aikana paljon hienovaraisemmiksi. Aikasemmin he heittivät autotien yli menevältä sillalta tiiliskiven päin kuljettajanpuoleista tuulilasia, jonka seurauksena bussi ajoi ojaan. Bussin tyhjentäminen porukalla tämän jälkeen kävi helposti ja nopeasti. Eräänä iltana Brian kertoi myös omakohtaisista kokemuksistaan vuoden 2004 tsunamista, joita en toista täällä, mutta heidän 7-henkisestä seurueesta kaikki jäivät henkiin.
Ko Mookilta jatkoimme muutaman epäonnistuneen lähdön jälkeen (”Pitikö meidän lähteä huomenna?”, ”Niin kai”, ”Olisi pitänyt ostaa lautta-lippu tänään”, ”Niin kai”, ”Taidetaan jäädä vielä päiväksi...”, ”Niin kai.”) takaisin kohti Krabia ja Lantan saarta jossa suoritimme lopultakin sukelluskurssin. Sukeltaminen oli minulle Thaimaassa viettämämme ajan kohokohta. Oli mahtava tunne oppia hallitsemaan itseään veden alla, ja pienillä, hienovaraisilla liikkeillä (jotka tuskin olivat pieniä tai hienovaraisia opettajamme mielestä) suunnata kehonsa haluamansa suuntaan kolmessa ulottuvuudessa. Näkyvyys oli paikallisten mukaan huono koska säät olivat olleet huonoja, mutta minulle ainoana vertailukohtana olivat Suomen meri ja järvet, joten en valittanut pätkääkään. Kymmenien erinäköisten ja –väristen pienten kaljoen lisäksi tuli nähtyä myös yksi leopardihai ja pari merihevosta.
Markin toivuttua dengu-kuumeesta, joka puhkesi heti sukelluskursimme jälkeen, kiersimme pari päivää Ko Lantaa skootterilla ja otimme sitten lautan mantereelle. Vietimme Ao Nangilla taas pari iltaa Nooran ja muutamien muiden suomalaisten sukeltajien kanssa, jonka jälkeen päätimme jättää Thaimaan hetkeksi taaksemme ja suunnata kohti Kambodzaa.
Uudet kuvat alkavat tästä.
Sijainti: Phnom Penh, Kambodza
Kuten on ehkä ollut havaittavissa, kirjoitusintoni ei ole viimeiakoina ollut enää kummoinen. Koitan tässä kuitenkin sinnitellä matkan loppuun asti, mikä valitettavasti koittaa jonkin verran aikasemmin kuin mitä olin suunnitellut. Ne teistä, jotka katsovat uutisia ja seuraavat maailman tapahtumia, tietävät että maailmalla on joku lama alkamassa tai jotain. Minä opin asiasta katsomalla rahastoja joihin olin sijoittanut matkakassani. Toisin sanoen rahat ovat loppu ja palaan Suomeen vuoden vaihteessa.Vietimme Thaimassa melkein viisi viikkoa, mistä puolet oli liikaa. Siinä missä Intia oli monin paikoin epämiellyttävä eikä mitenkään viihtyisä, mutta kuitenkin mielenkiintoinen ja kiehtova, kokemukseni Thaimaasta oli päinvastainen. Siellä on helppo olla – asiat toimivat, ruoka on hyvää, ilmasto miellyttävä. Ja siellä on helppo yksinkertaisesti vain olla – rötkötellä riippumatossa kirjaa lukien tai aaltoja katsellen. Ja tästä olemisen sietämättömästä keveydestä johtuen itsensä liikkeelle potkiminen tuntui usein ylivoimaselta tehtävältä joten aika vain kului, ilman että olisimme tehneet mitään kummoista. Yhdelle chillailu (lue: laiskottelu)-viikolle oli tosin ihan pätevä syy. Mark sai dengu-kuumeen ja oli 5 päivää 38-39 asteen kuumeessa.
Ton Sailta jatkoimme etelään Trangin maakuntaan tarkoituksena mennä karkuun turisteja ja suorittaa sukelluskurssi. Valitettavasti Trang on sen verran vähän turistisoinunut, että siellä ei ollut vielä yhtään sukelluskeskusta auki. Emme tietenkään olleen vaivautuneet ottamaan asiasta selvää etukäteen, joten saimme tietää tästä vasta perille päästyämme. Koska olimme kuitenkin jo vaivautuneet tänne asti, päätimme viettää pari päivää perillä ennen eteenpäin jatkamista. Päädyimme Ko Mook’in saarelle, jossa pari päivää venyi melkein viikoksi.
Ko Mook on pieni saari jolla on kaksi ranta-kohdetta ja parintuhannen asukkaan kalastaja-asutus. Me olimme Charlie-rannalla (tai tarkemmin sanottuna noin 300 metriä rannasta) alkoholisoituneen australialaisen Brianin pyörittämässä Mookies’issa, jossa majoitus tapahtui ns. tentalow’eissa, eli isohkoissa kahden hengen teltoissa joissa oli kunnon patjat, lamppu ja tuuletin. Mookies’issa, jonka baarin seinään Brian oli teipannut kyltin ”Jesus loves you but I think you are a cunt”, tuli vietettyä useampi ilta Brianin, Brianin thai-vaimon (jonka nimeä en muista, mutta se tarkoitti Täydellistä) ja muiden vieraiden kanssa iltaa istuessa ja olutta siemaillessa. Muille reissaajille Krabi-bussissa tapahtuneesta varkaudesta kertoessani, Brien kertoi että varkaiden toimitatavat olivat muuttuneet viimeisen 10 vuoden aikana paljon hienovaraisemmiksi. Aikasemmin he heittivät autotien yli menevältä sillalta tiiliskiven päin kuljettajanpuoleista tuulilasia, jonka seurauksena bussi ajoi ojaan. Bussin tyhjentäminen porukalla tämän jälkeen kävi helposti ja nopeasti. Eräänä iltana Brian kertoi myös omakohtaisista kokemuksistaan vuoden 2004 tsunamista, joita en toista täällä, mutta heidän 7-henkisestä seurueesta kaikki jäivät henkiin.
Ko Mookilta jatkoimme muutaman epäonnistuneen lähdön jälkeen (”Pitikö meidän lähteä huomenna?”, ”Niin kai”, ”Olisi pitänyt ostaa lautta-lippu tänään”, ”Niin kai”, ”Taidetaan jäädä vielä päiväksi...”, ”Niin kai.”) takaisin kohti Krabia ja Lantan saarta jossa suoritimme lopultakin sukelluskurssin. Sukeltaminen oli minulle Thaimaassa viettämämme ajan kohokohta. Oli mahtava tunne oppia hallitsemaan itseään veden alla, ja pienillä, hienovaraisilla liikkeillä (jotka tuskin olivat pieniä tai hienovaraisia opettajamme mielestä) suunnata kehonsa haluamansa suuntaan kolmessa ulottuvuudessa. Näkyvyys oli paikallisten mukaan huono koska säät olivat olleet huonoja, mutta minulle ainoana vertailukohtana olivat Suomen meri ja järvet, joten en valittanut pätkääkään. Kymmenien erinäköisten ja –väristen pienten kaljoen lisäksi tuli nähtyä myös yksi leopardihai ja pari merihevosta.Markin toivuttua dengu-kuumeesta, joka puhkesi heti sukelluskursimme jälkeen, kiersimme pari päivää Ko Lantaa skootterilla ja otimme sitten lautan mantereelle. Vietimme Ao Nangilla taas pari iltaa Nooran ja muutamien muiden suomalaisten sukeltajien kanssa, jonka jälkeen päätimme jättää Thaimaan hetkeksi taaksemme ja suunnata kohti Kambodzaa.
Uudet kuvat alkavat tästä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
