Aika lähteä

lauantai 20. maaliskuuta 2010

Indeksi

keskiviikko 18. helmikuuta 2009

Lopetukseksi - Mietteitä matkalta

Musiikki: Agalloch: Ashes Against The Grain; Flogging Molly: Float; Bruce Springsteen: Greatest Hits; Queen: Sheer Heart Attack; Rotting Christ: Theogonia
Sijainti: Helsinki, Suomi

Yhteenveto-artikkeli Intiasta jäi kirjoittamatta koska muistiinpanojani läpi käydessäni huomasin että olin jo kirjoittanut melkein kaikesta kirjoittamisen arvoisesta. Tämä on nyt siis viimeinen juttu mitä tähän matkaani liittyen kirjoitan.

Kuten odotettavissa oli, tuli matkastani erilainen kuin mitä odotin. Odotin seikkailua, uusiin kulttuureihin ja erilaisiin ihmisiin tutustumista. Odotin turistirysien välttämistä ja paikallisten tavoilla elämistä. Monilta osin matkani tätä olikin, mutta toisaalta oli paljon asioita joissa todellisuus erosi varsin merkittävästi matkaoppaista ja muista matkakertomuksista saamistani ennakko-odotuksista.

Syrjäkyliä ja muita ns. tallaamattomalla polulla olevia kohteita en nähnyt läheskään niin paljoa kuin olin kuvitellut. Ei tarvitse viettää kuin päivä kylässä jossa kukaan – mukaan lukien hotellien ja ravintoloiden henkilökunta – ei puhu englantia, kun rupesin taas arvostamaan turistiystävällisyyttä ja englanninkielisiä ruokalistoja. Totesin myöskin että minulla ei ole mitään kiirettä tallaamattomalle polulle kun se tallattukin polku on vielä näkemättä.

Paikallisiin tutustumisesta minulla oli hyvin naiivi kuva ennen tätä reissua. Odotin kuulevani erilaisia tarinoita elämästä ja ihmiskohtaloista enkä edes ajatellut sellaista pientä seikkaa kuin yhteinen kieli. Iranissa tuli vielä kohdattua muutamia

ihmisiä, jotka osin tukivat ennakko-odotuksiani, mutta Intiassa ja siitä eteenpäin asia oli aivan erilainen. Ihmiset jotka puhuivat englantia, olivat tottuneita ulkomaalaisiin ja jos he ottivat yhteyttä sinuun, olivat he enimmäkseen rahojesi perässä. Ihmiset joilla olisi ollut tarinoita kerrottavana ja jotka olivat ilman taka-ajatuksia kiinnostuneita ulkomaalaisista taas eivät enimmäkseen puhuneet englantia tai puhuivat sitä niin huonosti ettei oikeasta kommunikoinnista voinut puhua. Liiankin tutuksi tulleen kysymysten ja vastausten litanian jälkeen välillemme laskeutui usein hiljaisuus enkä lopulta enää etsinytkään mitään kontaktia paikallisiin. Osin tästä syystä haluan seuraavalla matkallani suunnata Etelä-Amerikkaan jossa pärjää enimmäkseen yhdellä kielellä (espanjalla) jota suunnittelin opiskelevani ennen matkaa.

Reissuni parin ensimmäisen kuukauden aikana jaksoin olla vielä hyvä turisti ja käydä katsomassa nähtävyyksiä. Iranissa kiersin kaikkialla Lonely Planet kädessä ettei vaan yksikään moskeija jäisi näkemättä. Pian Intiaan saapumisen jälkeen alkoi intoni ravata nähtävyydeltä toiselle kuitenkin loppua. Rupesin nauttimaan enemmän paikkojen yleisestä ilmapiiristä. Usein lähdin harhailemaan kaupungille ilman mitään sen kummempaa suuntaa tai suunnitelmaa. Eksyilin tuntikausiksi pienille sivukaduille ja katsoin ihmisiä. Liikuin muutenkin mieluummin kävellen kuin rickshawlla tai tuk-tukilla, mikä paikallisista vaikutti varmasti hieman omituiselta. Kävelemisen ainoa huono puoli oli jatkuva rickshaw-/tuk-tuk-kuljettajien väistely. Pidin myös esimerkiksi juna-asemilla olemisesta. Joskus junaa piti odottaa tuntikaupalla, mikä antoi hyvän mahdollisuuden ihmisten tarkkailuun.

En harrastanut pahemmin matkani suunnittelua. Kun saavuin uuteen kaupunkiin en usein tiennyt kuinka pitkään pysyisin siellä ja minne jatkaisin vaan menin fiiliksen mukaan. Usein päätin vasta samana aamuna tai edellisenä iltana jatkavani matkaa. Tämä aiheutti joskus vaikeuksia lippujen saamisen kanssa, mutta kun aikaa oli eikä kiire ollut minnekään, ei tämä haitannut.

Asia mihin yllätyksekseni Iranissa ollessani totuin ja Thaimaassa tykästyin oli ns. assblaster, eli takamuksen peseminen letkulla. Se on paljon miellyttävämpi ja hygieenisempi kuin paperilla pyyhkiminen. Intialaisesta huljauttamis-tyylistä en kuitenkaan pitänyt.

Ei reissuni aina tietenkään mitään ruusuilla tanssimista ollut. Asia minkä itse koin väsyttävimpänä oli rutiinin puute. Koko ajan paikasta toiseen siirtyessään joutuu jatkuvasti miettimään asioita joihin kotona ei tarvitse tuhlata ajatustakaan – missä nukun, missä syön, missä on vessa, mistä voin ostaa vettä. Konkreettista koti-ikävää en reissullani kokenut, mutta oli asioita joita kaipasin. Näistä päällimmäisenä ruoka ja mahdollisuus omaan ruuanlaittoon. Pidän yksinkertaisista ja maanläheisistä mauista – perunamuusi, isoäitini reseptillä laitetut jauhelihapihvit ja lasillinen kylmää täysimaitoa! Aasialaisessa keittiössä maut taas ovat varsin monimutkaisia ja riisi alkoi minulla tulla hyvin nopeasti korvista ulos.

En myöskään pitänyt siitä, että minua kohdeltiin eri tavalla ihonvärini takia. Onhan se nyt näin jälkikäteen ajateltuna varsin naiivia odottaa että paikalliset kohtelisivat länsimaalaisia samalla tavalla kuin muita paikallisia, mutta en silti pidä siitä että minun odotetaan maksavan 10-kertainen hinta vain siitä syystä että minulla on varaa siihen. Tässä suhteessa Iran poikkesi positiivisella tavalla muista vierailemistani maista. Siellä kun ei käy paljoa länsimaisia turisteja, ei sinne myöskään ole syntynyt länsimaisiin turisteihin kohdistuvaa palvelukulttuuria. Esimerkiksi ravintoloista ja hotelleista suurin osa on tarkoitettu iranilaisia turisteja varten. Myös Intiassa suurin osa turisteista on – länsimaalaisten suhteellisen suuresta määrästä huolimatta – intialaisia ja monin paikoin palvelu sen mukaista. Mutta Thaimaassa, jossa kävi vuonna 2007 yli 14 miljoonaa ulkomaista turistia, on hyvin hankalaa kokea paikallista kulttuuria kun kaikki palvelut ovat räätälöityjä ja hinnoiteltuja länsimaalaisia varten.

Päiväkirjasta ja kirjoittamisesta

Suhteeni tähän päiväkirjaan ehti muuttua moneen otteeseen reissuni aikana. Aloitin kirjoittamisen innostuneena kertomalla asioista mitä koin ja näin. Pikkuhiljaa kirjoittamisestani rupesi kuitenkin vaikuttamaan matkakokemukseeni. Uusissa paikoissa huomasin analysoivani kokemuksiani – mistä olisi mielenkiintoista kirjoittaa ja mitä jättäisin mainitsematta. Lopulta keväällä Ladakhissa ollessani matkapäiväkirjastani muodostui suoranainen taakka. Rupesin ajattelemaan että onkohan reissuni tarpeeksi mielenkiintoinen jotta siitä kannattaisi kirjoittaa ja jopa kokemaan syyllisyyden tunnetta kun en ollut joka hetki rientämässä kohti uusia kokemuksia vaan chillailin hotellilla ja luin kirjaa. Reissun toisella osiolla muutin tietoisesti suhdettani kirjoittamiseen enkä antanut sen enää hallita matkaani.

Vaikka en ole suoranaisesti valehdellut tässä matkapäiväkirjassa, en ole antanut täysin totuudenmukaista kuvaa reissustani. Kirjoitin enimmäkseen vain mielenkiintoisiksi kokemistani asioista ja jätin ulos vähemmän seikkailuntäytteiset hetket. Jätin mainitsematta ne lukuisat päivät kun luin kirjaa jonkun ravintolan terassilla, hotellilla viettämäni Nethackin ja Civilizationin täytteiset illat tai vaikkapa ne kaksi päivää Srinagarissa kun katsoin putkeen koko Dexterin ensimmäisen tuotantokauden, jonka olin kopioinut israelilaiselta Reuvenilta.

Se, että kirjoitin mielenkiintoisiksi kokemistani asioista näkyi myös siinä, että artikkelien määrä väheni selvästi reissun edetessä. Siinä missä alussa kaikki oli uutta ja kiehtovaa, ei se kolmaskymmenes moskeija tai temppeli tehnyt enää samanlaista vaikutusta. Mitä pidemmälle matkani eteni, sitä vähemmän jaksoin innostua enää asioista vaan keskityin enemmän yleiseen fiilistelyyn. Ja toisaalta, henkilökohtainen kokemukseni sivuun, kyllähän vierailemistani maistakin mielenkiintoisimmat asettautuivat matkani alkuun. Iran oli minulle ehdottomasti se mielenkiintoisin, ja uskoisin että myös suurimmalle osalle lukijoistani; Thaimaassa taas kaikki oli liiankin kivaa ja helppoa ja suomeakin sai kuulla joka käänteessä.

Reissuni alkupuolella en myöskään kirjoittanut paljoa näkemistäni merkittävimmistä nähtävyyksistä, koska oletin – ja tiedän, oletus on kaikkien munausten äiti – että ihmiset tuntevat edes maineeltaan maailman tärkeimmät historialliset monumentit. Muiden matkaajien kanssa jutellessani jouduin kuitenkin toteamaan että harva tiesi esimerkiksi mikä on Iranin Persepolis, johon kirjoituksissani viittasin vain muutamalla sanalla. (Persepolis oli siis muinaisen Persian Imperiumin pääkaupunki ja maailman rikkain kaupunki kunnes Aleksanteri Suuri poltti sen ohimennen matkallaan Intiaan 2500 vuotta sitten.) Myöhemmin käytin hyväkseni mahdollisuuden harrastaa pientä sivistävää toimintaa ja esimerkiksi Kambodzan Angkorista kirjoitin jo hieman enemmän.

Jätin kertomatta – joko laiskuudesta johtuen tai siitä, ettei kyseiselle asialle löytynyt sopivaa kohtaa artikkelissani – paljon pieniä mielestäni tunnelmallisia yksityiskohtia. En kirjoittanut esimerkiksi Istanbulissa pienellä sivukadulla jalkapalloa pelaavista pojista jotka kutsuivat minutkin mukaan peliin; en siitä miltä kuulostaa heinäsirkkojen siritys ja aaltojen tasainen kohina illalla nukkumaan mentäessäsi; en siitä hämmennyksen tunteesta mitä kokee kun loppuvaiheessa kosteaa iltaa, hortoillessasi rannalla baarista toiseen ohitsesi kävelee tyttö joka puhuttelee sinua nimelläsi ja toteaa että on juuri menossa hakemaan uutta ämpäriä, ja ainoa asia mitä pystyt miettimään on että kuka toi tyttö oli ja pitäisikö minun tietää se; enkä kaikista niistä muista kohtaamistani matkaajista enkä heidän kertomistaan tarinoista.

Vaikka kirjoitinkin paljon matkani varjopuolista ja sain jopa palautetta matkapäiväkirjani kyynisyydestä, koen itse reissuni melkeinpä kauttaaltaan positiivisena kokemuksena. En odottanutkaan tältä matkalta perinteistä lomamatkaa vaan enemmänkin perspektiivin saamista ja näkökulman laajentamista. En odottanut viihtyväni jatkuvasti kaikkialla vaan koitin ottaa epämukavatkin hetket vastaan uusina kokemuksina. Kun kirjoitin Intian ahneista kauppiaista tai kieroista huijareista, en ajatellut oliko kyseessä positiivinen vaiko negatiivinen kokemus – yritin kirjoittaa kokemistani asioista tuomitsematta niitä (vaikka tiedän välillä sortuneeni siihenkin.)

Varusteista

Ennen reissuun lähtöä luin Madventuresin Kansainvälisen seikkailijan oppaan, jonka mukaan aika pitkälti suoritin varustautumiseni. Vaikka muutaman puuttuvat asian jouduinkin hankkimaan matkani aikana, olin enimmäkseen ylivarustautunut. Täysin tarpeettomia olivat kuoritakki ja makuualusta. Jälkimmäisestä hankkiuduinkin eroon jo kahden ensimmäisen viikon jälkeen. Rahavyötä käytin noin puoli päivää, jonka jälkeen sen ainoa tarkoitus oli viedä tilaa repussani. Antiseptistä käsigeeliä käytin ehkä kolme kertaa koko reissun aikana. (Uskon enemmän vastustuskyvyn nostamiseen tasaisella bakteereille altistumisella, kuin hygieniafanatismiin.) Vaelluskengät olivat tarpeellisia Kashmirissa ja Nepalissa, mutta siellä olisi onnistunut myös kenkien vuokraus, joten suurimman osan ajasta nekin olivat vain ylimääräistä painoa. Lääkelaukkuun olin panostanut varsin paljon, mutta loppujen lopuksi ainoat asiat mitä käytin siitä olivat kuumemittari ja särky-/kuumelääkkeet. Tärkein puuttuva esine oli pesusieni. Intiassa esimerkiksi tulee niin likaiseksi, ettei haaleassa suihkussa pelkästään saippualla saa itseään puhtaaksi vaan joutuu käyttämään pesusientä. 38 litrainen reppuni osoittautui juuri sopivaksi.

Vaatteiden hinnat ovat Aasiassa merkittävästi alhaisempia kuin Euroopassa, mutta toisaalta laatukaan ei aina ole sitä mitä voisi toivoa. En ollut hankkinut kunnon housuja ennen matkaa koska suunnittelin ostavani sellaiset periltä. Ostin keskimäärin yhdet uudet housut joka kuukausi, koska vanhoissa olivat saumat revenneet, värit haalistuneet tai olin itse onnistunut hajottamaan ne. Reissullani ostamien halpojen housujen hinnalla olisin saanut yhden kunnon housut ostettua Suomesta ennen matkaa. Seuraavalle reissulleni ostaisin lyhennettävillä lahkeilla varustetut kestävät reisitaskuhousut.

Kuten mainitsin, rahavyötä en käyttänyt. Pidin housujen etutaskussa pientä rahapussia jossa oli muutaman päivän käyttövara. Lompakossani pidin luottokorttejani sekä noin viikon käyttörahoja. Itse lompakko oli passini kanssa joko housujeni reisitaskussa tai päivärepussani jota en päästänyt hetkeksikään silmistäni. Luottokorteista mukanani oli Visa Electron sekä Mastercard. Electronilla pärjäsin melkein koko matkan. Muistan vain yhden kerran kun en jostain syystä saanut nostettua sillä rahaa ja jouduin käyttämään Mastercardia. Seuraavana päivänä Electron toimi taas. Ylimääräistä hätävarakäteistä pidin mukanani 100 euroa ja olin ”piilottanut” sen matkatavaroitteni sekaan, eri paikkaan kuin missä luottokorttini olivat, mutta sitä en tarvinnut.

Matkaoppaita käytin reissuni alkuvaiheessa. Iranin Lonely Planetin ostin hetken mielijohteesta Saksasta, matkani jo alettua. Intiaa varten olin ostanut Rough Guiden jo ennen matkaa. En tiedä johtuiko asia siitä että olin ehtinyt Iranissa tottua Lonely Planetin tyyliin, mutta en oikein pitänyt Rough Guidesta. Intiaan saavuttuani opaskirjan käyttö väheni tasaisesti ja ennen kesälomalle tuloani katsoin siitä enää vain karttoja ja kulkuyhteyksiä. Nepaliin, Thaimaahan ja Kambodzaan en enää ostanut mitään matkaopasta ja hyvin pärjäsin. Seuraavan kerran kun menen reissuun otan mukaan vain hyvän, ison kartan alueesta.

Loppusanat

Moni tuttuni sanoi ennen reissuni alkua, että toivottavasti löydän mitä menen etsimään. Vaikka lähtööni liittyikin pientä elämänvaihekriisiä, ei reissuni päällimmäinen tarkoitus ollut suinkaan tämä ns. itseni löytäminen vaan ihan maailman näkeminen ja perspektiivin laajentaminen. Sanoisin jopa että itsetutkiskelua varten tällainen reissu ei ole kovinkaan hyödyllinen, koska matkatessa näkee ja kokee jatkuvasti niin paljon uutta ja mielenkiintoista ettei itseensä ole oikein aikaa keskittyä. Toisaalta kyllähän tällainen matka vaikuttaa ihmiseen, halusi sitä tai ei. Itse sain matkani aikana hyvin etäisyyttä aikaisempaan elämääni, mutta tämä mitä-haluan-elämältäni –pohdiskelu lähti kunnolla käyntiin vasta Suomeen paluuni jälkeen.

Kotiin palattuani olen saanut muutaman kerran kuulla kysymyksen mikä oli parasta matkallani. Vastauksia tähän kysymykseen on monella eri tasolla. Yksittäisistä kokemuksista hienoimpia olivat Kharaneqin kylässä Iranissa Danielin kanssa tekemämme aavikkovaellukset, Stok Kangrin huipun epäonnistunut valloitusyrityksemme Intian Ladakhissa, Annapurnan puoli-kierros Nepalissa sekä sukeltaminen Thaimaassa. Yleisemmällä tasolla hienointa oli kuitenkin täydellinen vapauden tunne. En ollut vastuussa kenestäkään muusta kuin itsestäni. En ollut riippuvainen kenestäkään muusta kuin itsestäni. Menin juuri sinne minne halusin ja juuri silloin kun halusin ja olin vapaa kaikista velvoitteista. Vaikka tulimmekin Markin kanssa hyvin toimeen, reissuni viimeiset kolme kuukautta opettivat minulle että matkustan mieluummin yksin kuin seurassa.

Numeroiden valossa matkani näytti seuraavanlaiselta:
• Otin 10384 valokuvaa (joista näytille laitoin 920)
• Kävelin noin 1500-2000 km.
• Matkustin noin 25000 km. julkisissa kulkuneuvoissa
• Kuuntelin noin 20 vuorokautta musiikkia (keskimäärin 2 tuntia päivässä)
• Ostin 9:t housut
• Yövyin noin 64 eri hotellissa
• Luin reilu 20 kirjaa

iPodissani viisi eniten soinutta albumia olivat Agalloch: Ashes Against the Grain; Flogging Molly: Float; Bruce Springsteen: Greatest Hits; Queen: Sheer Heart Attack; Rotting Christ: Theogonia.

Palattuani Suomeen ensimmäiset päivät olivat aika synkkiä. Ulkona oli pimeää ja kylmää, mutta säätä enemmän ahdistivat ihmiset. Kukaan ei hymyillyt ja kaikki tuntuivat olevan väsyneitä merkityksettömään elämäänsä. Ajattelin vain miten pääsisin täältä nopeiten pois. Nyt puolitoista kuukautta myöhemmin ahdistus on kuitenkin hellittänyt ja elämä hymyilee. Nytkin tätä kirjoittaessani aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta ja ulkona on upea talvipäivä. Vaikka Suomessa on edelleen ongelmansa, ei tämä elämä täällä nyt niin kamalaa ole. Ja vaikka ulkoinen ympäristö vaikuttaakin elämäämme, enemmän siihen vaikuttaa se mitä tapahtuu päämme sisällä.

Jos jonkinlainen opetus tältä reissulta käteen jäi, oli se että meidän länsimaalaisten, joiden ei tarvitse enää nähdä vaivaa selviytymisemme eteen, pitää käyttää elämämme muuhunkin kuin vain arjesta suoriutumiseen – meidän pitää löytää elämällemme merkityksellistä sisältöä. Kun kävelee keskellä Intian tai Kambodzan slummeja ja näkee ihmisten elävän kaduilla ja laittavan nuotiolla ruokaa keskellä liikenteen pakokaasujen, ensimmäinen ajatus joka tulee on, että kylläpäs meidän ongelmamme kotona ovat pieniä tähän verrattuna. Suomessa jokaisella on katto pään päällä ja ruokaa vatsassa. Suomessa kenenkään ei oikeasti tarvitse taistella hengissä säilymisensä edestä. Ja tätä ajatellessani en voinut aluksi olla miettimättä että kylläpäs minulla on pieni elämä kun valitin reissuun lähtiessäni siitä että olin väsynyt hyväpalkkaiseen toimistotyöhöni, samalla kun Intiassa miljoonat antaisivat oikean kätensä päästäkseen tekemään mitä tahansa työtä. Näin on helppo ajatella ja tuomita koko läntinen yhteiskunta, mutta mielestäni asia ei kuitenkaan ole aivan näin yksinkertainen. Haaste meidän elämässämme ei ole enää selviytyminen vaan merkityksellisen sisällön löytäminen elämäämme. Meillä, päin vastoin kuin miljardeilla Aasiassa, on mahdollisuus siihen ja olisi väärin jättää tämä mahdollisuus käyttämättä. Mitä kukin kokee merkityksellisenä on henkilökohtainen asia. En tarkoita että jokaisen meistä pitäisi ryhtyä taiteilijaksi tai tiedemieheksi, mutta jokaisen pitäisi kuunnella sisäistä ääntään ja kysyä itseltään elääkö elämäänsä niin kuin haluaa elää sitä.

Tämä reissu tarkoitti minulle yhden unelmani toteutumista. Itse reissua tärkeämpänä koen kuitenkin päätökseni ylipäätänsä lähteä reissuun. Tämä päätös symbolisoi tietynlaista asenteellista muutosta elämässäni, päätöstä lopettaa sivustakatsojan roolissa oleminen ja ruveta itse elämään elämääni.

Tähän päättyy matkapäiväkirjani. Kiitokset kaikille lukijoille. Kiitos myös kannustavasta palautteesta. Käykää ihmiset matkustamassa. Se avartaa.

perjantai 30. tammikuuta 2009

Thaimaa: Osa 2

Musiikki: Queen + Paul Rogers: The Cosmos Rocks; Babylon Whores: King Fear; Rotting Christ: Sanctus Diavolos
Sijainti: Helsinki, Suomi

Kambodzasta palattuamme päätimme poiketa Pattayan kautta ennen Bangkokiin jatkamista. Olin lukenut Pattayan olevan Thaimaan seksi-paratiisi, enkä odottanutkaan sen olevan kovin viihtyisä paikka, mutta halusin nähdä sen omin silmin. Saavuimme sinne illalla pitkän bussimatkan päätteeksi ja jatkoimme eteenpäin heti seuraavana aamuna. Pitkään siis emme siellä siis aikaa viettäneet, mutta eipä ollut tarvettakaan. Pattayan olemuksen kiteyttää hyvin suositun T-paidan slogani ”Good guys go to heaven, bad guys go to Pattaya.” Illalliselle mennessämme ei voinut viittä metriä kävellä ilman että joku tyttö tai lady-boy yrittäisi saada huomiosi. Pattayan kuuluisa Walking Street, joka on siis täynnä enimmäkseen vain go-go-baareja, on iltasella ihan näkemisen arvoinen paikka. Kaikkialla vilkkuu neon-kylttejä ja yli puolet vastaantulijoista on vanhempia länsimaalaisia miehiä kävelemässä käsi kädessä nuoren thaimaalaisen tytön kanssa. Halusin – ihan vaan kulttuurimielessä – käydä jossain go-go-baarissa katsomassa Thaimaan kuuluisan ping-pong-esityksen, mutta Mark oli edeltävästä päivästä sen verran väsynyt että palasi illallisen jälkeen suoraan hotellille, eikä sitten huvittanut yksin mennä.

Seuraavana aamuna jatkoimme siis Bangkokiin. Ensimmäisellä kerralla Thaimaan pääkaupungista saamani vaikutelma ei toistunut kun palasimme sinne. Kaupungin yllä vallitsi harmaa pilvimäinen kerros ja hengitettäessä ilma tuntui raskaalta. Suurkaupungiksi Bangkok on silti varsin viehättävä. Kaupungin arkkitehtuuri on todella kaunista ja – kuten jo aikaisemmin kirjoitin – esimerkiksi Intian kaupunkeihin verrattuna siitä löytyy paljon vihreyttä. Kaupungin ehkä tärkein nähtävyys on Kuninkaallisen palatsin ja Smaragdibuddhan temppelin muodostama kompleksi. Tämän lisäksi Bangkokista löytyy kymmeniä eri kokoisia ja näköisiä temppeleitä, joita kiertäessä menee leppoisasti pari päivää.

Yövyimme kummallakin kerralla Bangkokin legendaarisella Khao San Roadilla, tai tarkemmin sanottuna eräällä pienemmällä kadulla sen lähistöllä. Khao San Road tuntuu jakavan mielipiteet – moni rakastaa sen kaoottista anything-goes –tunnelmaa, toiset taas eivät suostu mistään hinnasta astumaankaan koko kadulle. Rakastaa tai vihaa sitä, Khao San Road on paikka joka pitää vähintään kerran nähdä ja kokea. Se on ylituristisoitunut ja kasvanut ilmiöksi itsessään. Missä muualla voit nähdä 100 metrin säteellä toisistaan mm. 24h tatuointiliikkeen, kioskin jossa tehdään tilauksesta väärennettyjä länsimaisia henkilöllisyystodistuksia (niin kuin esimerkiksi opiskelija- ja journalistikortteja), ravintoloita jotka mainostavat itseään sillä että eivät tarkista asiakkaidensa ikää, puku-ompelimoita, paikallisia haalimassa asiakkaita ”ping-pong”-näytöksiin, kaikenlaisia T-paita- ja krääsä-kojuja, ja elefantin kävelemässä keskellä katua keskiyöllä. Itse koin Khao San Roadin kiehtovana paikkana, vaikka kovinkaan pitkään siellä en luultavasti viihtyisi. Pieninä annoksina kokisin sen kuitenkin toistekin.

Ennen paluutamme Suomeen kävimme Markin kanssa myös täydenkuun juhlistaan (Fullmoon Party) tunnetulla Koh Pha Nganin-saarella viettämässä joulua. Vaikka ei ollutkaan täysikuu, oletin että täällä olisi silti ollut kunnon juhlat joulu-aattona, mutta meno oli varsin laimeata ja sukupuolijakauma hyvin miesvoittoista. Edelleen Kambodzan rannoista väsyneenä vetäydyin joulu-aattona jo ennen puolta yötä hotellille. Mark sentään piti yllä suvun kunniaa hankkimalla pari näyttävää palovammaa temppuillessaan tulella muutaman ”ämpärin” jälkeen.

Reissun viimeiset kuvat alkavat tästä.

tiistai 20. tammikuuta 2009

Kambodza: Angkor

Musiikki: Queen + Paul Rogers: The Cosmos Rocks; AC/DC: Highway to Hell
Sijainti: Helsinki, Suomi

Kambodzan tunnetuin nähtävyys on Angkorin puisto, ja siellä Angkor Watin temppelin rauniot. Angkor oli 800 – 1400 luvulla Khmerin imperiumin hallinnollinen sekä uskonnollinen keskus ja samalla historian suurin esiteollinen kaupunki. Sen noin 3000 km² kokoiselta alueelta on löytynyt yli 1000 temppelin rauniot jotka vaihtelevat pienistä koristeettomista tiilikasoista massiivisiin komplekseihin. Suurin ja kuuluisin näistä on tosiaan Angkor Watin temppeli.

Vietimme vajaa kolme päivää – tai minä vietin; Mark jätti toisen päivän väliin – koko alueella temppeleitä tutkiessamme. Koska etäisyydet temppeleiden välillä ovat suuret, palkkasimme itsellemme Siam Reapista herra Vebol nimisen paikallisen tuk-tuk-kuskin. Ensimmäistä vierailuamme edeltävänä iltana kun sovimme kyydityksestä, kuskimme oli ilmiselvästi onnellinen siitä että olimme valinneet hänet ja sanoi että on iloinen siitä että voi mennä kotiin ja sanoa perheelleen että sillä on töitä kolmeksi päiväksi. Kun urakkamme oli ohi ja jätin Vebolille muhkean tipin, halasi kaveri meitä ja vannoi ikuista ystävyyttä.

Jos katukauppiaat Kambodzassa yleisesti ottaen ovat aggressiivisia, se ei ole mitään verrattuna siihen mitä tapahtuu Angkorissa. Temppeleitä lähestyessäsi alkavat vesi- ja hedelmäkauppiaat jo kaukaa huutamaan kilpaa kimeillä äänillään – ”Cold drink mister!”, ”You buy pineapple!” Ja jos kieltäytyy, vaativat he vähintään lupauksen että jos myöhemmin haluat ostaa jotain, ostat sen varmasti niiltä. Kerran kun ostin yhdeltä ympärillämme pyörivistä lapsista pullon vettä, rupesi toinen surkeana kyselemään ”What about me? What about me?!”

Paljoa kerrottavaa Angkorista ei ole. Kuvia sen sijaan tuli otettua sitäkin enemmän.

Koitan tässä viikon välein puskea ulos viimeiset artikkelit. Vielä olisi tarkoitus kirjoittaa Bangkokista, jonkinlainen yhteenveto Intiasta, siellä kun tuli vietettyä suurin osa ajasta, ja lopuksi vielä yleisiä ajatuksia koko reissusta.

maanantai 12. tammikuuta 2009

Kambodza

Musiikki: Queen + Paul Rogers: The Cosmos Rocks; Amon Amarth: Twilight of the Thundergod; Bruce Springsteen: Magic
Sijainti: Helsinki, Suomi

Vietettyämme reilun kuukauden Thaimaassa siirryimme Kambodzaan. Rajan ylitys meni sinänsä jouhevasti – viisumista vaan joutuu korruptiosta johtuen pulittamaan rajalla virallista hintaa korkeamman hinnan. Päästyämme Kambodzaan, muutos ympäristössä oli huomattava. Kaikkialla oli likaista ja tiet olivat asfaltoimattomia; köyhyys näkyi kaikessa. Huoltoasemien virkaa ajoivat bensiinillä täytetyt limu- ja Johnny Walker-pullot.

Siam Reapin kaupunkiin saapuessamme näkymät muuttuivat taas. Ranskan siirtomaa-ajoilta jäämä arkkitehtuuri oli kaunista, talot olivat hyvässä kunnossa, kadut olivat enimmäkseen roskista puhtaita ja muutamat puistot pitivät kaupungin yleisilmeen värikkäänä. Toisaalta monissa kohdin tiet olivat huonossa kunnossa, pölyä oli ilmassa paljon ja löytyi kaupungista köyhempääkin asutusta. Luulin aluksi että Siam Reap oltaisi siistitty Angkoria katsomaan tulleiden turistien tuomalla rahalla, mutta myöhemmin vieraillessamme muissa kaupungeissa näin että nekin olivat enimmäkseen puhtaita ja hyvin hoidettuja.

Huolimatta suhteellisesta siisteydestään Siam Reap ei tehnyt suurta vaikutusta minuun. Keskustori oli ihan mielenkiintoinen vierailun kohde, mutta sitä ympäröivä alue, jolla myös suuri osa hotelleista sijaitsi, oli ahdettu enimmäkseen täyteen länsimaalaisia varten tarkoitettuja ravintoloita. ”Pub Streetilla” illalla oluella istuessamme oli jossain määrin surrealistinen olo kun ravintoloiden henkilökuntaa ja kadun päässä odottavia tuktuk-kuskeja lukuunottamatta missään ei näkynyt yhtään paikallisia.

Siam Reapista käsin kävimme katsastamassa Angkorin (mistä tulee erillinen juttu myöhemmin) ja lähdistöllä sijaitsevalla kelluvan kylän (mistä ei ole paljoa kerrottavaa, mutta käykää katsomassa kuvat.)

Ennen Phnom Penhiin jatkamista poikkesimme päiväksi Kampong Chamin kaupunkiin. Mitään erityistä nähtävää Kampong Chamissa ei sinänsä ollut, mutta koin sen kuitenkin jotenkin sympaattisena kaupunkia. Vuorkasimme polkupyörät ja kävimme ajelemassa ja katsomassa ihmisten elämää kunnes Markin pyörästä puhkesi kumi.

Kambodzan pääkaupunki Phnom Penh on kokoonsa nähden (noin 1,3 miljoonaa asukasta) hyvin monipuolinen ja mielenkiintoinen kaupunki. Kuninkaallisen palatsin ja Riversiden ympäristö on hyvin kaunis puistoineen, leveine bulevardeineen ja ranskalais-kolonialistista sekä buddhalaista arkkitehtuuria yhdistävine rakennuksineen. Kaupunki selvästi panostaa tämän alueen hoitamiseen. Toisaalta Phnom Penhissä näkyy parhaiten suuri vaihtelu elinoloissa eri kaupunginosien välillä. Ei tarvitse kävellä kovinkaan kauas nähdäkseen roskien täyttävän kadut, rakennusten rappeutuvan ja muutenkin elinolojen tippuvan.

Phnom Penhin Lakeside on reissullani näkemistäni backpacker-ghettoista suosikkini. Siinä yhdistyy sopivalla tavalla turisti-palvelut ja paikallinen asutus sekä chillailu ja yöelämä. Täältä löytyy hyviä pizzeriöitä ja paikallisia katukeittiöitä; täällä voit levätä kirjaa lukien ja Boeung Kak järveä ihaillen tai tutustua muihin reissaajiin olutlasin ääressä, pelata biljardia tai vaikkapa osallistua Texas Hold-em turnaukseen. Biljardin ystävien tosin kannattaa harkita tarkkaan ennen kuin suostuvat pelaamana minkäänlaisista panoksista paikallisten kanssa. Mark, joka ei kuitenkaan ole ihan täysin onneton pelaaja, hävisi kokiksen noin 10 vuotiaalle paikalliselle pojalle, ja näimme myös pari 16-18 vuotiasta miehenalkua jotka koittivat saada länsimaalaisia pelaamaan pienestä 1$ panoksesta ja pyyhkivät niillä sitten lattiaa.

Ennen Kambodzaan saapumistani en tiennyt juuri mitään maan historiasta, mutta siellä ollessani opin siitä yhtä sun toista. 800-1400 –luvulla Khmerit (kambodzalaiset) olivat edustaneet Kaakkois-Aasian valtakulttuuria, mutta noin 600 vuotta sitten oli alkanut alamäki joka on jatkunut 2000-luvun alkuun asti. Khmerien Imperiumin kaaduttua vuonna 1431, Kambodzaa koettelivat useat sodat Vietnamin ja Siamin (Thaimaan) kanssa. Vuosina 1863-1953 Kambodza oli Ranskan siirtomaa. Suurimman tragediansa Kambodza kohtasi kuitenkin vuosina 1975-1979 kun Pol Potin johtama kommunistinen Khmer Rouge otti vallan. Muutettuaan maan nimen Demokraattiseksi Kamputseaksi Khmer Rouge halusi perustaa täydellisen maatalouteen perustuvan talouden jossa ei käytettäisi rahaa ja jossa kaikki ihmiset asuisivat maalla eikä kaupunkeja olisi. Khmer Rougen tultua valtaan keväällä 1975 Phnom Penh tyhjennettiin neljässä päivässä täysin asukkaista ja ihmiset pakotettiin muuttamaan maalle. Eri arvioiden mukaan Pol Potin 4 vuotta kestäneen valtakauden aikana kuoli noin 1 - 2 miljoonaa ihmistä – osa kuoli nälkään ja sairauksiin, osa tapettiin. Siinä missä natsit olivat tehneet tappamisesta tehokasta ja persoonatonta (kaasukammiot), suoritti Khmer Rouge asian käsityönä ns. tappokentillä (Killing Fields) ympäri maata. Luoteja ei tuhlattu vaan ihmisiä tapettiin esimerkiksi lapioilla, kirveillä, puukoilla tai vaikkapa rautatangoilla. Uhrit haudattiin joukkohautoihin joita on tähän mennessä löytynyt tuhansia ympäri Kambodzaa. Vierailu S21:een (Khmer Rougen vankilaksi muuttama entinen koulu joka toimii nykyään museona) kertoo Pol Potin valtakautena tehtyjen rikosten lisäksi myös siitä, miten suurin osa muusta maailmasta yritti painaa koko tapahtuman villaisella vuosikausia. YK vähätteli tapahtunuttua yli 20 vuotta. Khmer Rougen edustajilla oli itse asiassa vuoteen 1993 asti paikka YK:ssa eivätkä länsimaat tunnustaneet vuonna 1979 asutettua People’s Republic of Kampucheaa (Kamputsean Kansantasavalta). Kansaivälinen tuomioistuin Khmer Rougen hengissä olevien johtohahmojen tuomitsemiseksi aloitti toimintansa vasta vuonna 2006 – 27 vuotta Khmer Rougen valtakauden päättymisen jälkeen. Suurin osa vastuullisista ovat jo kuolleita Pol Potin teloittamina. Pol Pot itse jatkoi taistelua Kambodzan viidakoissa kuolemaansa asti vuonna 1998. Khmerien kansallisen itsetunnon takia on kuitenkin tärkeää että tämä oikeudenkäynti tapahtuu vaikka syytettyjen penkki onkin käynyt pieneksi.

Phnom Penhin jälkeen jatkoimme Etelä-Kambodzassa sijaitsevaan Sihanoukvillen kaupunkiin joka on kuuluisa rannoistaan. Täällä viettämämme neljä päivää olivat Markille reissun kohokohta; minä taas kypsyin menoon jo ensimmäisen päivän jälkeen. Melkein kaikki matkaajat ottivat aurinkoa päivät ja juhlivat yöt. Tunsin itseni todella vanhaksi yrittäessäni päästä samalle aallonpituudelle muiden reissaajien kanssa, joiden keski-ikä oli noin 21. Mutta tulipa ainakin todistettua taas kerran paikkansapitäväksi vanha kalliolainen sananlasku ”Viinaa voi olla ilman hauskaakin”.

Yhteenvetona Kambodza oli ihan mielenkiintoinen vierailun kohde. Erot varallisuudessa eri yhteiskuntaluokkien välillä vaikuttaisivat olevan varsin isoja. Suurin paikallisista liikkuu skoottereilla, kun autoista taas yleisin merkki on Lexus. Vaikka Kambodza on jonkin verran kalliimpi kuin esimerkiksi Intia, oli majoituksella täällä reissuni paras hinta-laatu-suhde. Siam Reapissa saimme 5 eurolla käyttöömme ison ja viihtyisän kalustetun huoneen lämpimällä vedellä ja televisiolla. Kambodzalaiset vaikuttivat hyvin järjestelmällisiltä, ainakin mitä tulee ympäristösuunnitteluun. Phnom Penhin kadut menivät varsin tarkkaan joko itä-länsi- tai pohjois-etelä-suunnassa, ja muutamaan harvaa nimettyä katua lukuun ottamatta kaikki kadut olivat numeroituja. Myös muualla tiet menivät usein ilmansuuntien mukaan ja mutkat olivat 90 asteisia. Katukauppiaat Kambodzassa ovat varsin aggressiivisia ja tulevat kauppaamaan tavaroitaan jopa ravintoloihin sisään kun et pääse minnekään karkuun, mutta toisaalta verrattuna Intiaan täällä ei ole juurikaan kerjäläisiä vaan jokainen yrittää tehdä jonkinlaista työtä. Ruoka Kambodzassa oli hyvää, vaikkakin vähemmän monipuolista kuin esimerkiksi Thaimaassa.

Uudet kuvat alkavat tästä.

keskiviikko 7. tammikuuta 2009

Päivityksiä tulossa pian

Reissu on ohi ja olen takaisin Suomessa. Viikon sisällä voi odottaa taas päivityksiä.

lauantai 13. joulukuuta 2008

Thaimaa

Musiikki: The Knife: Silent Shout; System of a Down: Mesmerize; WASP: Kill Fuck Die
Sijainti: Phnom Penh, Kambodza

Kuten on ehkä ollut havaittavissa, kirjoitusintoni ei ole viimeiakoina ollut enää kummoinen. Koitan tässä kuitenkin sinnitellä matkan loppuun asti, mikä valitettavasti koittaa jonkin verran aikasemmin kuin mitä olin suunnitellut. Ne teistä, jotka katsovat uutisia ja seuraavat maailman tapahtumia, tietävät että maailmalla on joku lama alkamassa tai jotain. Minä opin asiasta katsomalla rahastoja joihin olin sijoittanut matkakassani. Toisin sanoen rahat ovat loppu ja palaan Suomeen vuoden vaihteessa.

Vietimme Thaimassa melkein viisi viikkoa, mistä puolet oli liikaa. Siinä missä Intia oli monin paikoin epämiellyttävä eikä mitenkään viihtyisä, mutta kuitenkin mielenkiintoinen ja kiehtova, kokemukseni Thaimaasta oli päinvastainen. Siellä on helppo olla – asiat toimivat, ruoka on hyvää, ilmasto miellyttävä. Ja siellä on helppo yksinkertaisesti vain olla – rötkötellä riippumatossa kirjaa lukien tai aaltoja katsellen. Ja tästä olemisen sietämättömästä keveydestä johtuen itsensä liikkeelle potkiminen tuntui usein ylivoimaselta tehtävältä joten aika vain kului, ilman että olisimme tehneet mitään kummoista. Yhdelle chillailu (lue: laiskottelu)-viikolle oli tosin ihan pätevä syy. Mark sai dengu-kuumeen ja oli 5 päivää 38-39 asteen kuumeessa.

Ton Sailta jatkoimme etelään Trangin maakuntaan tarkoituksena mennä karkuun turisteja ja suorittaa sukelluskurssi. Valitettavasti Trang on sen verran vähän turistisoinunut, että siellä ei ollut vielä yhtään sukelluskeskusta auki. Emme tietenkään olleen vaivautuneet ottamaan asiasta selvää etukäteen, joten saimme tietää tästä vasta perille päästyämme. Koska olimme kuitenkin jo vaivautuneet tänne asti, päätimme viettää pari päivää perillä ennen eteenpäin jatkamista. Päädyimme Ko Mook’in saarelle, jossa pari päivää venyi melkein viikoksi.

Ko Mook on pieni saari jolla on kaksi ranta-kohdetta ja parintuhannen asukkaan kalastaja-asutus. Me olimme Charlie-rannalla (tai tarkemmin sanottuna noin 300 metriä rannasta) alkoholisoituneen australialaisen Brianin pyörittämässä Mookies’issa, jossa majoitus tapahtui ns. tentalow’eissa, eli isohkoissa kahden hengen teltoissa joissa oli kunnon patjat, lamppu ja tuuletin. Mookies’issa, jonka baarin seinään Brian oli teipannut kyltin ”Jesus loves you but I think you are a cunt”, tuli vietettyä useampi ilta Brianin, Brianin thai-vaimon (jonka nimeä en muista, mutta se tarkoitti Täydellistä) ja muiden vieraiden kanssa iltaa istuessa ja olutta siemaillessa. Muille reissaajille Krabi-bussissa tapahtuneesta varkaudesta kertoessani, Brien kertoi että varkaiden toimitatavat olivat muuttuneet viimeisen 10 vuoden aikana paljon hienovaraisemmiksi. Aikasemmin he heittivät autotien yli menevältä sillalta tiiliskiven päin kuljettajanpuoleista tuulilasia, jonka seurauksena bussi ajoi ojaan. Bussin tyhjentäminen porukalla tämän jälkeen kävi helposti ja nopeasti. Eräänä iltana Brian kertoi myös omakohtaisista kokemuksistaan vuoden 2004 tsunamista, joita en toista täällä, mutta heidän 7-henkisestä seurueesta kaikki jäivät henkiin.

Ko Mookilta jatkoimme muutaman epäonnistuneen lähdön jälkeen (”Pitikö meidän lähteä huomenna?”, ”Niin kai”, ”Olisi pitänyt ostaa lautta-lippu tänään”, ”Niin kai”, ”Taidetaan jäädä vielä päiväksi...”, ”Niin kai.”) takaisin kohti Krabia ja Lantan saarta jossa suoritimme lopultakin sukelluskurssin. Sukeltaminen oli minulle Thaimaassa viettämämme ajan kohokohta. Oli mahtava tunne oppia hallitsemaan itseään veden alla, ja pienillä, hienovaraisilla liikkeillä (jotka tuskin olivat pieniä tai hienovaraisia opettajamme mielestä) suunnata kehonsa haluamansa suuntaan kolmessa ulottuvuudessa. Näkyvyys oli paikallisten mukaan huono koska säät olivat olleet huonoja, mutta minulle ainoana vertailukohtana olivat Suomen meri ja järvet, joten en valittanut pätkääkään. Kymmenien erinäköisten ja –väristen pienten kaljoen lisäksi tuli nähtyä myös yksi leopardihai ja pari merihevosta.

Markin toivuttua dengu-kuumeesta, joka puhkesi heti sukelluskursimme jälkeen, kiersimme pari päivää Ko Lantaa skootterilla ja otimme sitten lautan mantereelle. Vietimme Ao Nangilla taas pari iltaa Nooran ja muutamien muiden suomalaisten sukeltajien kanssa, jonka jälkeen päätimme jättää Thaimaan hetkeksi taaksemme ja suunnata kohti Kambodzaa.

Uudet kuvat alkavat tästä.

perjantai 28. marraskuuta 2008

Thaimaa: Krabi

Musiikki: The Nightmare before Christmas OST; Satyricon: The Shadowthrone; Björk: Vespertine
Sijainti: Ko Lanta, Thaimaa

Thaimaahan saapuessa rajaviranomaiset saattavat vaatia jonkinlaista todistusta siitä että poistuu maasta viisumin voimassaolon aikana. Olimme ostaneet meno-paluu –lipun Kolkatasta Bangkokiin, mutta paluulento lähtisi vasta joulukuun lopussa eikä rajalta saatava viisumi riittäisi siihen. Emme halunneet ottaa riskiä joutua käännytetyksi rajalla, joten hankimme Kolkatassa 2 kuukauden Thai-viisumit, johon meni pari päivää. (Eihän lippujamme sitten rajalla tietenkään tarkistettu, mutta eipä ainakaan tarvitse käydä varta vasten Myanmarissa tai Malesiassa viisumin uusimista varten jos päätyisimme viihtymään Thaimaassa pidempään.)

Bangkokiin saapuminen tuntui Intian saasteiden jälkeen raikkaalta kuin keväinen tuuli. (Tästä tosin saimme kuulla myös eriäviä mielipiteitä matkustajilta jotka olivat saapuneet suoraan Skandinaviasta.) Kaupungin hyvin hoidetut puistot ja kaunis arkitehtuuri jättivät hyvin poistiivisen ensivaikutelman. Yhden illan perusteella Bangkok vaikutti hyvin miellyttävältä ja mielenkiintoiselta kaupungilta, mutta halusimme päästä mahdollisimman nopeasti jonnekin rauhalliselle rannalle, joten päätimme jättää kaupunkiin tutustumisen myöhemmäksi ja otimme bussin etelään.

Markin kaveri Noora työskentelee Krabilla eräässä sukelluskeskuksessa, joten suuntasimme ensimmäiseksi sinne. Otimme Khao San roadilta halvimman mahdollisen ”VIP” bussin (yksityisesti operoidun turistibussin). Kaikki muutkin matkustajat olivat nuoria länsimaalaisia. Bussiin astuessamme matkatoimistomme edustaja varoitti meitä pariinkin otteeseen että mitään arvokasta ei kannata jättää tavaratilaan. Bussi lähti illalla seitsemän maissa ja saapui seuraavana aamuna kello neljältä erääseen pikkukylään, josta matkamme oli määrä jatkua minibussilla Krabille. Vaihtopaikalle saapuessamme bussin henkilökunta lastasi tavaramme bussista ja pyysi meitä odottamaan jatkoyhteyttä. Bussin jo poistuttua paikalta huomasin reppuni erään sivutaskun olevan auki. Ajattelin että olin itse unohtanut sen auki ja olin sulkemassa sitä kun löysin sielä erään muovipussin, joka ei kuulunut minulle. Tarkemman penkomisen jälkeen huomasin että repustani oli hävinnyt Leathermanini, otsalamppuni, USB-muistitikkuni sekä 100 euroa hätävara-käteistä. (Läppärini olin ottanut käsimatkatavaroihin.) Myös Markilta oli viety ostalamppu. Vanhat puhelimemme varkaat olivat kuitenkin todenneet arvottomiksi. Mainittuani asiasta muille matkaajille paljastui että kaikkien laukut oli avattu ja kaikki viemisen arvoinen viety.

Puolen vuoden reissaamisen aikana en ollut törmännyt mihinkään ongelmiin ja nyt toisena päivänä Thaimaassa laukkumme tyhjennettiin näin törkeästi. Vitutti. Mutta matkamme jatkui siitä huolimatta. Krabille päästyämme otimme vene-taksin Ton Sain rannalle. Vaikka Ton Saille pitää siirtyä meriteitse, se ei sijaitse saarella vaan mantereella, jyrkän kallion erottamalla niemimaalla. Löysimme halvan bungalow-majoituksen rannalta, söimme lounaan ja otimme parin tunnin nokoset. En herännyt mitenkään merkittävästi paremmalla tuulella. Olin kyllä kuullut ja lukenut monista erilaisista ryöstöistä Thaimaassa, mutta olin jotenkin ajatellut että näin tapahtuu vain muille, varomattomille matkaajille, enkä voinut uskoa että turistien tyhjentäminen olisi täällä näin järjestäytynyttä toimintaa. Vitutti kaikki Thaimaahan liittyvä ja mietiskelin jo mihin maahan siirtyisimme seuraavaksi.

Mielialani alkoi kohota kun kävin uimassa ensimmäistä kertaa. En tiennyt että (valta)merivesi voi olla näin lämmintä. Vain pari viikkoa aikasemmin olimme palelleet Nepalissa ja nyt olin uimassa upealla hiekkarannalla kirkkaassa, yli 30 asteisessa vedessä. Illalla söimme hyvin (minä grillattua kalaa, Mark kanaa), minkä päälle kun otti vielä pari olutta alkoivat aamun tapahtumat olla jo unohtuneita ja mieleni taas korkealla. Atrian mainoslause ”Hyvä ruoka, parempi mieli” on niin totta.

Matkalla Ton Saille olimme tutustuneet englantilaiseen Liamiin ja Etelä-Afrikasta kotoisin oleviin Marinoon ja Victoriaan. Toisena päivänä vuokrasimme heidän kanssaan kajakit ja kävimme melonta-/snorkklausretkellä viisistään. Seuraavat pari päivää muut kävivät kalliokiipeilemässä, minä viihdytin itseäni löhöilemällä rannalla ja lukemalla (Isaac Asimov: ”Foundation”).

Unohtaen epäonnekkaan bussimatkamme, ensivaikutelmani Thaimaasta on ollut varsin positiivinen. Ilmasto täällä on miellyttävä, ihmiset ovat mukavia ja ruoka, tulisuudestaan huolimatta, todella hyvää. (Itse asiassa, vaikka en edelleenkään pysty käsittämään miksi jotkut pitävät tulisesta ruuasta, päätin totutella itseni chiliin täällä.) Ruoka-annokset tosin ovat paikotellen ihan naurettavan pieniä, mutta paikalliset syövätkin viitisen kertaa päivässä. (Enkä tässä kohtaa tiedä kumpi on syy ja kumpi seuraus.) Hauskana yksityiskohtana mainittakoon myös että joka toinen vastaantuleva länsimaalainen vaikuttaisi käyttävän Skeletoria (oikealta nimeltään Skelotolene; hyvin tylyä hyttyskarkoitinta) dödönä.

Uudet kuvat alkavat tästä.

tiistai 18. marraskuuta 2008

Intia: Kolkata

Musiikki: Agalloch: The Mantle, Rotting Christ: Theogonia
Sijainti: Ko Lanta, Thaimaa

Saavuimme Kolkataan kello neljän maissa aamuyöstä. En ollut huolissani majoituksesta, koska odotin aikasemman kokemukseni perusteella asian ratkeavan enemmän tai vähemmän itsestään. Suureksi yllätyksekseni yksikään rickshaw-kuski ei ollut tarrautunut hihaani matkallamme asemalta ulos. Juna-aseman edessä odotti pitkä liuta keltaisia Ambassador-takseja, mutta taksikuskeista vain harva noteerasi meidät. Koko taksimatkamme Sudder-streetille taksikuski oli hiljaa eikä maininnut mitään hyvästä ja halvasta hotellista jonne voisi viedä meidät. Astuimme taksista keskelle autiota, mutta värikkäillä valoilla valaistua katua. Poissa olivat myös innokkaat hotellipojat, joita Delhistä löytyy vaivaksi asti. Pieneksi yllätyksekseni seisoimme siis keskellä Kolkatan lämmintä yötä ilman harmainta aavistusta mistä löytää majapaikka. Lähdimme käppäilemään hiljakseen pitkin Sudder-streetia. Erään aidan välistä joku koira oli työntänyt kuononsa ulos ja ulvoi raivokkaasti ja hyvin häirintyneen kuuloisesti. Hotellien kylttejä näkyi ympärillämme monia, mutta kaikkien ovet olivat kiinni. Jonkin aikaa harhailtuamme ja nähtyämme mm. aamuiset kana-markkinat löysimme lopulta kaverin joka pientä korvausta vastaa tarjoutui ohjaamaan meidät halpaan hotelliin.

Kolkata osoittautui aivan erilaiseksi kaupungiksi kuin mitä odotin. Olin jostain syystä luullut Kolkatan olevan likainen ja köyhä, mutta en olisi voinut olla enempää väärässä – Intian mittapulla mitattuna. Se on modernein näkemistäni Intian suurkaupungeista ja myös puhtain. Kolkatan läpi kulkee joki ja suuri osa kaupungin keskustasta kuuluu Maidan-puistolle, joka muodostui kun Fort Williamin ympärille raivattiin aukio sotilaallisista syistä. Fort William on edelleen sotilaallisesti aktiivinen ja samoin on Maidaniin rakentaminen kielletty. Jos olisi aivan pakko muuttaa intiaan, Kolkata on ensimmäinen kaupunki jossa voisin kuvitella asuvani.

Kerjäläisiä täällä on vähemmän kuin monessa muussa paikassa enkä nähnyt yhtään epämuodostunutta kerjäläistä. Sen sijaan täällä näkyi naisia sylivauvojen kanssa vakuuttamassa että eivät edes halua rahaa vaan; pyytävät sen sijaan että ostaisin mainoa lapselle. Kuulemman mukaan, jos erehtyy lupautumaan maito-ostoksille, lappaa uusi ystäväsi korin täyteen mitä erilaisimpia aineksia ennen kuin ehdit huomata mitä tapahtuu. Tämän lisäksi, kasvattaakseen syyllisyydentunnettasi, he usein pyörivät ruokapaikkojen edustalla ja katsovat sinua surkeilla silmillään samalla kun lapioit ruokaa suuhuusi.

Vietimme Kolkatassa 3-4 päivää. Ensimmäisenä iltana, joka sattui Intiassa olemaan Diwali-pyhä, valon juhla ja Hindujen uuden vuoden aatto, söimme maukkana illallisen eräässä 10. kerroksessa sijaitsevassa ravintolassa. Oli aika mahtava tunnelma istua ravintolan terassilla, katsoa ilotulituksia ja juhlan johdosta värikkäin valoin valaistua kaupunkia, syödä hyvin ja juoda kylmää olutta. Pakollisia turistinähtävyyksiäkin kävimme katsomassa. Kalin temppeli Kalighat olisi voinut olla mielenkiintoinen, mutta koska vierailumme osui valitettavasti uudenvuoden päivälle oli se täynnä ihmisiä emmekä menneet edes temppeliin sisään. Victoria-memorial’ia kutsutaan joskus Kolkatan pieneksi Taj Mahaliksi eikä aivan syyttä. Se sijaitsee kauniin puiston keskellä ja on rakennettu valkomarmorista. Jos tykkää isoista taloista, onhan se ihan hieno.

Uudet kuvat alkavat tästä.

lauantai 15. marraskuuta 2008

Nepal: Kathmandu

Musiikki: Roxette: Don’t bore us – get to the chorus; Agalloch: Pale Folklore; Manowar: Sign of the Hammer
Sijainti: Ko Lanta, Krabi, Thaimaa

Annapurna-retkemme jälkeen lepäsimme pari päivää Pokharassa ja jatkoimme sitten Kathmanduhun. Matka bussin katolla meni taas leppoisasti, ja Markkin osasi varoa liikaa aurinkoa tällä kertaa. Kathmandussa etsiytyimme Thamelin kaupunginosaan ja kirjauduimme hotelliin.

Thamel on perinteinen suurkaupungin turistighetto; tosin suurempi kuin mikään aikasemmin näkemäni. Verrattuna Pokharan rauhalliseen Lakesideen, se on paljon hektisempi ja äänekkäämpi. Hotellien ja perinteisten vaate- ja krääsäkauppojen lisäksi täältä löytyy pubeja livemusiikilla, tanssiravintoloita, tai vaikkapa kahviloita joissa voit aamiais-pihviä syödessäsi lukea Maikkarin sivuilta viimeisimpiä Formula 1 uutisia Beathovenin soidessa taustalla. Katumyyjät ovat täällä vähemman agressivisiä kuin Intiassa, mutta toisaalta pyytävät välillä ihan törkeitä ylihintoja. Esimerkiksi banaaneista saattaa joutua maksamaan yli euron kilohintaa kun oikea hinta olisi lähempänä kymmentä senttiä. Kathmandu nähtävästi panostaa aktiivisesti Thamelin kunnostamiseen. Siellä ollessamme näimme uutta asfalttia laskettavan tielle jonka aikasemmassa asfaltissa oli vain muutamia kuoppia. Jossain määrin tämä kunnostustyö on kyseenalaista, koska kun kävelee Thamelista viisi minuuttia ulos, ovat tiet enimmäkseen täysin asfaltoimattomia ja ihmiset joutuvat elämään jatkuvan pölypilven ympäröimänä.

Kathmandussa viettämämme kahden päivän aikana kävimme katsomassa myös kupungin kaksi merkittävimpää nähtävyyttä: Boudhanath Stupan sekä Swayambunath Stupan (tuttavallisemmin Apinatemppeli). Boudhanath Stupa, vaikka onkin buddhisteille uskonnollisesti varsin merkittävä rakennus, ei tehnyt minuun erityistä vaikutusta. Apinatemppeli sen sijaan osoittautui paljon mielenkiintoisemmaksi nähtävuudeksi. Sitä ympäröi satapäinen apinalauma joka ottaa vastaan kaikki mahdolliset ruokatarjoukset. Itse Stupa on täynnä erilaisia patsaita hindu-jumalista sekä Buddhasta ja sen yllä liehuivat tuhannet rukousliput.

Kathmandusta saa varsin yksipuolisen kuvan pelkästään Thamelissa ja turistinähtävyyksillä pyöriessä. Ei tarvitse kävellä kuin muutaman minuutin Thamelista ulos kun kaupungin ilmapiiri jo muuttuu. Kuten jo aikasemmin mainitsin, pääväyliä lukuun ottamatta suurin osa teistä on asfaltoimattomia. Thamelista itään löytyy monia peltoja ja kasvimaita. Kun aikuiset ovat pelloilla töissä, leikkivät lapset vieressä muovipusseista rakennetuilla leijoilla. Lännessä, Bodhnath Stupasta jonkin verran pohjoiseen sijaitsee Tinchullyn kaupunginosa josta löytyy kymmeniä luostareita – osa yksinkertaisia ja koruttomia, osa maalauksin ja kaiverruksin koristettuina. Luostareiden edessä saattaa nähdä munkkioppilaita juomassa kokista ja pelaamassa jotain peliä joka näytti lähinnä biljardin ja ilmakiekon välimuodolta. Missä tahansa kävellessäsi vastaan tulee erilaisia marketteja. Thamelin ulkopuolella saa olla kauppiailta enimmäkseen rauhassa ja etsit sitten lounasta tai tuliaisia, hinnat tippuvat merkittävästi.

Edellisestä saunomiskerrasta oli osaltani mennyt jo kaksi kuukautta, joten Kathmandussa oli aika korjata tilanne. Sauna jonka löysimme mainosti itseään lauseella ”Real Finland Sauna” ja iloiseksi yllätykseksemme muistutti sellaista hyvin paljon. Kiukaalla oli vähän vähänlaisesti kiviä, mutta saimme siitä huolimatta varsin hyvät löylyt. Vilvottelutauolla, viidennen kerroksen parvekkeella istuessamme ja olutta juodessamme, kuuntelimme läheisestä bänditreenikämpästä kuuluvaa System of a Downia ja Rage Against the Machinea nuorten vihaisten nepalilaisten soittamana.

Matkastamme Kathmandusta Nepalin rajalle muodostui varsin ikimuistoinen. Kuten tavallista, emme olleet harrastaneet minkäänlaista matkasuunnittelua. Hinduilla oli taas joku pyhä tulossa – uusi vuosi itse asiassa – ja bussit olivat täynnä. Onnistuimme saamaan viimeiset kaksi paikkaa eräästä yöbussista. Paikkamme olivat taaimmaisella penkkirivillä, jossa istui meidän lisäksemme viisi muuta ihmistä. Edessä olevien penkkien selkänojat tulivat pitkälle alas niin että jalkatila oli käytännössä olematonta. Torkkumisyritykseni katkesivat säännöllisesti siihen että löin pääni bussin pomppiessa kuoppaisella tiellä edessä olevaan selkänojaan. Mark ei edes yrittänyt nukkua vaan vartioi tunnollisesti olkapäähänsä nojaavan intialaisen unta. Helpotuksemme oli suuri kun aamu-neljältä saavuimme lopultakin Birganjiin. Onnistuimme saamaan liput aamujunaan Kolkataan, joskin päädyimme maksamaan niistä aikamoista ylihintaa kun emme olleet vaivautuneet hankkimaan niitä etukäteen. Puoli tuntia rajan ylittämisen jälkeen olimme siis jo junassa, nenämme suunnattuina kohti Kolkataa.

Nepalista jäi siellä viettämämme kolmen viikon aikana jossain määrin ristiriitainen kuva. Maisemat Annapurnalla olivat mielettömiä, mutta Pokharan Lakesidessa enkä Kathmandun Thamelissa en oikein viihtynyt. (Nooh, omapa oli valintani mennä niihin.) Siinä missä Intiassa – huolimatta länsimaisten matkaajien suuresta määrästä – prosentuaalisesti suurin osa turisteista on intialaisia, ja palvelu- ja hintataso yleisesti ottaen sen mukaista, on Nepalissa enimmäkseen vain ulkomaisia turisteja. Tästä johtuen turistikohteissa palvelut ovat varsin kehittyneitä, mutta toisaalta hinnat saattavat olla paikotellen jopa korkeampia kuin Intian vastaavissa, vaikkakin Nepal on köyhempi maa. Toisaalta mihinkään kusetusyrityksiin en Nepalissa törmännyt ja ihmiset vaikuttivat paljon ystävällisemmiltä kuin Intiassa. Haluan joka tapauksessa tulla joku päivä takaisin tänne nähdäkseni myös hieman vähemmän tallattuja polkuja.

Uudet kuvat alkavat tästä.

perjantai 7. marraskuuta 2008

Annapurna -kierros -melkein-puoli-kierrosta-ja-takaisin

Musiikki: Tool: Lateralus; David Bowie: The Man Who Sold the World; Rammstein: Mutter; Flogging Molly: Float; Hevein: Sound over Matter
Sijainti: Krabi, Thaimaa

Sen jälkeen kun viimeksi päivitin matkapäiväkirjaani olemme siirtyneet hitaasti Nepalista Thaimaahan jossa olemme viettäneet nyt jo viikon. Koska suuri osa ajastamme on mennyt paikasta toiseen siirtymiseen, ja Thaimaassa vietimme ensimmäiset päivät rannalla jossa oli sähköä vain iltaisin, ei ole tullut paljoa kirjoitettua, mutta nyt pitäisi tulla päivityksiä taas hieman ripeämpään tahtiin. Tämän Annapurna-jutun jälkeen on luvassa tarinaa mm. Kathmandusta ja Kolkatasta, sekä juttua siitä, miten jouduimme rikoksen uhriksi, mutta tästä kaikesta lisää myöhemmin.

Kahdeksas päivä lokakuuta aloitimme siis Markin kanssa Annapurna-kierroksen. Kyseessä on noin 200 kilometriä pitkä kävelyreitti Annapurna-vuoriston ympäri. Reittin alku- ja loppupisteet sijaitsevat noin 800 metriä merenpinnan yläpuolella ja sen korkein piste Thorung Pass on 5416 metrin korkeudessa. Riippuen etenemisnopeudesta ja lepopäivien määrästä, aikaa tämän kierroksen tekemiseen menee noin 14-17 päivää. Kyseessä on ns. teahouse-trek, eli majoituksesta ja ruuasta ei tarvitse huolehtia. Keskimäärin kahden tunnin välein vastaan tulee pieniä kyliä joista löytyy majataloja ja ravintoloita. Myöskään eksymisvaaraa ei tällä retkellä ole. Yleensä eteenpäin pääsee vain yhtä reittiä pitkin ja harvojen risteyksen kohdalla on kyltti tai ihmisiä joilta voi kysyä neuvoa. Ja kuten otsikosta voi päätellä, emme Markin kanssa kovasta yrityksestä huolimatta tehneet koko kierrosta vaan käännyimme takaisin hieman ennen puoltaväliä.

Pokharassa viettämämme kahden päivän aikana teimme pieniä matkavalmisteluja. Hankimme vaellusluvat, jotka maksoivat 2000 rupiaa eli 20 euroa, ja jotka oikeuttavat yhteen sisäänpääsyyn Annapurna-luonnonsuojelualueelle. Muihin valmisteluihin kuului joditablettien osto vedenpuhdistusta varten sekä makuupussien vuokraus hintaan 40 senttiä per makuupussi per päivä. Tarpeen vaatiessa Pokharasta olisi onnistunut myös esimerkiksi telttojen ja vaelluskenkien vuorkaus, mutta niitä emme tarvinneet.

Päivä 0. Retkemme alkoi bussimatkalla Besi Sahariin. Aurinko paistoi ja sää oli täydellinen. Vietimme noin neljä tuntia kestäneen matkan bussin katolla nauttien upeista maisemista. Mark otti aurinkoa; minä pidin kiinni kalkkilaivan kapteeni –imagostani. Besi Saharissa, tultuamme bussin katolta alas, eräs ystävällinen hotellinomistaja rupesi tarjoamaan heti palveluitaan. Olimme kuitenkin päättäneet jatkaa heti Bhulbhuleeheen jonne menisi vielä autotie ja jonne pääsisi jeepillä. Löysimme nopeasti kyydin – emme tosin jeeppiä vaan minibussin – ja olimme jo astumassa autoon kun aikasemmin mainitsemani hotellinomistaja tuli juttelemaan kuskille, joka taas hetkeä myöhemmin totesi ettei autoon oikein mahtunutkaan ja että meidän pitäisi jäädä tänne. Totesin hotellinomistajalle että emme aikoneet jäädä hänen hotelliinsa mistään hinnasta ja

kiipesimme minibussiin jossa oli jopa länsimaalaisittain katsottuna hyvin tilaa vielä kahdelle. Kuskimme ei protestoinut mitenkään ja pääsimme lopultakin matkaan. Matkaa Bhulbhuleehen oli 9 kilometriä – minibussillamme meni tähän tunti. Tie olisi tosiaan vaatinut maastoautoa ja olin iloisesti yllättynyt kun pääsimme lopulta perille ikuisuudelta tuntuneen penkillä pomppimisen jälkeen.

Bhulbhuleehen saapuessamme Mark rupesi tiedostamaan kivuliaasti liiallisen auringon vaikutuksen iholle. Shortsien kokoista aluetta lukuun ottamatta Mark oli täysin punainen. Etsiytyimme majataloon ja tilasimme illallisen. Kahden hengen yksinkertainen mutta puhdas huone maksoi 200 rupiaa (100 rupiaa on aika tarkalleen 1 euro); muutamalla kananviipaleella koristettu annos paistettua riisiä maksoi 180 Rs ja 0,6 litran olut 200 Rs. Illallisen aikana ohitseme kulki ehkä noin 20 muuta retkeilijää, osa itse reppuaan kantaen, osa kantajan kanssa kulkien; osa alumiinisillä kävelykepeillä, kunnollisilla vaelluskengillä, juomarepuilla ja muilla hienouksilla varustautuneina, osa lenkkareissa kulkien. Illalla satoi pari tuntia. Nukkumaan mentäessämme ilme Markin kasvoilla oli palaneesta ihosta johtuen jo varsin tuskainen. Kävimme ostamassa aurinkorasvaa, mutta tässä vaiheessa siitä ei ollut enää suurta iloa.

Päivä 1. Heräsin aamu-kuudelta kukon lauluun. Annoin Markin jatkaa unia ja lähdin ulos. Taivas oli pilvetön – oli tulossa taas kaunis ja lämmin päivä. Kello seitsemältä herätin Markin. Rakas veljeni ei ollut palaneen ihonsa takia saanut yöllä kunnolla nukuttua ja nyt aamulla jokainen liike sai sen kasvot vääristymään kivusta. Aamiaisen jälkeen Mark totesi ettei pysty kävelemään ainakaan ihan heti vielä. Kello kymmenen maissa, Buranan voimin, Mark pääsi lopultakin ylös ja lähdimme liikkeelle.

Oli tosiaankin kaunis ja lämmin päivä. Taivaanrantaan oli ilmestynyt muutamia pilviä, mutta suurin osa taivaasta oli edelleen pilvetön. Polkumme seurasi Marsyangdi Nadi –jokea ja vei meidät läpi värikkään maaseudun. Kävelimme läpi keltaisten viljapeltojen, yli valkoisena vaahtoavien purojen ja ohi vihreiden metsien. Ja kaikkialla ympärillämme nousivat kasvillisuudesta vihreät vuoret. Minä nautin jokaisesta askeleesta, mutta ilme Markin kasvoille paljasti ettei retkemme alku tuottanut hänelle samanlaista iloa. Muutaman tunnin kävelyn jälkeen pysähdyimme lounaalle Ngadin kylään. Ruokalista näytti yllättävän samanlaiselta kuin edeltävänä iltana Bhulbhulessa –hinnat vain olivat nousseet hieman – ja paistetut nuudelit kasviksilla maistuivat samalta kuin riisiä edellisenä iltana.

Koska Markin kävely muuttui asken askeleelta kivuliaammaksi, pysähdyimme 8 kilometrin jälkeen Bahundandan kylään (korkeus merenpinnasta 1310 m.). Majatalossa huoneessamme (150 Rs) vaatteita vaihtaessamme Mark huomasi punaisen läikän oikean jalan sukassaan. Sukan alta paljastui kolme neulanpän kokoista punaista haavaa joista yksi vuosi edelleen. Majatalonpitäjän mukaan kyseessä oli iilimadon purema.

Hetken levättyään Mark pystyi liikkumaan taas hieman joten menimme kylälle katsomaan elämää. Oli 9.10. ja hindut juhlivat Vijayadashamia - hyvän voittoa pahasta. Kaikki paikalliset olivat maalanneet otsansa punaisiksi. Suuri osa kylän ihmisistä oli kertynyt tätä tapahtumaan varten rakennetun neli-henkisen maailmanpyörän kaltaisen laitteen luokse. Latasin flickriin myös lyhyen videopätkän josta välittyy ehkä osa illan tunnelmasta.

Auringon laskettua, takaisin majatalossa illallista tilatessamme saimme eteemme saman tutun ja turvallisen menun taas hieman noussein hinnoin ja ruoka maistui samalta kuin kahtena edellisenä kertana. Illallisen aikaan satoi taas jonkin aikaa. Vietimme mukavan illan majatalomme terassilla ainoan toisen vieraan noin 50 vuotiaan ranskalaisen Benoitin kanssa jutellessamme ja inkivääriteetä juodessamme.

Päivä 2. Mark heräsi taas tuskissa. Edeltävänä kävelypäivänä oli sen rinkan hihnat hiertäneet sen verran pahasti ettei hän yksinkertaisesti pystynyt laittamaan rinkkaansa enää selkään. Halusin kuitenkin saada ainankin muutamalla kilometrillä edistettyä reissuamme, joten pakotin Markin jalkeille ja lähdimme hitaasti liikkeelle. Osan ajasta kannoimme Markin rinkkaa kahdestaan välissämme, osan ajasta Mark kantoi sitä yksin käyttäen nepalilaista tyyliä, eli otti koko rinkan painon otsalleen.

Luonto pysyi uskomattoman kauniina. Reittimme seurasi edelleen jokea johon yhtyi tasaisin väliajoin isoja ja pieniä puroja sekä upeita vesiputouksia. Värikkäitä perhosia lenteli jatkuvasti ympärillämme ja joen kohinan lisäksi saimme kuulla jatkuvaa heinäsirkkojen siritystä. Noin 3 tuntia ja 4 kilometriä myöhemmin saavuimme Syanjen kylään (korkeus merenpinnasta 1100 m) jonne jäimme yöksi. Siinä missä Bahundanda oli ollut mukava ja eloisa, oli Syanje kuiva ja tylsä eikä siellä ollut muutaman majatalon ja kaupan lisäksi juurikaan muita rakennuksia. Oli mielenkiintoista huomata miten sen lisäksi että osa paikoista mainosti itseään ”Recommended by Lonely Planet”, oli myös muutama paikka jotka mainostivat itseään lauseella ”Not recommended by Lonely Planet.” Niin kuin edellisinäkin päivinä, aamu oli koittanut pilvettömänä, ensimmäiset pilvet olivat ilmestyneet noin kello yhdeksän maissa ja illalla satoi taas noin tunnin verran.

Päivä 3. Mark tunsi olonsa hieman paremmaksi joten starttasimme aikasin tavoitteena kävellä hieman pidempi matka tänään. Ensimmäiset pari kilometriä Syanjesta tiemme oli kivinen ja kuiva, mutta muuttui pian sen jälkeen taas vihreäksi. Vesiputoukset ja vuoret koristivat edelleen maisemia ympärillämme.

Kello kolmen maissa saavuimme Talin kylään (korkeus merenpinnasta 1700 m). Olimme kulkeneet vain 12 kilometriä ja olin toivonut saavamme enemmän matkaa taaksemme,

mutta Talia edeltävä nousu oli imenyt sen verran tehokkaasti mehumme että päätimme jäädä tänne. Hieman ennen Talia olimme törmänneet parikymppiseen suomalaiseen Oskariin joka jäi matkakumppaniensa yhdysvaltalaisen Colinin ja skotlantilaisen Ianin samaan hotelliin kuin me. Hotelliin pihalla iltaa istuessamme ja olutta ja viskiä nautiskellessamme seuraamme liittyivät vielä yhdysvaltalaiset Dan ja Dan.

Vaikka majoitus oli koko tähänastisen retkemme ajan ollut halpaa – ja halpana se tulisi myös pysymään; enimmilläänkin maksoimme majoituksesta vain 250 Rs. – olin yllättynyt sen korkeasta tasosta. Kaikki huoneet olivat olleet puhtaita ja muutamassa oli ollut jopa pöytä. Monet hotellit olivat uusia, tukevatekoisia kivitaloja joiden puuosat olivat maalattu kauniisti. Toisaalta suurin osa näistä uusista taloista oli rakennettu samanlaisella kaavalla ja usein näki vierekkäin kaksi melkein samanlaista taloa. Monasti myös huoneiden väliseinät olivat hyvin ohuita.

Tämä oli ensimmäinen Nepalissa viettämämme päivä jonka aikana ei satanut, emmekä tämän jälkeen saaneet enää pisaraakaan sadetta niskaamme.

Päivä 4. Markin iho oli enimmäkseen parantunut ja hän viihdytti nyt itseään tauoilla kuorimalla itseään. Starttasimme Talista hieman kello seitsemän jälkeen. Lounaan jälkeen, jatkaessamme Danaquen kylästä eteenpäin, edessämme oli tähänastisen reissumme rankin nousu. Pari tuntia kestäneen nousun aikana näkyi selvästi muutos kasvillisuudessa – banaanipuut ja palmut vaihtuivat havupuihin ja kellertäviin lehtipuihin eikä ympärillämme vallitseva luonto yht’äkkiä enää eronnutkaan paljoa Suomesta. Myös lämpötila muuttui selvästi viileämmäksi. Snickers ei ole koskaan maistunut niin hyvältä kuin miltä se maistui lepotauolla tämän nousun jälkeen maisemia ihaillessamme.

Vaikka tiemme seurasi edelleen jokea, eivät vuoret ympärillämme nousseet enää yhtä jyrkäsi emmekä nähneet enää yhtä usein vesiputouksia. Sen sijaan kauempana saattoi nyt nähdä lumisia huippuja jotka tulisivat tästä eteenpäin yhä enemmän dominoimaan maisemia.

Taitettuamme 16 kilometriä ja noustuamme melkein 900 metriä päätimme jäädä Thanchowkin kylään (korkeus merenpinnasta 2570 m).

Thanchowk oli tähänastisista pysähdyspaikoistamme ehdottomasti sympaattisin. Täällä oli vain muutama hotelli ja suurin osa ihmisistä vaikutti elävän turisteista riippumatonta elämää. Myös Danit, joiden kanssa olimme vuorotelleen ohitelleet toisiamme päivän mittaan, majoittuivat samaan majataloon kuin me.

Päivä 5. Mark heräsi hyvin heikkokuntoisena eikä pystynyt edes syömään kunnolla aamiaistaan. Hän oli jo edellisenä iltana ollut hyvin väsynyt ja jättänyt suurimman osan illallisesta syömättä mutta olin pistänyt sen päivän rasituksen piikkiin, vaikka Mark on meistä kahdesta se urheilullisempi. Nyt hän kuitenkin valitti myös päänsärkyä ja pientä huimausta. Koska palvelut Thanshowkissa olivat heikot päätimme jatkaa seuraavaan isompaan kylään jonne olisi parin tunnin matka. Kello yhdentoista maissa, kuuden kilometrin kohtalaisen tasaisen kävelyn jälkeen saavuimme Chameen (korkeus merenpinnasta 2670 m.) jonne päätimme jäädä lepäämään koska Markin olo oli hyvin heikko.

En vielä silloin osannut laskea yhtä ja yhtä yhteen, mutta myöhemmin ymmärsimme että kyseessä oli lievä vuoristosairaus, joka johtui luutavasti rankasta noususta edellisenä päivänä. Mark lepäsi suurimaan osan päivästä ja minä luin (Charles Dickinson: ”Oliver Twist”) ja työstin valokuviani.

Sää oli päivisin auringon paistaessa edelleen varsin lämmin, mutta varjossa oli jo varsin viileää ja illalla ja yöllä tuli jo kylmä. Lämpötilan vaihtuessa kohtasimme joka ilta uudestaan saman haasteen – millaisella varustuksella nukkua. Käytettävissä olivat lämmin aluskerrasto, matkalakana, makuupussi, peitto ja shaali, joista piti kehittää sopiva kombinaatio. Ruuan ja juoman hinnat hotelleissa olivat jatkaneet tasaista nousuaan. Kuppi teetä maksoi nyt 40 Rs, suklaapatukka 200 Rs, ja olut 270 Rs. Kioskeissa ja kaupoissa hinnat olivat kuitenkin astetta siedettävämmät. Pullo Royal Stag viskiä maksoi Chamessa esimerkiksi 650 Rs, kun Pokharassa olimme maksaneet siitä 550 Rs, ja suklaapatukoista joutui pulittaa vain 60 Rs. Chame oli myös yksi harvoja paikkoja matkan varrella joista pääsi internettiin – hintaan 600 Rs / tunti. Kylänä Chame, vaikka olikin enimmäkseen täynnä hotelleja ja kauppoja, oli varsin miellyttävä.

Päivä 6. Markin olo oli edellisen lepopäivän jälkeen taas paljon parempi joten painoimme eteenpäin. Maisemat muuttuivat tasaisesti kivisemmiksi ja karummiksi, mutta toisaalta jylhemmiksi, eivätkä menettäneet yhtään näyttävyydestään. Kasvillisuus muuttui hitaasti harvemmaksi, mutta korkeammalle päästessämme rupesi ilmestymään uusia pensas-kasveja joiden kirkkaanpunaiset lehdet toivat uutta väriä ympärillämme vallitsevaan luontoon.

16 kilometrin jälkeen jäimme Pisangin kylään (korkeus merenpinnasta 3250 m.). Matkamme oli viimeiset pari päivää ollut helpompi kuin reissumme alkupuolella – polkumme meni enimmäkseen tasaisesti ylöspäin ja jyrkkiä nousuja ja laskuja oli vähemmän. Vaikka olimme nousseet taas noin 500 metriä, tuntui ilma jotenkin lämpimämmältä täällä.

Päivä 7. Heräsin tapani mukaisesti hieman kuuden jälkeen. Annoin Markin jatkaa uniaan ja lähdin ulos kävelylle. Palattuani hotellille Mark oli puoli-hereillä. Toivotin sille iloisesti hyvää huomenta, johon Mark totesi vastaan että sillä oli ollut yöllä 38,5 astetta kuumetta ja vatsa hyvin sekaisin, heikosta olosta puhumattakaan. Mittasimme uudestaan kuumeen joka oli edelleen 38 astetta. Annoin Markin levätä lounaaseen asti, mutta en pysynyt sen jälkeen enää aloillani. Kuume oli laskenut 37,5 asteeseen, mutta olo Markilla oli edelleen äärimmäisen heikko. Seuraavaan kylään Humdeen olisi vain 6 kilometriä ja päätin jatkavamme sinne. Työnsin Markille buranan kurkkuun, otin kummankin reput kantoon ja lähdimme hitaasti tallustelemaan eteenpäin.

Puolessa välissä matkaa, erään kohtalaisen nousun jälkeen eteemme avautuivat retkemme ehkä upeimmat maisemat – Humden laakso jonka läpi virtasi joki ja jota reunustivat jokaisessa suunnassa majesteettiset vuoret. Luonto muuttui yhä syksyisemmäksi ja keltaista ja punaista väriä näkyi yhtä paljon kuin vihreää. Eräällä tauolla ennen Humdea huomasin vieressämme aidatun alueen jonka sisäpuolella kasvoi kymmeniä omenapuita. Itsekseni virnuillen kiipesin aidan yli ja täytin taskuni omenoilla. Ihan kypsiä ne eivät vielä olleet, mutta tieto siitä että ne olivat omalla raskaalla työllä ansaittuja sai ne maistumaan paljon paremmilta.

Taitoimme Humdeen (korkeus merenpinnasta 3330 m) vievän kuuden kilometrin matkan kolmessa tunnissa ja kirjauduimme sisään ensimmäiseen hotelliin. Humde on ennen Thorung Passia ainoa kylä jossa on lentokenttä ja ajattelin että jos Markin olo pysyy huonona, voimme tarpeen vaatiessa lentää täältä takaisin Pokharaan. Itse kylä muistutti lentokentästään huolimatta enemmän aavekaupunkia. Moni hotelli oli suljettu eikä kylän läpi vievällä tiellä näkynyt juurikaan ihmisiä. Koska täältä on vain parin tunnin matka Manangiin, joka on viimeinen iso kylä ennen Thorung Passia ja yleinen lepopaikka, pysähtyy täällä varsin harva matkaaja.

Ruokalistat hotelleissa olivat pysyneet muutamia paikkakohtaisia eroja lukuun ottamatta samoina koko tähänastisen matkamme ja nepalilaisten käyttämistä mausteista johtuen melkein kaikki annokset maistuivat enemmän tai vähemmän samalta. Humdessa saimme eteemme yllätykseksemme täysin uudenlaisen menun. Tilasimme spagettia tomaati-oliivi-valkosipuli –kastikkeella joka oli selväsi asiansa osaavan kokin valmistama ja maistui taivaalliselta edeltävän viikon ruokien jälkeen. Loppupäivä meni taas Markin osalta levätessä ja minun kijaani lukiessa (Hermann Hesse: ”Narcissus & Goldmund”). Jonkin aikaa luettuani päätin käynnistää Nethackin jälkeen pahimman elämäntappajan – Civilization IV:n.

Päivä 8. Heräsin aamu-kuudelta ja päätin tehdä parituntisen kävelyn edellispäivänä ohittamallemme näköalapaikalle saadakseni valokuvia aamu-auringossa. Yöllä oli ollut pakkasta ja maa oli kaikkialla jäässä. Palattuani kävelyltäni Mark oli heräämässä ja tunsi olonsa vaihteen vuoksi taas paremmaksi.

Humdesta Manangiin vievä 8 kilometriä pitkä polku kulkee enimmäkseen läpi leveän laakson. Maisemat muuttuivat hitaasti yhä karummiksi ja kasvillisuus väheni, mutta nautin siitä edelleen samalla tavalla kuin aikasemmasta vihreydestäkin.

Manangiin (korkeus merenpinnasta 3540 m.) saavuimme puolen päivän maissa. Mark oli kävellyt koko matkan urheasti olostaan valittamatta mutta oli selvästi uupunut. Kirjauduimme hotelliin ja lähdimme pienen levon jälkeen tutkimaan kylää. Manang on isoin Thorong Passin itäpuolella olevista kylistä ja suosittu paikka lepopäivän viettämiseksi. Nousu tähän mennessä oli ollut suhteellisen kevyttä verrattuna siihen mitä oli tulossa – Manangista pitäisi kahdessa päivässä päästä Thorung Passin yli joka sijaitsi siis 5416 metrissä – joten suurin osa matkaajista pysähtyi tänne akklimatisoitumista varten joka onnistui esimerkiksi tekemällä päivämatkan 4600 metrin korkeudessa sijaitsevalle Kicho Talin jääjärvelle.

Manangista löytyy hotellien ja kauppojen lisäksi myös nettikahviloita ja elokuvateattereita. Ruokalistat täällä ovat hieman monipuolisempia kuin reissullamme tähän asti (Humdea lukuun ottamatta) mutta mistään makunautinnoista ei edelleenkään voinut puhua. Lounaaksi söimme kuivat jakki-purilaiset ja illalliseksi pasta karbonaraa, joka maistui melkein kuin pasta carbonara, vain pekoni, kananmuna ja juusto puuttuivat.

Päivä 9. Päätämme viettää lepopäivän Manangissa. Jotta koko päivä ei menisi ihan hotellissa makoillessa käymme syömässä lounaamme kahden kilometrin päässä sijaitsevassa Brakan kylässä. Mark palasi lounaan jälkeen hotellille lepäämään, minä lähdin etsimään kuuluisan gurun Milarepan luolaa. Pari tuntia vaellettuani hädin tuskin huomattavissa olevilla poluilla, tietämättä oikein minne olin menossa, luovutin ja palasin hotellille.

Seuraavana päivänä Markin olo oli edelleen heikko – edellisten vaivojen lisäksi hän oli nyt vilustunut. Aloin tuntea pientä turhautumista tätä matkaa kohtaan. Olin halunnut tehdä akklimatisoitumisreissun Kicho Talin jääjärvelle, mutta päädyimme viettämään vielä yhden lepopäivän, joka meni enimmäkseen Civilizationin parissa.

Seuraavana aamuna päätämme lähteä liikkeelle – vaihtoehtoina olivat Kicho Tal tai takaisin kääntyminen. Koska seuraavat kaksi päivää tulisivat olemaan luultavasti reissun raskaimmat eikä Markin olo ollut edelleenkään kovin vahva, koska minäkin olin vilustunut hieman Milarepan luolaa etsiessäni ja koska olimme käyttäneet jo 10 suunnittelemistamme 14 päivästä päätimme palata takaisin.

Vaikka kävelimme takaisin tuttua reittiä, olivat maisemat toisesta suunnasta katsottaessa riittävän erilaisia pysyäkseen mielenkiintoisina. Tämän lisäksi olimme nyt usein aamuauringon aikaan paikoissa joissa tulomatkalla olimme illalla ja toisinpäin, mikä tarjosi valokuvauksen suhteen uusia mahdollisuuksia. Koska Annapurna-kierros kulkee perinteisesti vastapäivään ja me kuljimme nyt sitä ”väärään” suuntaan, kohtasimme joka päivä kymmeniä ylös meneviä matkaajia. Paluumatkamme meni astetta ripeämmin kun matka ylös. Ensimmäisenä päivänä kävelimme vain noin 14 kilometriä Pisangiin, mutta seuraavana kahtena päivänä yli 20 kilometriä kumpanakin päivänä. Kolmannen päivän päätteeksi oli kummallakin meistä jalat jo varsin rikki. Silti paahdoimme eteenpäin ja saavuimme neljäntenä päivänä lounaan maissa Bhulbhuleehen, josta jatkoimme heti kohti Pokharaa. Koko paluumatkaan Manangista Pokharaan meni meiltä siis 4 päivää kun tulomatka oli kestänyt 9 päivää.

Maisema- ja luonto-retkenä Annapurna-alue on ehdottomasti upeimmasta päästä mitä olen koskaan nähnyt. Kultuuriretkenä tätä kierrosta kuitenkaan ei voi suositella. Suurin osa reitin varrella olevista kylistä saa elantonsa puhtaasti turismista eikä aitoa maalaiselämää pääse paljoa näkemään. Vuonna 2007 Manangissa kävi yli 14000 turistia. Peruspalvelut reitin varrella toimivat hyvin. Huoneissa ei välttämättä ole pistokkeita ja muutamassa kylässä kännykän tai kameran akun lataamisesta joutui maksamaan 100 Rs / tunti, mutta tämäkään tuskin tavallisia matkaajia (lue: matkaajia ilman omaa kannettavaa tietokonetta) haittaa. Isommista kylistä matkan varrella pystyi ostamaan melkein mitä tahansa – vaatteita, kenkiä, otsalamppuja, makuupusseja, kävelysauvoja, kameran muistikortteja – mitä ikinä kuvittelet tarvitsevasi vaelluksella. Toisaalta kaikista palveluista jäi hyvin tuotteistettu maku. Kuten jo aikasemmin mainitsin suuri osa hotelleista näytti samanlaisilta ja ruokalistat olivat hyvin samanlaisia kaikkialla. Tämän lisäksi ruoka ei ollut mitenkään erityisen hyvää. Paikallista ruokaa ei momojen ja dal bhatin lisäksi saanut. Ateriamme muodostuivat enimmäkseen kanalla, vihanneksilla tai purkitetulla tonnikalalla maustetuista paistetuista nuudeleista, makarooneista tai riisistä. Jotenkin tuntui siltä, että joku turistikomitean esimies oli päättänyt keksiä mitä turistit mahdollisesti haluavat syödä (Menut itse asiassa olivat kaikki jonkun turistikomitean hyväksymiä.) ja kaikki ruokalistat olivat luotuja sen pohjalta. Myöskään hintakilpailua nepalilaiset eivät näyttäneet harrastavan täällä – kylän kaikissa hotelleissa vaikutti

olevan samat hinnat. Hinnat myös nousivat aika törkeästi mitä korkeammalle pääsimme, enkä millään usko paikallisten kustannusten nousevan samassa suhteessa, vaikka kaikki ainekset toimitetaankin perille enimmäkseen ihmisvoimin. Annoksesta paistettuja makarooneja ja tonnikalaa joutui parhaimmillaan maksamaan 300 Rs (3 €) , ja tämä siis maassa jossa keskipalkka on noin 20000 Rs/kk. Osin korkeat hinnat ovat ehkä selitettävissä vanhempien ja varakkaampien turistien korkealla määrällä. Teoriaani siitä, että Annapurna on nepalilaisille hyvää bisnestä, tukee myös se seikka, että ylempänä näkyi monia paikallisia länsimaisissa merkkivaatteissa. The North Face toppatakkeja näkyi kaikkialla, samoin kuin esimerkiksi Dieselin reppuja.

Kaikesta huolimatta oli Annapurna-reissumme minulle koko tähänastisen 6 kuukauden pituisen matkani yksi ehdottomista kohokohdista. Mark ei ymmärrettävistä syistä nauttinut siitä ihan yhtä paljoa.

Otin retkemme aikana yli 700 valokuvaa ja parhaiden valikointi ei ollut helppoa. Joten loin tällä kertaa kaksi settiä. Perus-setissä on 48 parasta kuvaa, ja niitä varten, jotka haluavat nähdä enemmän, on 148 kuvan setti.

Tietoa reissusta

Muuta mielenkiintoista

Arkisto